Kirjoittaja

Tuttavani sanoi minulle tässä jokunen viikko sitten: Sinun pitää hakea apurahaa ja kirjoittaa hakemukseen, että debytoit esikoiskirjailijana. Se on alan termistöä ja niin se menee.

Debytoin esikoiskirjailijana!

Koetin ottaa tuttavani naamarinasennosta selville, liioitteliko hän leikkisästi (ja minun olisi tietysti pitänyt ymmärtää leikkisä liioittelu) vai oliko hän tosissaan (eli voisinko käyttää itseni yhteydessä verbiä, joka tuntuu sopivan lähinnä ballerinoille ja punaesirippuisille estradeille). Koska tuttavani oli hyvin vakuuttava, hain apurahaa, jossa ilmoitin debytoivani esikoiskirjailijana.

Tuttavani on oikea kirjailija. Hän on debytoinut jo aikaa ja apurahoja sitten. Minulle koko tie on vasta alussa: Napanuoralla pamahtaa painosta jonkun viikon sisään. Ehkä debytointi sitten muuttuu jotenkin lihaisammaksi. Ainakin kirjan tarina on varsin lihaisa. Naisia raskauden ja raskaudettomuuden partaalla ystävyyden ja sukusotkujen riivaamana.

Vaahteramäen Eemeli ja Hiltusen Sari kirjallisina tökkijöinä

Ilmoitin kustantajalleni (kiitos Torni ja Marjo), että kirjoitin ensimmäisen kirjani viisivuotiaana. Se oli tietysti leikkisää liioittelua, enhän mitään debytoinut. Jos ei lasketa sitä, että äiti on säilyttänyt kirjan kaikki nämä vuodet. Hänelle minä taisin debytoida. Hän uurasti kirjani kimpussa kuin kuka tahansa hyvä kustannustoimittaja. Kirjoitti itse asiassa koko kirjan saneluni mukaan, koska itse en osannut. Minä vain piirsin. Kirjan päähenkilön olin napannut lempikirjailijaltani (kiitos Astrid). Vaahteramäen Eemeli, hej!

Seitsemännellä luokalla tähtihetkeni oli, kun ainekirjoitukseni oli luettu ääneen ja Hiltusen Sari (nimeä ei ole muutettu) kuiskasi minulle:

– Mari, minusta sinun pitää kirjoittaa oikea kirja.

En tiedä, kumpi meistä oli nolompi: Sari, joka suhteellisen hiljaisena tyttönä tohti tehdä minulle ehdotuksen, vai minä, joka olin jo tajunnut jostakin, että kustannussopimuksen saa Suomessa hyvin, hyvin, hyvin harva ihminen.

Tässä luvussa käyn läpi metodeitani

Sittemmin kului monta, monta vuotta. Debytointiin oli kyllä kova palo, mutta sanat eivät vain pysyneet kasassa paria sivua kauempaa. Johan siinä oli käännekin, saamari, ängettynä mukaan kuin jossakin pikakelatussa WHS:ssä. Rakenne oli hallittua ainekirjoituksessa muttei romaanikässärissä.

Suomen kielen opinnot imaisivat mukanaan. Ajattelin, että kirjoitan tiedettä. Minusta piti tulla kielisosiologi. Artikkeleja, julkaisuja, väikkäri, tutkimuksia, Nobelin palkinto. Mutta joo, pro gradun jälkeen olin jokseenkin kuitti tieteelliseen ilmaisutapaan.

Julmetun paljon pitsaa henkisen aherruksen ääressä

Yhtäkkiä huomasin oleavani töissä mainostoimistossa. Se oli yhtä debytointia. Jokainen tavu oli uusi ja ihmeellinen. Jokainen media erilainen estradi erivärisine esirippuineen. Olin tainnut tulla kirjoittavaan kotiin: paljon aiheita mutta kaikkea suhteellisen lyhyesti. Mitä lyhyempi tila, sen haasteellisempi tehtävä. Mutta eipä ainakaan jäänyt puolitiehen suuret kirjalliset suunnitelmat.

Tänä päivänäkin minä tienaan leipäni kirjoittamalla. Edelleen mainostoimistossa. Siksi oli luontevaa sijoittaa myös esikoinen mainostoimistoon. Lurexia, mainonnan haarakonttoria, ei voi löytää todellisesta elämästä: chick lit sallii liitoittelun. Se suorastaan vaati sitä. Shoppaillaan ja syödään pitsaa julmetusti mutta samalla katsotaan maailmaa herättelevin silmin.

Kaiken päivää persposket lujilla

Olen kiitollinen ja ylpeä työstäni. Sillä on oikeastaan vain yksi varjopuoli: vapaa-ajalla kirjoittaminen voisi olla kevyempää (ainakin perslihaksille), jos ei kirjoittaisi kaiken päivää. Toisaalta, ilman työtäni vapaalla kirjoittaminen kaatuisi suuruudenhulluuteen eli ajatukseen siitä, että ensin pitää olla inspis ja vasta sitten tulee luovaa tekstiä. Kun kirjoittaa työkseen, on melko hyvä käsitys siitä, että tarvitsee vain yhden asian ja se on dead line.

Minä tosin tarvitsen myös toisen asian: ne ovat tyttöni. Viime kädessä he ovat pakottaneet opettelemaan keskittymistä, mitä kirjan kirjoittaminen vaatii. Jos ei olisi syntynyt tyttöjä, ei olisi syntynyt kirjaakaan.

My name is

Ai niin. On tällä debytoivalla esikoiskirjailijalla nimikin (Tämä unohdus ei ollut laskelmoitu!).

Kuten Hiltusen Sari minua kutsui, olen Mari.

– Mari Siliämaa, hyvää päivää. Debytoin esikoiskirjailijana ja hakkaan uutta kasaan, kun takapuoli ei ole hautunut liian kauan leivän perässä penkissä.

Ja ne apurahat, ne apurahat. Jonakin kauniina päivänä sekin haave voi olla totta. Saanko sitten sanoa, että debytoin apurahansaajana?

Advertisement