Pimahti sanojen alle

Perjantai-aamu. Lapset lähetetty kouluun ja oma peffa istutettu koneen ääreen. Entä nyt?

Takana on useamman viikon ajanjakso, jota en muistele kovin mielelläni. Joitakin asioita ei vain pysty selittämään (olipa uutta). Niin kuin sitä, mikä yhtäkkiä veti käsijarrua, joka sai minut pysähtymään kuin seinään. Makasin pari päivää sängyssä (sairastamatta fyysisesti). Joka paikka oli niin hellä ja turta ja sattuva ja vahingoittuva, että ainoa keino, millä lähteä ylöspäin ja palata joulusta kirjoittavaan työhön, oli lopettaa käsikirjoutuksen kirjoittaminen. Maailmaan tuli ehkä muutama sana liikaa. Yhtäkkiä niitä vain sateli ulkopuolelta ja sisäpuolelta, enkä minä enää osannut käsitellä niistä omiani enkä toisilta tulleita. Tarvittiin hiljaisuus. Totaalinen hiljaisuus. Pahoittelut kaikille niille, joihin en ole ottanut yhteyttä vieläkään. Luulen, että minuun jäi särö, joka ennen on liimautunut kiinni takaisin, kuin mitään ei olisi ollutkaan, mutta tällä kertaa ei. Säröstä tuli pysyvä. Nyt on huolehdittava, ettei se halkea ja pahimmassa tapauksessa muutu pysyväksi loveksi.

Tällainen vuodenaloitus tällä kertaa. Olen koettanut miettiä, millainen se oli viime vuonna. En muista. Mutta tätä en unohda. Luovuus ja jonkinasteinen hulluus kuulemma kulkevat käsi kädessä. Tyydyn siihen ja sanon ei kiitos kaikille, jotka ehdottelevat jonkinlaista lääkitystä (suklaata vahvempaa). Jos kerran on päässyt niin onnelliseen asemaan, että elää sanoista arkityökseen ja vielä kaupan päälle on saanut mahdollisuuden pyöritellä sanoja kovien kansien sisään, voi kaikesta onnesta huolimatta joskus pimahtaa ja pimahtaessaan armahtaa itseään esimerkiksi levähtämättä.

Rauhallista uutta vuotta kaikille. Minä katson nyt, mitä on tullut viime vuonna kirjoitettua.