Viiksekkäänä myisin paremmin?

Kun on töissä mainostoimistossa ja kirjoittaa kirjan, aika moni tuttava kysyy:

– Kuinkas olet suunnitellut brändääväsi itsesi? (Ei siis kirjaa vaan itsensä.)

Ensimmäisen kerran kysymyksen kuullessani hekottelin (poskiini): minäkö brändäisin itseni? Brändääminen on jotain, minkä yhdistän suuriin rahoihin ja pitkäikäisiin tuotteisiin. Sanotaan nyt vaikka Fazerin Sinineen ja Coca Colaan.

Toisella ja kolmannella ja neljännellä kerralla pysähdyin miettimään asiaa toviksi sen ihmeellisempää vastausta etsimättä.

Viime viikolla pääsin työasioissa kuuntelemaan kahta brändääjää: itsensä brändispesialistiksi esitellyttä Lisa Souniota ja Koneen viestinnästä vastaavaa Anne Korkiakoskea.

Naiset puhuivat tiiviisti ja hyvin mielenkiintoisia. Ehkä nyt lobaaleilla markkinoilla toimivaa pörssiyhtiötä ja tuntematonta esikoiskirjailijaa ei voi hirvittävästi rinnastaa, mutta ajatuksia  naisen kokemukset herättivät. Yksittäisiä esimerkkejä viljellyt Lihis (nimitys oli hänen omansa, ei minun) puolestaan sai kääntettyä paatuneimmankin markkinoinninvastustajan siihen ajatukseen, että jotain tarttee aina tehdä ja vähälläkin selviää yllättävän pitkälle. (Pieni on kaunista, tarkalleen ottaen.)

Entä sitten tuntematon esikoiskirjailija pohjoisesta Suomesta? Brändääkö hän nyt itsensä (HUOM! nollabudjetti)?

Ehkä minä todellakin brändään. Tai olen jo brändännyt (nollabudjetilla). Etenkin, jos käsitetään brändäyksellä sellaisia pieniäkin asioita, joista Lihis puhui.

– Johtaja, joka pukeutuu aina valkoisiin (jotta erottuu 350 muun johtajan harmaapukuisesta massasta).
– Lehmiä taiteessaan kuvaava Miina, joka hurmasi kansainväliset toimittajat puhumalla ulospäin, omaperäisellä äänellään ja kaiken päälle jotlasi kuin olisi kutsunut lehmiään (kun muut taiteilijat mussuttivat sisäänpäin itsekseen).
– Kirjailija, joka kasvatti viikset, ja sai jotain menetettyä takaisin (töpättyään huikean kustannussopparin).

Jos Lihistä on uskominen, brändääminen ei tarkoita itsensä vääntämistä epämiellyttävään ja itselle sopimattomaan muottiin kovaäänisesti ja isolla rahalla. Se tarkoittaa sitä (ja tämä on minun tulkintani), että meissä jokaisessa on jotain erityistä. On tärkeä huomata (itse), mitä se on, ja vaikka vain pikkuriikkisen ”tönäistä” omaa erityisyyttään, persoonallisuuttaan, eteenpäin ja näin – kas vain – on brändännyt itseään. Erottanut itsensä mieleenjäävällä tavalla esimerkiksi naapurin tädistä.

Lihiksen tyyppisesti ajateltuna brändäämisessä ei ole mitään kovinkaan kummoista tai kovinkaan ”pahaa”. Miksi minä värjäsin teininä tukkani punaiseksi? Miksi minä olen pitänyt pitkän tukkani? Miksi viihdyn hameessa ja ihanissa uusissa saappaissani? Miksi ajan pyörällä töihin? Miksi en peittele suorasukaisuuttani? Miksi nauran paljon? Miksi itken paljon? Sellainen minä vain olen (ja niin on, muuten, Napanuoralla-kirjakin). Entä miten tämä kaikki liittyy rooliini kirjoittajana? Ehkä siten, että kun olen tietoisesti kirjoittajan roolissa (”brändäytyneenä”), en ainakaan kätke noita piirteitä tai ominaisuuksiani. Tämä kaikki on tällaista kotibrändäystä, mutta käväisee jokaisen mielessä vaikka vain konserttiin lähtiessä.

No, yksi asia on selvä: vaikka kirjani alkaisivat myydä heti ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa, viiksiä en kasvata. (Rajansa kaikella.)

Niin ja lopuksi, Lihiksen heitto, miten paljon erästä kirjailijatarta on auttanut eteenpäin se, että hän sattui olemaan sen näköinen kuin oli (ja on). Siinäpä pohdittavaa.

Advertisement

Miehet yllättivät chick lit -ostoksilla

Minä olen aika onnellinen kirjoittajamuija (vaikka jalkoja pakottaa): seisoin eilen neljä tuntia Oulun Suomalaisessa kertomassa Napanuoralla-kirjasta kaikille kiinnostuneille. Sanalla sanoen juovuttavaa hommaa!

Juovuttavaksi homman teki tietysti se, että minulla oli mahdollisuus jutella erilaisten lukevien ihmisten kanssa. Kuunnella, mikä heitä kiinnosti uudessa esikoiskirjassa, ja kysyä heiltä, mikä heitä kiinnostaa kirjoissa ja kirjoittamisessa.

Miehet yllättivät minut täysin. Ensimmäisenä Napanuoralla-kirjaan tarttui kuusikymppinen herrasmies, jolle mutisin jotain varsin sekavaa, koska minua jännitti. Herrasmies katsoi minua ystävällisesti ja sanoi:

– Minä otan tämän.

Eikä hän jäänyt ainoaksi herrasmieheksi, joka sanoi chick litille kiitos kyllä. Mitä ilmeisimmin kirjat menivät pakettiin, mutta the pointti olikin heidän ennakkoluulottomuutensa. Siinä missä hyvinkin kirjallisen näköiset nuoret naiset (eikä tämä ole pahansuopa väite vaan tosiasia) välttelivät (tietoisesti?) naisviihdettä, herrat eivät. Miksi olisivatkaan ! Varmasti elämä on jo opettanut, että jokainen nainen on ansainnut viihdyttävän lauantai-iltansa poissa (ei paossa) arjen touhuista, lötkötellen ja kikatellen. Ah, minä niin toivon, että he saavat hetkensä minun sanojeni äärellä. Ajatus on huikean hieno! Itse asiassa ajatus sisältää kaikki ne syyt, miksi minä kirjoitan.

Ulkona on pimeää ja sataa vettä. Hypätkää sohvalle, viltti ylle ja kirja kouraan. Minä teen saman, ilman sohvaa ja vilttiä, uimahallissa, kun lapset pulikoivat treeneissään. Hyvä kirja kyllä saa uimahallin puupenkin muuttumaan prinsessan kultatuoliksi.

Helppolukuinen muttei kevyt

Olen ollut sietämättömän väsynyt. Ystäväni sanoi, että osasyy voi olla kirjan ulostulo.

– Kun on sielu auki Akateemisen hyllyllä, ei kai se ole ihme, jos väsyttää, hän tokaisi.

Hyvä huomio.

Aukinaisen sielun lisäksi toinen huomionarvoinen seikka on sielun (= Napanuoralla-kirja) saama palaute. Olen periaatteessa asennoitunut siihen, että pienen kustantajan esikoista ei juurikaan kommentoida Hesarin sivuilla. Kun kyseessä on vielä (vapaaehtoisesti) chick lit, voipi olla, että kahdesta kirjasta valitsee sen ”varteenotettavamman”.

Yhden arvion olen bongannut ja olen siitä hyvin innoissani, koska siinä oli myös minulle paljon uutta ja pohdittavaa. Omasta kirjasta, aika hyvin.

Tänään yksi asiakas heitti palaverin päätteeksi, että olet sitten kirjoittanut kirjan. Hänen komenttinsa innoittamana ajattelin kerätä tähän muutamia tutuilta tai  ei-niin-tutuiilta  saamiani  kommentteja, koska minusta ne ovat aika hauskoja. Näin siis lukee ns. tavallinen lukija kirjaa.

– En minä ole tiennytkään, että naisilla on tuollainen elämä vessassa. (Mies, noin 40 v)
– Ensimmäisellä lukukerralla nauroin. Toisella lukukerralla ymmärsin, että kirja on valtavan surullinen. (Nainen, noin 35 v)
– Matias ei ole ainoa, joka laittaa maidon kahviin ennen kahvia. Minäkin laitan. (Mies, noin 55 v)
– Aloin lukea kirjaa eilen illalla ja lopetin nyt (seuraava ilta). Ja minä en lue kirjaa, jos se ei ole oikeasti hyvä. (Nainen, noin 40 v)
– En ole lukenut koskaan kirjaa noin nopeasti. Se ei tarkoita, että se olisi ollut helppolukuinen. Se oli vain kirjoitettu niin, että se oli pakko lukea nopeasti. Se imaisi mukaansa. (Nainen, noin 25 v)
– Jännä, että kirja on helppolukuinen mutta ei ole helppo tai siis kevyt. (Nainen, noin 25 v)
– Onko siinä oikeita ihmisiä sun elämästä? Musta tuntuu, että on. (Nainen)
– Mä luin siitä 27 sivua ekalla istumalla enkä mä yleensä lue. (Mies, 30 v)
– Minä tiedän, että Kirsi selviää, mutta miten Paulalle oikein käy? (Nainen, noin 35 v)
– Missä välissä olet kirjoittanut kirjan? (Useampi ihminen)
– Tuollaistako mainostoimistossa on olla töissä? Oikeasti? (Useampi ihminen)
– Kai siihen tulee jatkoa? (Useampi ihminen)

Summa summarum 1: Napanuoralla näyttäisi olevan helppo- tai nopealukuinen kirja, jonka helppo- tai nopealukusuun ihmetyttää, koska kaikesta huolimatta, se ei ole helppo kirja (niin kuin chick litin ei kuulukaan olla).

Summa summarum 2: Kun Naaraspappi on valmis, voisin miettiä, mihin Paula päätyy. Aika mielenkiintoinen kysymys, sillä yksi lukija on veikannut kumikoppi kuutosta. Ne ruukaavat sijaita piirimielisairaalassa tai vastaavassa.

Summa summarum 3: Kuvittelin, ettei palaute vaikuta minuun (koska tekstejäni ruoditaan joka päivä enemmän tai vähemmän tiukasti enkä voi ottaa millään muotoa nokkiini  kommenteista, vaikka olisin kirjoittanut asiaa edellisen yön ja tehnyt sen saakelin hyvin), mutta kyllä se vaikuttaa. Nähtäväksi jää, heitänkö hanskat tiskiin vai innostunko lisää. Tärkeintä on, että omassa kirjoittamisessani päätös on aina minun. (Työssäkin periaatteessa päätös on minun, mutta sitten voin vallan hyvin katsoa uutta työpaikkaa.)

Deletointi – tehokasta kirjoittamista

Kolmen vapaapäivän kirjoitussessio päättyy noloon tunnustukseen: mikä helkatinmoinen matka minun pitikään kirjoittaa, että päädyin ratkaisuihin, jotka ovat noin itsestään selviä (ja siksi hyviä). Kun ratkaisut ovat nyt paperilla, en voi lakata ihmettelemästä, miksi ne eivät tulleet mieleeni jo perjantaiaamuna. Nyt, kun sunnuntai-ilta on laskemassa pimeää verhoaan ikkunan eteen, tiedän jälleen kerran, että kirjoittamisprosessini on lähes yhtä paljon kirjoittamista kuin deletoimista. (Toivottavasti jollekulla toisella on suoraviivaisempi tyyli.)

Olen kuitenkin tyytyväinen. Kun kirjoittamisessaan onnistuu, ilo on vilpitöntä ja kannustaa jatkamaan.

Seuraavat neljä päivää kuluvat töissä työteksteissä. Mutta Naaraspappi ei häiritse touhua. Se jää hyvällä mielellä odottamaan, mitä sille seuraavaksi tapahtuu (deletointienkin kautta).

Koska minulla on hyvät perslihakset

Kuusikymmentä sivua tekstiä, jotka eivät tottele minua. Ensimmäiset 30 ehkä menettelevät tai pikemminkin joustavat niin kuin pitääkin. Mutta sitten nämä toiset 30. Ovat kuin hurjistuneita vasikoita: liian avuttomia vielä, vaikka mitä kuvittelevat kesän kynnyksellä.

Otin ja lohkoin 30 sivua todella pieniksi palasiksi. Neljäksi erilliseksi tiedostoksi. En tiedä, mitä kuvittelen voittavani leikkaamisella ja liimaamisella, mutta toivon, että kun laitan osat osasiksi, näen kokonaisuuden paremmin.

Vaikka kyseessä on Naaraspappi, Napanuoralla kummittelee mielessä niin pahasti, että se vaikuttaa kaikkeen. Saan sen suljettua mielestäni aika hyvin, sillä mainostoimisto on yksi maailman parhaista kouluista siihen, miten (painettua) asiaa ei voi jäädä jahkaamaan. Tehty, mikä tehty, ja seuraava dl odottaa, ohops, huomenna.

Napanuoralla-kirjan läpitunkemisesta on jotain hyötyäkin. Luin FB-seinältä seuraavan:

Marin kirja ahmittu. Läheltä liippaa monikin juttu. Puhutteleva tyylilajista huolimatta tai ehkä juuri siksi. Alku harhautti ja hengästytti. Jään odottamaan jatkoa.

Kiitos.

Puhutteleva tyylilajista huolimatta mietityttää minua hieman. Otan sen toki kohteliaisuutena, vaikka tosiasiassa tyylilaji ei saisi olla rasite, joka estää ajattelemasta, että kirja voisi olla hyvä. Mutta jos lukee kommentin jatkon, tulee väistämättä hyvälle tuulelle: chick lit on siis puhutellut.

Naaraspappi puhuttelee minua tällä hetkellä ankarin sanoin. Yksi lause on: Sinusta ei ole tähän. Se hyöty Napanuoralla-kirjasta ainakin on, että voin ajatella, että olen onnistunut kerran. Miksi en siis toistakin kertaa? Vai käytinkö jo muka kaikki paukut puhutellakseni niitäkin, jotka eivät välttämättä kuvittele pitävänsä Napanuoralla-kirjan kaltaisista kirjoista?

Lyhyestä virsi kaunis. Palaan takaisin kirkkoon, jossa pappi väittää olevansa virsikirjakauppias, koska uusi haudankaivaja aiheuttaa päänvaivaa. Tsiisus, hyvä tulee, kun vain luottaa itseensä ja perslihaksiinsa.

 

Hyytyvien sanojen vuoksi

Voiko ihminen kirjoittaa liikaa?

Kysymys pyöri mielessäni Napanuoralla-kirjaa kirjoittaessani, ja sama siellä hyrrää taas.

Ystäväni oli istunut Tommi Parkon runoillassa, jossa runoilija oli todennut, että hiominen on tärkeää mutta lopettaakin pitää osata. Minä en kuitenkaan kelaa nyt yksittäisen käsikirjoituksen liiallista hiomista vaan kirjoittamista ylipäänsä: Voiko ihminen kirjoittaa liikaa? Voinko minä kirjoittaa liikaa?

Istun kahdeksan tuntia päivässä töissä, periaatteessa kirjoittamassa. Toki aikaa uppoaa palavereihin, sähköposteihin ja muuhun yleisluontoiseen, niin kuin joka työpaikassa tätä nykyä. Mutta siis periaatteessa: minun tehtäväni on kahdeksan tuntia päivässä suunnitella mainontaa ja erityisesti sanallistaa sen viestejä. Haastavaksi (ja samalla raskaaksi) homman tekee se – kuten jokainen kirjoittava ihminen tietää – että teksti vaatii syventymistä. Toimistossa, jossa asiat liikkuvat nopeaa ja jossa on useamman tiimin osanen ja palanen, syventyminen vaatii uskomatonta keskittymiskykyä.

Kaikesta huolimatta olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittava ammattini pikemminkin tulee muuta kirjoittamistani kuin häiritsee sitä. Olen kokonaisvaltaisesti kirjoittaja. Jossakin blogissa muistan törmänneeni keskusteluun siitä, olisiko töikseen kirjoittavan syytä vaihtaa työpaikkaa siinä vaiheessa, kun haluaa onnistua myös muussa kirjoittamisessa. Olin sitä mieltä, ettei missään nimessä.

Nyt, marraskuun 13. päivä (johtuneeko numerosta) tuntuu siltä, että sanat eivät yksinkertaisesti kanna enää kotikynnyksen yli. Niiltä menee puhti. Ne hiipuvat. Tai loppuvat. Ihan sama, ovatko lapset rauhallisia tai käynkö lenkillä. Olen turhauttavan tyhjä, vaikka mieli kuinka tekisi kirjoittaa.

Voiko ihminen kirjoittaa liikaa? Ehkä voi. Ehkä voi käydä samalla lailla kuin koettaisi kerralla syödä 50 raakaa kananmunaa. Tai chich lit -henkeen, kuin koettaisi lakata varpaat ja sormet samalla, kun laittaa tukkaa  (sori, en kykene parempaan kielikuvaan tänään).

Jossakin voi mennä raja. Vaikka kirjoittaminen olisi kuinka ihanaa ja oma juttu.

Ehkä tänä marraskuisena päivänä on todellakin sanottava itselle, että anna olla. Mene ja lakkaa vaikka kyntesi. Mutta anna vain olla.

Sanojen ja sanojen ja sanojen.

(No joo, yksi lehtijuttu on pakko tehdä loppuun. Taitolle on paha sanoa huomenna, ettei se ole valmis.)

Ystävä paha, kriitikko hyvä?

Olin tyttöni kanssa makkarahyllyllä, kun ystäväni soitti. Hän halusi kertoa, että oli eilen illalla aloittanut Napanuoralla-kirjan ja lopettanut juuri silloin, kun minä seisoin makkarahyllyn vieressä valkkaamassa nakkeja.

Kun ystävä soittaa ja sanoo lukeneensa kirjani, olo on jännittynyt. Mitä se sanoo? Puhuuko se totta? Käsitteleekö se minua silkkihanskoin? Jättääkö se jotain kertomatta? Vai kierteleekö se juuri ja koettaa olla sanomatta sitä, mitä kielen päällä pyörii?

Voiko palautteeseen luottaa, koska se tulee ystävän suusta?

Oikeastaan on hassua ajatella, ettei voisi luottaa ystävän antamaan palautteeseen. Periaatteessa en voisi silloin ottaa vakavasti myöskään jonkun ulkopuolisen antamaa palautetta. Tuskin kyseenalaistaisin sitä, onko hän nyt aivan sataprosenttisen rehellinen. Sen sijaan voisin kyseenalaistaa hänet muulla tavoin – etenkin negatiivisen palautteen kohdalla.Pari esimerkkiä. Hänellä on parta, ei hän ymmärrä mitään naisviihteestä. Hän on Tampereelta, ei hän tiedä mitään pohjoisesta. Hän on satavuotias isoäiti, ei hän tajua tapaani kirjoittaa. Hän on aivan-liian-korkeakirjallinen, ei hän ymmärrä tätä genreä. Hän on saivartelija, ei hän halua nähdä kuin lyöntivirheen. Ja niin edelleen.

Joka tapauksessa toivon saavani palautetta niin ystävältäni kuin tuiki tuntemattomilta. Tunnen itseni ja tiedän, että tulen hyppimään palautteen kanssa taivaissa ja tulen vajoamaan sen takia maan syvimpään rakoon. Tiedän, että vähettelen. Tiedän, että puolustelen.

Yksi asia minun on kuitenkin opittava – tiedän senkin: minun on opittava nauttimaan kehuista. Olen sitä tyyppiä, joka ottaa ikävät kommentit tosi raskaasti ja hyvät kommentit kädenheilautuksella (eiväthän ne ole totta). Niin kuin mieheni sanoo: Jos häviän pelissä, suutun. Jos voitan pelissä, suutun. Ai miksi, no siksi, ettei vastapuoli ole kuitenkaan pelannut tosissaan.

Nyt syön yhden makkaraleivän ja annan ystävän mieltähivelevien lausuntojen kajahdella korvieni välissä.

 

Diagnoosi: julkaisemishulluus

Voi Ellun kanat! En minä paljon muuta osaa sanoa.

Paitsi, että nyt Napanuoralla on kastettu ja kirja julkaistu virallisesti kuohuviini kourassa. Paitsi (toinen ja vielä peräkkäisissä lauseissa, paha juttu), että minun kädessäni oli pullo Solia. Hyvin epächicklitmäisesti en pidä kuoharista. Suoraan sanottuna join sitä kerran ihan helkatisti liikaa ja oksentelin viemärin sijasta laskiämpäriin. Mökilläkin on parempi juoda Solia.

Mitä minä osaan sanoa juhlista? En juuri mitään. Se ei johdu kuoharista eikä kyllä Solistakaan vaan puhtaasti huippufiiliksistä. Oli aivan kuin minut ja koko paikka olisi puhallettu täyteen marenginmakuista ilokaasua. Vieraita oli enemmän kuin häissäni – toki – sillä meitä juhlikin kaksi (ai, mutta niin juhli häissäkin): minun lisäkseni Katri Rauanjoki Muuri-kirjan kera. Se ei ole chick litiä vaan maagista realismia. Mutta koska me olemme ystäviä ja meillä sattuu, hassua kyllä, olemaan sama kustantaja, me mahduimme oikein hyvin samaan cocktailiin. Ilman Katria ilta olisi ollut aivan toisenlainen. Onneksi on ystäviä!

Jos julkkarit ovat hiukan vaahtokarkkien peitossa, muu elo ei olekaan. Suoraan sanottuna: tämä on ollut yhtä tervanjuontia. Olen lukenut toki monet kerrat, kuinka kirjan ulostulo saa varpaankynnetkin vääntymään, mutta en olisi koskaan uskonut, että se on tällaista. Työkaveri kysyi tänään kahvipöydässä:

– Onko jotain sattunut? (Pitelin päätäni, mistä hän visuaalisena ihmisenä teki päätelmänsä.)

– On, minä vastasin. – Esikoinen on pihalla.

Vaikka meillä molemmilla on lapsia, hän kyllä tiesi, että puhun kirjasta.

– Ensi kerralla otan lomaa, kun kirja tulee ulos. Otan ja hengitän kaikessa rauhassa, jatkoin.

Olen jamassa, jossa olen aina päättänyt olla olematta. Minä hysterisoin. Hysterisoin kuin oppikirjasta lukisin. Joo, olen kirjoittanut hirvittävän kirjan. Joo, olen mokannut. Joo, siellä on lyöntivirheitä. Joo, elämäni on pilalla. Joo, minä en voi enää ikinä kirjoittaa mitään.

Oikeasti. Tyynen rauhallisesti minä ilmoitan, että olen sairastunut julkaisemishulluuteen. Hoitokeino pitäisi löytää ja vähän äkkiä. Kohta teen pöpiksi kaikki muutkin.

Kokeilen nyt lääkkeeksi Downdon Abbeyä. Samalla, kun olen vielä suht fiksuna, kiitän kaikkia ystäviäni siitä, että he sietävät minua normaalina ja sietävät minua julkaisemishulluna. Kyllä kai tämä tästä.

Lopussa kosto seisoo

Viime kirjoittajatapaamisessa syyskuussa minulle sanottiin, että sinun on pakko ratkaista loppu.

– Kun loppua ei ole, kierrät tekstissä kuin kissa kuumaa puuroa, kuului Taija Tuomisen aika sanatarkka kommentti.

Lopussa on kosto. Koko tarina tähtää kostoon. Mutta en ole pystynyt ratkaisemaan, mikä kosto ihan kirjaimellisesti on ja – ennen kaikkea – paneeko päähenkilö sen ns. käytäntöön.
Vai onko kaikki ollut vain tietynlaista uhoa, oman pahan olon lieventämistä tai ehkäpä jopa äidin puolesta taistelua. Kun äiti ei aikoimaan tehnyt mitään, ehkä tytär tekee nyt?

Ajattelin pitkään, että loppu kirjoittaa (kuuluisasti) itse itsensä. Että se tulee sieltä, kun kynä vie ja päähenkilö vie ja kokonaisuus vie. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Kynä kiertää mutkia tarinan matkaan. Päähenkilö poukkoilee ehkä niin kuin ”oikea” ihminen. Mutta kirjaan se ei vain sovi: pitää olla suoraviivaisempi kuin oikean elämän poukkoilussa. Minä en ainakaan jaksaisi lukea kirjaa, jossa ei päästäisi itse asiaan. Kehitetään ja kehitetään mutta mikä pahinta, ei kuitenkaan annetaan minkäänlaista kiinnostavuutta ylläpitävää vinkkiä siitä, mitä tuleman ehkä pitää.

Jännite katoo.

Siksi minä tarvitsen lopun. Pian. Sata sivua on jo kirjoitettu.

Kun on loppu, palaan takaisin alkuun. Sellaista se kirjoittaminen on.