Kirjoittaa ilman sanottavaa?

Kiitos Calendulan päätin kirjoittaa aivan muusta kuin oli tarkoitus. Palaan lauserakenteeseen myöhemmin (Aihe ei ole kuivakka, vaikka siltä kuulostaa.) Sen sijaan jatkan siitä, mistä jo Calendulalle lyhyesti kommentoin.

Voiko oman käsikirjoituksen tiivistää yhteen lauseeseen?

Voi ja ei voi. Minä tein sen viikonloppuna, kun apurahahakemus tuntui vaativan juuri sen yhden lauseen mutta enempään ei ollut tilaa varsinaiselta työselostukselta.

Joka tapauksessa, mainontaa suunnitellessani joudun vähän väliä saman tilanteen eteen: kiteyttämään isoja kokonaisuuksia (isoja yrityksiä ja laajoja toimialoja) yhteen lauseeseen, pariin kolmeen sanaan. Kun katsoo toisen hommia ulkoapäin, tietää kohteen ja tajuaa tavoitteen, ajatus pysyy (useimmiten) kristallinkirkkaana.

Koetin olla hyvin ammattimainen oman käsikirjoitukseni kanssa, kuin mainoskiteyttäjä ainakin. Eihän se tietenkään onnistunut. Saamari, tuijotin hakemusta perjantain, lauantain ja vasta sunnuntai-iltana älysin. Siis, älysin (hyvä tavaton), miten minun pitää kiteyttää oman uuden käsikirjoitukseni varsin ihmissuhdesekava kokonaisuus. Kun kyseessä on vielä viihdekirja, halusin, ettei kiteytys kuulosta siltä kuin se voisi viihdekirjalle kuulostaa. En halunnut valehdella (minähän kirjoitan viihdetta!). Mutta samalla tavalla kuin viihteen kanssa koetan välttää kliseitä, koetin välttää niitä kiteytyksessä.

Ja nyt sitten itse asiaan.

Soitin kiteytyksen jälkeen kirjoittavalle ystävälleni.

– Miten joku voi päättää, että kirjoittaa jostakin tietystä teemasta kirjan? Sanotaan vaikka syyllisyydestä, ja alkaa sitten rakentaa siitä kirjaa, huudahdin ystävälleni.

Ystäväni huokasi, ettei hänkään ymmärrä moista. (Tiesin, että hän sanoisi niin. Halusinkin, että keskustelu jatkuu siitä eteenpäin.)

Tulimme siihen tulokseen sunnuntai-illan viisastamina (keitin samalla lapsille mannapuuroa), että kirjoittajatyyppejä on karkeasti kaksi:

1. Niitä, jotka valitsevat teeman tai aiheen ja rakentavat tekstin siitä sitten.

2. Niitä, jotka alkavat kirjoittaa esim. vain jostakin tilanteesta tai tapahtumasta tai vastaavasta miettimättä sen kummemmin, mikä on se pyörä, jota he ovat tarinallaan keksimässä uusiksi.

Minä kuulun siis ryhmään 2. Minä vain kirjoitan. Teen rakennekaavion mutta en rakenna sitä tietyn ”sanottavan” kautta vaan kohtaus kohtaukselta. Kieltämättä näin eteneminen johtaa siihen, että tekstiä täytyy muokata paljon sitä mukaan, kun kokonaisuus alkaa hahmottua. Sanottava kasvaa siinä, missä tarinakin. Joskus jopa aivan muuksi kuin oli ajatellut. Napanuoralla-kirjan kohdalla tajusin ensimmäisille kirjamessuille ajaessani, että saakeli, kirjahan kertoo siitä, miten me nykyakat, modernit mimmit, pyrimme kontrolloimaan kaikkea ja suunnittelemaan kaiken. Emme anna elämän kuljettaa missään. Mutta en minä todellakaan suunnitellut, että kirja kertoo siitä. (Ja nyt varmaan olen jotenkin outo, kun tunnustan moisen.)

Naaraspapin sanoma on nyt selvä. Siihen palattaneen myöhemmin.

Kolmannen kässärin, joka muhii päässä, aionkin sitten tehdä toisin. Se onkin koko ajan lähtenyt etenemään nimenomaan aiheesta tai teemasta käsin. Minulla ei ole tietoa kuin yhdestä henkilöstä ja miljööstä. Tapahtumista ei hajuakaan (toisin kuin Napanuoralla-kirjassa, jossa kohtauksia oli päässä heti ja paljon).

Odotan projektia, sillä olen varma, että se tulee opettamaan minulle jotain aivan uutta. Ehkä osaan jonkun vuoden päästä sanoa, kumpi on (minulle) helpompi tapa loihtia kasaan kokonainen romaani.

(Ps. Pahoittelut, jos jäi kirjoitusvirheitä. Pitää mennä. Oikoluvut jäävät niin kuin aina. Joissakin asioissa olen sentään yhä spontaani, vaikka sanovat, etten ole enää nuoren Marin veroinen, höh.)

Riskejä taittovaiheessa

Tässä muutamana päivänä on tullut vastaan blogeja tai muita tekstejä, joissa on käsitelty kielioppia, myös kirjailijoiden kieliopillisia taitoja ja niiden mahdollista petraamista.

Olen itse valmistunut FM:ksi, pääaineena suomen kieli. Kielioppi on aina mennyt kaaliini hyvinkin luontevasti ja helposti. Siis suomen kielioppi, muiden kielten ei sitten ensinkään. Myös kirjan oikolukuvaiheessa huomasin korjaavani muiden korjaamia kielioppiasioita, yleensä takaisin alkuperäisiksi. Luotan omaan kielioppitaitooni ja sillä sipuli. Kieliopillisesti oikea teksti on asia, josta pidän kiinni myös töissäni. Jos asiakas haluaa kirjoittaa kieliopin vastaisesti (niin käy yllättävän usein, uskokaa pois), toivon, ettei työtämme signeerata; se ei ole loppuun asti viimeistelty.

Siksi onkin varmasti ymmärrettävää, että Napanuoralla-kirjaan jääneet muutamat kielelliset lipsahdukset ovat vaivanneet minut lähes hermoromahduksen partaalle. Yleensä lukijat eivät ole niitä kommentoineet. Ehkä ”tavallinen” lukija ei niitä sillä tavoin ajattele. Hän nauttii tarinasta, ja muu on sivuseikka. Kieli on kuitenkin perusasioiltaan täysin kunnossa, ja kieli soljuu eteenpäin tarinan täydentäen ja tukien (kiivaasti, sillä Kirsi-parka on liemessä). Kirjaa ammattimaisemmalla otteella tutkailleet ovat toki nostaneet editointipuolen esille, niin kuin pitääkin. Tosin olisi mahtavaa, että vaikka kielessä on huomatettavaa, sitä osattaisiin katsoa myös muutoin kuin pienen kustantamon ongelmana. Tosiasiahan on, että nykyään virheitä on paljon (kiire vaivaa meitä kaikkia ja vähäinen työvoima). Se, mikä tulkitaan virheeksi, on myös hyvin mielenkiintoista: useinhan tekstin virheellisyyttä ja virheettömyyttä ei pysty arvioimaan pelkän peruskieliopin avulla. Huolellisuuden kenties pystyy. Mutta suomen kielessä esim. pilkku- ja yhteyssanasäännöt ovat sopimuksiin perustuvia eivätkä noudata mitään johdonmukaista logiikkaa, joten niiden todellinen opettelu on vaikeaa, saati virheiden osoittaminen.

Kielilipsahdukset ilmaantuivat käsikirjoitukseeni sen taittovaiheessa. Koska luen valtavasti työkseni tekstejä oiko juuri taittovaiheen jälkeen, tiesin, että otin hirvittävän riskin kirjani kanssa. Jouduimme poistamaan ns. häntäsivuja (joilla oli vain pari riviä tekstiä). Poistot tapahtuivat tietysti muokkaamalla edellisen sivun tai sivujen tekstejä hieman. Sanaa pois sieltä, hiukan erilainen rakenne täällä. Näin saatiin häntäsivu pois, kun teksti ”nousi” edelliselle sivulle.

Koska aikataulu oli kamala ja minä töissä normaalisti lukuisten muiden tekstien parissa ja lasten kanssa iltaisin, tiesin homman riskit. Sellaista se elämä vain on. Valintoja on tehtävä ja katsottava, mihin valinta sitten johtaa. Kun tekstiä muokkaa kiireisellä aikataululla, virhe syntyy yleensä rektioihin (Rakastuin poikaan. –> Tykkään poikaa.) ja kongruensseissa (He tulivat nopeasti. –> Hän tulivat nopeasti.) Yksinkertaisia esimerkkejä nuo sulkeissa olevat, mutta kun lause on monimutkaisempi, siinä on tietty rytmi, jonka on soinnuttava edellisiin ja tuleviin lauseisiin, kieliopillinen fiilaus on vain se, joka lipsahtaa helposti pois laskuista, ainakin minulta. Kaikki huomio menee yhä vain kielen rytmiin, ja siitä huolehtiessa lukee virheensä oikein. Tietysti kustantamossa asia olisi pitänyt huomata ja oikaista, mutta ihmisiä sielläkin on töissä. Kiire heilläkin.

Hienoa asiassa on se, että jälleen kerran tuli todistettua, että pitäisi uskoa itseä. Pitäisi luottaa siihen, mitä oma sisin sanoo. Älä suostu hätiköimään. Älä aikanaan asiassa, jossa muutenkin silmäsi menevät helposti umpeen.

Hienoa asiassa on myös se, että loppujen lopuksi kyse ei ole maata kaatavasta asiasta. Kaikki voittavat: minä olen oppinut taas jotain, innokkaat kielioppi-immeiset saavat silmilleen hommia. Sitä paitsi, minulle yksikin virhe on kauhea asia, tiedossa unettomia öitä. Onneksi virheitä on vain muutamia. Olen päässyt vähillä. Valvonut ja harmitellut ja nyt, lakannut kantamasta murhetta asioista, joille en voi enää mitään.

Sen sijaan voin vaikka mitä, mikä on vasta edessä. Esimerkiksi kirjoittaa nyt, koska minulla on siihen kerrankin kokonainen päivä aikaa. Siunattu yrittäjyys! Joskus se palkitsee myös antamalla aikaa.

Mukavaa perjantaita kaikilla (ups…)!

Nyt palaa raha!

Valkoinen, sininen, vihreä vai oranssi? Valitsin oranssin. Ajattelin, jos se säteilisi minuun ylienergiaa, jonka turvin voisin viedä loppuun tammikuisen hankkeen. Sen nimi on apurahat.

Myönnetään, että olen noviisi. Noviisilta myös tuntuu. Vaikka pyörittelen työkseni markkinointisuunnitelmia ja -strategioita, budjetteja ja konsepteja, jostain syystä astuminen ulos työstä ja asettuminen apurahaa hakevan esikoiskirjailijan rooliin on lähes ylivoimainen. Olen koettanut analysoida syytä, mutta en löydä mitään järkevää.

Yhden järjettömän syyn löydän: apurahaa hakevana esikoiskirjailijana olen aivan erilaisessa asemassa kuin mainostoimiston suunnittelujohtajana. Aivan kuin minulta olisi yhtäkkiä riisuttu vaatteet (torilla). Ja niin tavallaan onkin. Rooli on uusi ja erilainen. Käytänteet ovat uudet ja erilaiset. Tässä hommassa, apurahasivuston äärellä, tunnen itseni to-del-la yksinäiseksi (esikois)kirjailijapiruparaksi. Töissä sentään jaamme hakemukset, tarjoukset, konseptit ja strategiat. Työsuunnitelmia ja aikataulutuksia ei tarvitse laatia yksin. Sitä paitsi, niistä hommista minulla on kokemusta. Paljon. Niistä saan myös palautteen. Näistä en (muuta kuin sen, että apurahaa ei tipu tai se tippuu. Voitte arvata, kumpi on ollut tulos tähän asti.)

Tarkemmin ajateltuna esittelemäni syy ei olekaan täysin järjetön. Sehän on oikeastaan ihan itsestään selvä ja looginen. Jossakin on hyvä – kokemuksesta. Toisessa on vähintäänkin jännittynyt – kokemuksen puutteesta. Samalla jännittyneisyyttä lisää oma epävarmuus. Miten niin minä tässä nyt selittelen tulevan romskuni teemoja ja motiiveja? Miten niin kostojuonen kehittely ansaitsee rahaa kolmen kuukauden työhön? Entä rakkaus, voiko kalutumpaa aihetta olla? Tai ystävyys? Taasko minä olen kirjoittamssa ystävyydestä? Hitot, eihän minun cv:ssäkään ole kuin esikoiskirjaparkani, sekin pieneltä kustantamolta. Saanko lätkiä cv:n jatkoksi kaikki ne opukset, kirjat, lehdet ja vastaavat, jotka olen vähintääkin toimittanut, todennäköisemmin kirjoittanut asiakkaille? (En muuten saa.)

Hohhoijaa. Olen nyt kaksi viikkoa odottanut, että joku tekisi hakemukset minun puolestani. Sellaista jokua ei ole ilmaantunut. Juokaisen teeni oranssista mukistani ja päätän, että tämä on vain yksi keissi suunnittelujohtajaroolille. Aikatauluja, strategioita ja budjetteja. Haloo! Ja teemat. Naaraspapista tulee hyvä kirja! Apurahan avulla tai ilman.

Nyt palaa raha!

 

Avoin kilpikonnakirjoittaja

Olen lähettänyt 80 liuskaa luettavaksi ihmisille, jotka ovat lukeneet käsikirjoituksiani ennenkin, itse asiassa jo vuosikausia siitä ensimmäisestä viiden sivun novellista lähtien. Meillä on mielettömän hyvä kirjoittajaporukamme, jota ilman kirjoittamisen yksinäisyys tuntuisi vieläkin yksinäisemmältä.

Hyvästä porukasta huolimatta mietin aina silloin tällöin, missä vaiheessa käsikirjoitus työ pitäisi jättää ”yksityisomaisuudeksi”. Napanuoralla-kirjan kanssa kävi aikataulullisten seikkojen kanssa niin, että viimeistelin sen hyvin pitkälti loppuun omissa oloissani, tapaamatta kirjoittajaystäviäni muuta kuin oluella (ilman tekstejä). Moinen vetäytyminen sopi minulle hyvin. Luulen, että siinä vaiheessa en olisi ollut valmis ”sietämään” isomman porukan toisinaan hyvinkin poikkeavia kommentteja.

Nyt, lähettäessäni tekstiä eteenpäin, pohdiskelin taas hetken samaa asiaa. Onko minun ”vetäydyttävä” jossakin vaiheessa? Tai jos minä en vetäyty, täytyykö minun vaihtaa teksti ja tuoda yhteisiin istuntoihimme hyvinkin alkuvaiheessa oleva teksti (joka vaatii kehittelyä ja ideointia hiukan toisella lailla kuin teksti, jota jo ”rungottaa” kasaan ja monella tapaa ”paikkailee”)?

Olen tiennyt aina, etten ole kovin avoin kirjoittaja. Nuorena tyttönä jaoin tekstit vain aivan tiettyjen luottokavereiden kanssa. Myös ryhmämme piti ansaita luottamukseni tai pikemminkin minun oppia luottamaan (vaikka siinä vaiheessa kirjoitin työkseni ja tekstejäni arvioitiin kuin uutta moottorisahaa).

Avoimuus on aluksi vahvuuteni. Mutta jossain vaiheessa tulee piste, jonka jälkeen vetäydyn kuoreen. Se suojaa, mutta lopultakin – miltä?

Tällä kertaa olen mennyt pitkälle (80 sivua!). On mielenkiintoista nähdä, kuinka reagoin. Meneeko kirjoittaminen solmuun vai avautuuko solmuja, opinko jotain uutta taas.

Yhden asian kuitenkin tiedän: jos porukkaamme ei olisi, vetäytyisin yksinäiseen kuoreeni heti ja mussuttelin sen sisällä. Mistään ei tulisi yhtään mitään, koska siirtäisin aina aloittamista ja joka kerta se olisi yhtä vaikeaa. Nyt minulla on takapuolelle potkijoita, iso kiitos siitä, ja vielä isompi ystävistä. Jos käyttäydyn tapaamisessa omituisesti, tiedätte jo kokemuksesta, että sillä on ”se vaihe”. Antaa sen olla vain hetki ja kelata.

Ps. Loppu (ainakin 100 sivua) vaatii kovasti ideaoita. Pliis! Naarapapin kosto on mennyt hiukka uusiksi, you’ll see.

Nopealukuinen koukutus

Todennäköisesti en muista kiittää tarpeeksi kaikkia niitä ihmisiä, jotka muistavat kyllä kiittää minua teksteistäni ja antavat vielä kaiken päälle palautettakin. Tässä siis yhteiskiitos ja aivan chick lit -hengessä (Suomen kansan inhokki-suosikki-ilmaus): Jaxuhalit kaikille!

Arkikommentteja yhdistää oikeastaan muutama asia. Olen pohtinut niitä tässä hiljaa mielessäni siksi, että ne tuntuvat olevan valttejani (jotka olen tiennyt ja joita olen tietoisesti toki hyödyntänyt). Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia plussia, jotka olisivat yleisesti ottaen niitä, joiden vuoksi kriitikko hyppisi tasajalkaa (no, ehkä harmista).

Selkeä viesti on, että Napanuoralla-kirja on hemmetin nopealukuinen. Palautteenantajat eivät käytä sanaa helppolukuinen vaan nimenomaan nopealukuinen. Helppolukuinen se ei ole, kiitos (kuulemma) uudenlaisten vertausten ja kielikuvien. Yksi ihminen tässä menneellä viikolla tokaisi FB:ssä, että hän luki kirjan kahdessa viikossa, mikä on hänelle jonkin sortin ennätys. Yleensä lukuaika on jokunen päivä.

Näin pitääkin olla: olen kirjoittanut tietoisesti nopealukuisen kirjan. Mutta jos en ole tehnyt sitä kirjoittamalla periaatteessa helppolukuista kirjaa (lyhyet lauseet, lyhyet sanat, niin kuin yksi asiakas kerran määritteli minulle helppolukuisen ja pyysi poistamaan yhdyssanat vaikka sitten kirjoittamalla ne erikseen, kuvitelkaa), niin miten sitten? Palautteen mukaan olen, kuulemma, koukuttanut. Tai siis teksti on koukuttanut. Se on pakko lukea (nopeasti) loppuun.

Kaiken nopeasti luettavan keskellä lukijoita on vaivannut se tosiasia, että kun kirjan lukee nopeasti, se myös loppuu nopeasti. Oikeastaan kaikista ihaninta, mitä minä olen kirjoittajan kuullut, on kommentti, jonka antoi entinen työnantajani (hyvin kriittinen lukija, voin luvata). Hän kertoi, että kun tekstiä oli jäljellä 50 sivua, hän ajatteli, että onneksi vielä 50 sivua (vaikka sen lukee loppuun valitettavan nopsaan).

Nopealukuinen koukuttaja ei (todellakaan) kuulosta klassikkoainekselta. Sehän kuulostaa helpolta ja hauskalta ja ennen kaikkea kevyeltä. Oikeastaan mielenkiintoista onkin kompinaatio: kukaan ei ole pitänyt kirjaa kevyenä siinä mielessä kuin kevyt kirjallisuus yleensä ajatellaan.

Nyt sitten tullaan siihen, miksi vatkaan kappaletolkulla sitä, mitä muut ovat sanoneet kirjastani ja kuinka kehuneet sitä.

Minulla on ollut jo ennen Naaraspapin aloittamista tekeillä myös toinen käsikirjoitus. Kun Napanuoralla-kirja sai kustannussopparin, meni hetki, ennen kuin kykenin ajattelemaan kauhean järkevästi. Siinä sivussa olen tehnyt Naaraspappia, mutta tämä toinen (jolla ei ole edes väliaikaisnimeä) on jäänyt.

Nyt minusta tuntuu, että Naaraspappi on Napanuoralla-kirjan sisko tai ainakin serkku. Tyylilaji on pitkälti sama eli nopealukuinen ja (toivottavasti) koukuttava sarkastinen viihde. Sanotaan nyt jotain sinne laveasti katsottavan chick litin liepeille.

Mutta sitten tuo numero kolmonen (Numero kolmonen voisi olla mainio väliaikaisnimi). Se mietityttää. Tekisi mieli kokeilla olla muuta kuin letkeä ja nopsasanainen (yhdyssanoineenkin). Tekisi mieli pyrkiä koukuttamaan mutta ehkä hiukan toisin kuin nyt. Uudistuminen tai tyylin muuttaminen on kuitenkin hyvä kysymys. Missä määrin se kannattaa, jos kerran lukijat tykkäävät? Kuinka paljon valitsen suuntaani omilla ehdoillani ja kuinka paljon jonkun muun ehdoilla (esimerkiksi vaikkapa kustantajan)? Mikä kannattaa ja mikä ei kannata (isossa kuvassa)?

Nuo kysymykset hyppivät aina välillä mielessäni. Onneksi toki on niin, etten todellakaan ole kirjoittajana edes tunnettu: sillä, mitä minä loppupeleissä teen, on eniten vaikutusta lähinnä itseeni. Lukijani, nuo nopealukuisesta ja koukuttavasta tekstistä kiitosta antaneet immeiset, ovat todennäköisesti paljon notkeampia kuin minä ja kyselemättä ottavat vastaan myös jotain aivan uutta. Vain minä olen se, joka kääntyy hitaasti, hitaasti uuteen suuntaan (paitsi töissä, jossa saman tunnin sisällä voin kirjoittaa sujuvasti vedenpuhdistusjärjestelmän asiallisen esittelyn ja jazzorkesterin ilmoituksen ja asunnonostajan haastattelun).

Mutta muutoksiin asti, nokka kohti Naaraspappia. Täältä tullaan.

Oma ääni vai imurin?

Kokonaisuus 4 on nyt raivattu. Olen huojentunut ja olen iloinen.

Aamulla ääni kellossa kälkätti jotain aivan muuta. Kehotti minua jopa siivoamaan, jotten vain olisi kirjoittanut. Se, että yläkerrassa on imuroitu viimeksi ennen joulua, tuntui kerta kaikkiaan ylitsepääsemättömältä, kokonaisuus 4 vain pieneltä pölyhiukkaselta, jonka hoitelisin sitten siinä sivussa.

Sain kuitenkin patistettua itseni irti imurista ja pölyrätistä. En ole ihan varma, miten onnistuin hommassa. Tai pikemminkin, kuinka onnistuin saamaan itseni alkuun tekstin kanssa sen jälkeen, kun imurista oli vapauduttu. Teksti inhotti niin, että sen lukeminen oli kuin kynsiä olisi vedetty irti. Selasin FB:tä, googletin sitä ja tätä, päivitin FB:tä, kommentoin FB:tä, googletin, hain 10. kupin teetä. Kyllähän te tiedätte. Lopulta ajattelin, että imuroin sittenkin.

Mutta sitten aloin lukea. Sitä inhottavaa kokonaisuutta 4. Äkkiä huomasin, että olin korjannut vähän sieltä ja hiukan enemmän täältä. Vielä äkäisemmin oivalsin, että teksti ei enää vetänytkään minusta irti kynsiä. Se oli asettunut eteeni suhteellisen kelvollisena. Mörkö (= pitkä kirjoittamattomuus, pitkään lukematta ollut käsikirjoitus) oli laskeutunut uomiinsa. Oksennusta ei tullut. Tuli helpotus ja parannus.

En muista, oliko minulla vastaavia olotiloja Napanuoralla-kirjan kanssa. Varmasti oli. Mutta aika on ihana ja kultaa muistot.

Naaraspappi on ollut huomattavan vaikea projekti. Aloitin sen paljon ennen kuin sain tietää, että Napanuoralla kustannetaan. (Eli ei voi puhua ns. toisen kirjan kauhusta, jota kuulemma esiintyy.) Ehkä esikoiseen tuli ammennettua niin paljon voimia, että toisen kokoaminen on ollut siksi työlästä. Tai ehkä pelkään toistavani itseäni ja kirjoittavani samaa kirjaa uudelleen.

Aina välillä saan itseni näkemään, että teenpä mitä tahansa, se on vain hyväksi kirjoittamiselleni. Tuli Naaraspapista ikinä valmista eli ei, lopputulos on kuitenkin se, että opin paljon kirjoittamisesta ja vielä enemmän itsestäni. Se, mistä en opi mitään, on siivoaminen. Mutta luulen, että siivoaisin vieläkin vähemmän, jos en kirjoittaisi. Ei tarvitsisi paeta omaa ääntä imurin raivontaan.

Pimahti sanojen alle

Perjantai-aamu. Lapset lähetetty kouluun ja oma peffa istutettu koneen ääreen. Entä nyt?

Takana on useamman viikon ajanjakso, jota en muistele kovin mielelläni. Joitakin asioita ei vain pysty selittämään (olipa uutta). Niin kuin sitä, mikä yhtäkkiä veti käsijarrua, joka sai minut pysähtymään kuin seinään. Makasin pari päivää sängyssä (sairastamatta fyysisesti). Joka paikka oli niin hellä ja turta ja sattuva ja vahingoittuva, että ainoa keino, millä lähteä ylöspäin ja palata joulusta kirjoittavaan työhön, oli lopettaa käsikirjoutuksen kirjoittaminen. Maailmaan tuli ehkä muutama sana liikaa. Yhtäkkiä niitä vain sateli ulkopuolelta ja sisäpuolelta, enkä minä enää osannut käsitellä niistä omiani enkä toisilta tulleita. Tarvittiin hiljaisuus. Totaalinen hiljaisuus. Pahoittelut kaikille niille, joihin en ole ottanut yhteyttä vieläkään. Luulen, että minuun jäi särö, joka ennen on liimautunut kiinni takaisin, kuin mitään ei olisi ollutkaan, mutta tällä kertaa ei. Säröstä tuli pysyvä. Nyt on huolehdittava, ettei se halkea ja pahimmassa tapauksessa muutu pysyväksi loveksi.

Tällainen vuodenaloitus tällä kertaa. Olen koettanut miettiä, millainen se oli viime vuonna. En muista. Mutta tätä en unohda. Luovuus ja jonkinasteinen hulluus kuulemma kulkevat käsi kädessä. Tyydyn siihen ja sanon ei kiitos kaikille, jotka ehdottelevat jonkinlaista lääkitystä (suklaata vahvempaa). Jos kerran on päässyt niin onnelliseen asemaan, että elää sanoista arkityökseen ja vielä kaupan päälle on saanut mahdollisuuden pyöritellä sanoja kovien kansien sisään, voi kaikesta onnesta huolimatta joskus pimahtaa ja pimahtaessaan armahtaa itseään esimerkiksi levähtämättä.

Rauhallista uutta vuotta kaikille. Minä katson nyt, mitä on tullut viime vuonna kirjoitettua.