Viihdettä kirjoittaessa pitäisi osatakin jotain

Meidän perheessämme vessan siivoaminen tarkoittaa muutakin kuin pöntön kuuraamista. Me nimittäin olemme todella paljon (ja hartaasti) vessassa lukeva perhe (enkä haista minkäänlaista myötähäpeää nenussani sanoessani sen julkisesti).

Kesällä, kun asumme alkeellisella mökillämme, hyyskäselailu rajoittuu vuoden 1988 Oulun puhelinluetteloon (Mahtava eepos, suosittelen, sillä tuolloin ihmisillä oli vielä nimi, ymmärrettävä ammattinimike, osoite ja muistettava puhelinnumero).

Kotona vessalukuvalikoima onkin sitten kirjavampi. Juuri tyhjentämästäni hyllyköstä löytyi kymmenkunta Imagea, Ikean kausiesite, nippu Aku Ankkoja, kasa paikallislehtiä ja muutama sekalainen julkaisu, mukana myös jokunen töikseni tekemä. (Tabletin – sen sähköisen laitteen – mieheni oli vienyt siivouksen alta pois. Sinänsä mielenkiintoinen aihe pohtia, miten vessalukemisen kulttuuri muuttuu täbien myötä.)

Työntäessäni lehtiä paperiroskakoriin muistin, että yhdessä Imagessa oli kolumni, joka oli aikoinaan saanut minut jumittumaan pöntölle kunnolla. Lehti löytyikin nyt, suureksi ilokseni. Koska olen sairauslomalla eikä luovuuteni ole kaikkein valppaimmillaan, tyydyn tällä kertaa lainaamaan vessalukemisiani teille kaikille. Ymmärrätte sen luettuani, miksi jumituin pöntölle ja tunsin suurta mielihyvää.

Miina Supinen kirjoittaa maaliskuun 2013 numerossa (Kamalaa, miten kauan lehdet lojuvat vessassamme!):

”Idea on mahtava (lyhyt selostus minulta: kolumni alkaa sillä, että kirjailija kehottaa toista kirjoittamaan viihdettä, jos rahaa ei tule tarpeeksi, ts. antamaan hiukkasen periksi taiteellisista kunnianhimoistaan ihan siksi, että saa makkaraa leivän päälle), paitsi että se ei toimi yhtään. Myyntimenestyksiä ei voi kirjoittaa omasta päätöksestään, eikä varsinkaan rimaa laskemalla. Ne syntyvät salaperäisellä kaavalla lukijoiden päissä ja ajan hengen pyörteissä. Ennen kaikkea hyvän viihteen kirjoittaminen on järjettömän vaikeaa.

Taidetta kirjoitellessaan (jälleen kommenttini: ihana verbivalinta!) kirjoittajan pitää uskaltaa antautua alitajuntansa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi, mutta siinä se sitten oikeastaan onkin. Sitten vain mennään ja kirjoitellaan ja toivotaan parasta. Perinteistä viihdettä kirjoittaessa pitäisi sen sijaan ihan oikeasti osatakin jotakiin (taas kommentti: tämä on lempikohtani).

Viihteen tulee noudattaa ennalta sovittuja sääntöjä, lajityypin kehikoita ja juonen kaarta, jotka lukija tuntee kuin omat taskunsa. Sen pitäisi olla tuttua ja turvallista, ja silti raikasta ja uutta. Hyvä viihde on täynnä kliseitä, mutta kliseet ovat sillä tavalla piilossa, että lukija ei huomaa niitä lukemisen ilolta.”

Kiitos, Miina. Todennäköisesti sinulla on ollut kirjoitellessasi jollakin tavalla kieli ainakin vähän poskella. Mutta silti laatimasi lyhyt viihteen kirjoittamisen analyysi on paljon laajempi kuin esimerkiksi viime viikolla Oulun maakuntakirjastossa pidetyssä paneelissa kuulemani tokaisu, että viihteen kirjoittaminen on ihanan helppoa oikean kirjoittamisen jälkeen.

Jep, jep. Vessasta on nyt lakaistu viime kevään lehdet. Minä jatkan saikkuani ja pyörittelen päässäni sitä, mitä jaksan. Todennäköisesti en juuri mitään, mutta joskus on hyväksi antautua alitajunnan pimeiden pohjavirtojen vietäväksi, vaikka onkin vain viihdekirjoittaja (ja käy kaiken lisäksi päivätöissä).

Liian hidas kirjailijaksi?

Loman jälkeen paluu arkeen on ollut kuin pommi. Vielä pommimmaksi sen tekee väite, jonka kuulin tässä tovi sitten.

Jaan väitteen nyt kanssanne.

Jos haluaa kirjoittaa niin, että menestyy (mikä tarkoittaa tässä yhteydessä vain kustannussopimusta, ei tähdeksi tulemista), ei voi käydä ns. oikeissa töissä.

Selitys on tietysti yksinkertainen: ammattimainen tai sellaiseksi tähtäävä kirjoittaminen vaatii niin paljon aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa, että aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa ei ole tuhlattavaksi normaaliin työhön.

Minä en tykkää väitteestä. Minulla ei ole varaa tykätä siitä. Lompakkoni huutaa muutoinkin joka kuun lopussa.

Mutta kysymys ei ole vain rahasta eikä päivittäisestä toimeentulosta. En tykkää väitteestä muutenkaan. Käytännössä se tarkoittaa, että minusta voi kehittyä varteenotettava tekijä jollakin elämänalueella vain sulkemalla jokin toinen pois.

No, okei, niinhän huippu-urheilijatkin tekevät usein, piru vie. Mitä minä silloin ajattelen? Vitsi, mitä uhrautuvaisuutta ja keskittymistä! Vau, mitä rakkautta omaa juttua kohtaan! Nostan hattua ja kumartelen.

Tuolla logiikalla minä en siis rakasta kirjoittamista tarpeeksi. Minä en ole kirjoittamisen huippu-uhrautuja. En tähtää tosissani olympialaisiin, en parhaan ja hiotuimman kaunokirjallisen teoksen pallille. Itse asiassa, käyn aika laiskasti lenkillä ja vieläpä tasaisessa viihdemiljöössä, jossa pystyy rämpimään huonommassakin kunnossa, koska naisviihteessähän kuolaaminen on aivan luonteva juttu.

Huippu-urheilijalle on kiire, sillä tosiasia on, että hän voi urheilla huipusti vain tietyn, hyvinkin rajallisen ajan. Kolmikymppinen alkaa olla monessa lajissa vanha luuska.

Mutta kirjoittamisessa meillä ei pitäisi olla kiire mihinkään. Kukaan ei ole liian vanha kirjoittamaan eikä julkaisemaan. Kirjallinen luuskaikä? Onko sitä? Miksi me kuvittelemme – miksi minä kuvittelen – että minun pitää olla valmis käsikirjoitukseni kanssa pian, mieluummin heti, eilen, edellisellä viikolla? Miksi minä en voisi menestyä (= saada sopimusta), vaikka minä kirjoittaisin yhtä käsikirjoitusta muun elämän vuoksi 15 vuotta? Voiko hyvä käsikirjoitus syntyä vain istumalla paikoillaan ahkerasti persuuksillaan puoli vuotta tai vuosi?

Sen verran minä olen kirjoittanut, että tiedän, että puolen vuoden intensiivinen jakso olisi toki paljon helpompi tapa kirjoittaa kuin viiden vuoden viisitoistaminuuttiset kaiken muun ohessa. Jos siis joku haluaa antaa minulle rahaa, käyttäydyn mieluusti puoli vuotta kuin olympialaisiin valmistautuva. Minulla on aika monta hyvää ideaa päässä, jotka sattuneesta syystä odottavat kukkaan puhkeamista.

Mutta se väite. Että muusta elämästä, usein työstä, irtautuminen olisi ainoa mahdollinen tie kirjoittamisen vakaviin päämääriin? Ei kai sentään. Eihän?