Runoilija Virpi Alanen on tehnyt oikein mukavan arvion ystäväni Katri Rauanjoen kirjasta Muuri.
Kirjan arvioinnin lisäksi Alanen on nostanut esille myös toisen merkittävän seikan. Hän muotoilee sen näin:
Runouden parissa enemmän toimineena minulle oli hämmentävää tajuta, että pitkän proosan valta-asemasta huolimatta Suomessa voi kokonainen laadukas romaanikin jäädä vaille ensimmäistäkään lehtikritiikkiä.
Syytä Muurin huomioimattomuuteen Alanen etsii yhtä lailla kirjan teemoista (Jotkut tahot kun voivat edelleen ajatella, että se on ”vain” naisen kasvutarina.) kuin kirjan kustantajasta, kuopiolaisesta Torni kustantamosta, ja sen mahdollisista toimintatavoista. Alanen viittaa arvioinnissaan kustantamon tiedotukseen ja siihen, että siinä olisi ilmeisesti ollut parantamisen varaa. Hän toteaa myös, että kustantamon nettisivut ovat pliisut eivätkä anna Muuri-kirjan luonteesta todellista kuvaa.
Oma kirjani, Napanuoralla, on niin ikään Torni kustantamon viime syksyn esikoinen. Oli puhdasta sattumaa, että minun ja Katrin käsikirjoitukset päätyivät samalle kustantajalle: olimme työstäneet niitä yhdessä ja tunteneet toisemme jo opiskeluajoilta.
Työni kautta minulla on kohtalaisen laaja kokemus markkinoinnista ja viestinnästä. Kaikki kiertyy tietysti sellaisen maagisen asian kuin raha ympärille. Jos sitä ei ole, ostettu media jää pois. Silloin kuvaan pitäisi astua mukaan entistä voimakkaammin oma media ja ansaittu media, joissa rahan lisäksi painavat todella paljon kekseliäisyys ja viitseliäisyys.
En voi syyttää Tornin silloista kustannuspäällikköä kekseliäisyyden puutteesta. Hänellä oli ajatuksia ja ideoita vaikka kuinka moneen lähtöön. Osa torppautui maailmalla (”Valitettavasti olemme sopineet asiasta jo sen ja sen ison kustantamon kanssa.”), osa kustantamoon (”Ei ole rahaa.”), jokunen pääsi läpikin (”Olette te sinnikkäitä.”). Lopulta kyse oli aina siitä, että pienen mahdollisuudet edetä ovat selkeämmin rajalliset kuin ison. Joko rahan vuoksi tai – mikä ikävintä – uskottavuuden vuoksi.
Mainosalalla on vallalla ajatus, että jos menee töihin pieneen toimistoon, menee huonoon, josta tulee ulos vain keskinkertaista mainontaa eikä työntekijä itse kehity mihinkään suuntaan. Valitettavasti usein onkin, että pieni ja huono ovat alalla lähes synonyymeja. Mutta poikkeuksiakin on. Pieni toimisto tekee innokkaasti laadukasta työtä: sillä ei ole varaa lipsua missään työvaiheessa.
Päteekö sama pienuuden ja huonouden yhdistävä ajatusmalli myös kustantamoihin? Onko niin, että pienistä tulee ulos vain keskinkertaisia kirjoja?
Jos tällainen ajatusmalli on olemassa, on selvää, ettei pienkustantamoiden – etenkään uusien – kirjoihin tartuta siellä, missä kritiikeistä päätetään. (Ja jos tartutaan, kirja luetaan selvästi erilailla kuin jos se olisi tullut ulos isolta kustantajalta. Mutta tämä on jo eri postauksen aihe.)
Pienen viesti ei vain yksinkertaisesti läpäise uutiskynnystä. Pieni kustantamo ei oikeastaan läpäise mitään: ei lehtiä, ei blogeja, ei pääsyä Suomalaisen kirjakaupan hyllyille. Kirjastoille täytyy nostaa hattua: ne tilaavat myös pienen tuntemattoman kustantamon pieniä tuntemattomia kirjoja, jotkut jopa enemmän kuin yhden kappaleen.
Pienkustantajan esikoisena kaikista yllättynein olen kuitenkin ollut toisten, asemansa jo vakiinnuttaneiden kirjailijoiden suhtautumisesta. On aivan selkeää, että valtakunnalliset tahot lehdistä kirjakauppohin jakavat kirjailijat a- ja b-luokkaan jo pelkästään kustantamon perusteella. Mutta on hämmentävää, että sen tekevät myös toiset kirjoittajat. Paikallinen kirjailijaseura ei hyväksy jäseneksi esikoiskirjailijaa, joka tulee pienestä kustantamosta eikä osoita kustannussopimuksellaan, että kyse on kaupallisesti kustannetusta kirjasta. Ison kustantamon esikoiskirjailijan ei tarvitse näyttää sopimustaan osoittaakseen aitoutensa. Niin kauan kuin olen käynyt kirjoittajakursseilla, minulle on opetettu, että kustannussopimus on henkilökohtainen paperi, jota ei tule levitellä muille (jos ei erikseen halua). Jos pienkustantajan laatu ei tule ilmi pliisuilta nettisivuilta, on epäilijän oma tehtävä tarkastaa, millainen kustantamo epäilyttävällä esikoiskirjailijalla oikein onkaan.
Muuri ja Napanuoralla ovat kirjoja, jotka ovat eläneet omaa eloaan ilman ostettua, omaa ja ansaittua mediaa. Osasin varautua asiaan. Se oli myös se syy, miksi mietin pitkään kustantamon tarjouksen hyväksymistä.
Lopulta olin kuitenkin aika väsynyt. Olin kyllästynyt muutaman isomman kustantamon kissa – hiiri-leikkiin (”Joo, kyllä, kässärisi on täällä, minä soitan sinulle vielä tällä viikolla, se on hyvä.”). Ajattelin, että olen itse töissä pienessä hyvässä mainostoimistossa. Ajattelin, että myös pieni kustantamo voi olla hyvä. Olisi ollut vastoin kaikkia periaatteitani olla antamatta sille mahdollisuus.
Sitä en oikein vain käsittänyt, että voi olla, ettei kukaan muu anna kustantamolle mahdollisuutta eikä sitä myöten myöskään sen kirjoille. Luulen, ettei myöskään kustantamossa käsitetty asiaa, vaan siellä uskottiin rehellisesti siihen, että Suomessa kaikilla kirjoilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet edetä niin lehtien palstoilla kuin kauppojen hyllyillä.
Kehotan kaikkia käsikirjoituksensa kustantamisesta haaveilevia miettimään tarkoin, millaiset ovat omat odotukset kustantamiselle. Mihin lähtee mukaan ja miksi ja millä ehdoilla. Samalla kannattaa pyyhkäistä omasta mielestä myös joka ikinen vaaleanpunainen unelma. Kirjan ulostulo ei välttämättä ole yhtä juhlaa. Siihen voi sisältyä täysin uusia asioita, asioita, joista ei puhuta kirjoittajakursseilla eikä edes kirjoittajien kesken. Etenkään, kun yhteisöt, joissa olisi tarkoitus tehdä jotain yhteisen hyvän eteen, saattavat sulkea ulos sellaista reittiä pitkin kulkeneet, joiden nähdään olevan tavalla tai toisella ei-niin-päteviä.
Kananlihalla 
Hyvä kirjoitus, etenkin viimeinen kappale sisältää viisaan neuvon ihan kenelle tahansa tekstinsä julkaisemisesta kiinnostuneelle kirjoittajalle. Tuosta paikallisen kirjailijaseuran käytännöstä olen kuullut ja se on outo, esimerkiksi Pirkkalaiskirjailijoilla on käytössä tuotannon vertaisarviointi.
Kiitos, Saara. Mukava kuulla, että käytäntöjä on monenlaisia.
Minulla on onneksi oma miniseurani (kirjoittavat ihmiset, joihin olen tutustunut vuosien varrella). Saan heiltä ammatillista (kai voin käyttää tällaista sanaa?) tukea ja kannustusta ihan nokko. Varsinainen kirjailijaseura olisi toisella tapaa mielenkiintoinen ryhmä kokemusten jakamiseen. Mutta onnistuuhan se näin omassa mediassakin 🙂
Tämä on aika mielenkiintoinen juttu ja tähän on parikin näkövinkkeliä. En näe tätä ongelmaa, että pienkustantajilta ei saisi blogihuomiota. Kyllä saa, mutta se vaatii, ettei kirjailija havise itse kammiossaan vaan on aktiivinen myös markkinoinnissa. Valtavirtamedian huomio on sitten oma haasteensa, totta, mutta sanoisin että tässäkin ratkaisee aika paljon kirjailijan oma kyky ja halu rummuttaa matskuaan. Jos ei halua/kykene/pysty tekemään myös markkinoinnin puolella hommia, sitten pienkustantaminen voi olla hivenen kivinen tie.
Tällaisena ”MINÄ TEEN IHAN ITTE” -tyyppinä pienkustantamon kanssa työskentely on toistaiseksi ollut itselleni juuri sopivaa. Vaikka sitä vastuuta hommien tapahtumisesta on, se tarkoittaa myös sitä, että on sananvaltaa. Itselleni aika hankalan kirjan pihalle pukanneena tämä on tärkeä juttu. Kirjailijaseuroista ja muista en sitten kamalasti tiedä – en oikein jaksa hengailla keskimäärin enää missään ”piireissä” muuten kuin funktionaalisesta näkökulmasta. Sellainen perusteettoman elitistinen klikkeily aiheuttaa itsessäni enimmäkseen säälinsekaisia nauruntyrskäyksiä, se kun toistuu samalla tavalla huvittavana ihan jokaisessa harrastus-, taide- ja aktiviteettipiirissä johon olen nokkani ja nakkini tunkenut. Jos aletaan jostain julkaisusopimuksesta katsomaan että oletko Oikea Kirjailija vai ei, pitäkööt runkkurinkinsä 🙂
Kiitos Janos. Nostit erinomaisen pointin esille eli kirjailijan oman panostuksen ja aktiivisuuden. Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi: nykyään ei voi tuudittautua siihen (onko koskaan voinut, en tiedä), että joku muu hoitaa homman tyystin puolestasi. Siksipä itsekin olen ollut mukana (ja huom! itse myös hommannut nämä mukanaolot) esim. lukupiireissä, kirjastoesittelyissä, kirjakauppavierailuilla, jossakin keskusteluissa ja niin edelleen. Hoidin aika itsenäisesti myös tämän pohjoisen alueen lehdistötiedottamisen. Oikeastaan jokainen juttuehdotukseni meni läpi, mistä olen hyvin tyytyväinen. Toisin sanoen, itsekin voi tehdä paljon.
Osut oikeaan myös siinä, että tavallaan pienkustantamon kanssa on ehkä helpompi työskennellä mitä tulee sananvaltaan. Oma kustannuspäällikköni oli todella joustava. Vahinko vain, että hän vaihtoi Tornin hommat muihin töihin.
Joka tapauksessa olen realisti. Itse asiassa olen inhorealisti. Yksittäinen kirjailija voi onnistua murtamaan yksinkin – omin markkinointi- ja viestintäpanoksin – kynnyksiä. Mutta täytyy muistaa, että se vaatii helkatisti aikaa ja resursseja (mitä sillä nyt sitten tarkoitetaankin, tässä tapauksessa muutakin kuin rahaa, esimerkiksi sellaista henkistä pääomaa, jota järkevä viestintä ja esilläolo vaativat). Ennen kaikkea aikaa. Jossain vaiheessa itse huomasin, että olin isossa suossa tiedotteineni, lähestymisyrityksineni ja niin edelleen. Kun piti sitten valita – lapset, työ, kirjansa markkinointi omalla ajalla ja rahalla – muuta mahdollisuutta ei ollut kuin huolehtia kahdesta ensimmäisestä. Sitä paitsi, tarvitsin aikaa myös seuraavan käsikirjoituksen kirjoittamiseen.
On aika naiivia ajatella markkinointia pelkkänä omana aktiivisuutena. Jos näin olisi, meikäläinen olisi työtön (mainosalalla). Aktiivisuus on toki asia, jota ilman markkinointi ei onnistu keneltäkään, ei edes kustantajalta tai mainostoimistolta. Mutta markkinointi on ennen kaikkea systemaattista ja pitkäjänteistä työtä, jossa pyritään nostamaan esille asiasta asia, jolla se poikkeaa vastaavista asioista. Jos seuraa tovin esim. jonkin yksittäisen kirjan lanseeraamista, näkee aika pian, mistä narusta kustantaja on alkanut vetää kirjaa kansalle päin. Nykyään se voi olla yhtä lailla kirja kuin kirjailija. Mikä nyt tuntuu parhaimmalta. Genrekin vaikuttanee. Kustantajalla pitäisi olla laaja-alainen näkemys kirjasta suhteessa kokonaisuuteen. Minä en usko, että kukaan meistä pystyy näkemään itseään tai hengentuotettaan samalla lailla etäännyttettävästi kuin tuollainen työ vaatii. Kysymys on myös muusta: mitä se kertoo vastaanottajalle, ettei kustantaja markkinoi mutta kirjailija markkinoi? Haluan ajatella, ettei lukija näe asioissa eroa. Mutta kriitikko jo ehkä näkeekin?
”On aika naiivia ajatella markkinointia pelkkänä omana aktiivisuutena.” No tietenkin on, olen itsekin tehnyt elantoni aikuisikäni pääasiassa journalistina, sekä tiedotus/PR/markkinointipuolella kansainvälisissä projekteissa. Eihän näitä asioita pidä ajatella mustavalkoisesti ”vain omana aktiivisuutena” tai ”kustantaja markkinoi, kirjailija ei”. Jatkumoahan nämä ovat, enkä todellakaan itse lähtisi sellaisen kustantamon kelkkaan, joka jättäisi markkinoinnin täysin ja vain kirjailijan kontolle – ellei tällaisesta tietysti erikseen ole sovittu. Mitä olen sekä kirjoittajien ja pressipuolen kanssa näistä jutellut, kyllä aikanaan saattoi homma mennä niinkin että kirjailija kirjoittaa ja kustantaja markkinoi, ja kirjailija sitten joskus raahataan johonkin nimmaroimaan tms. Painopiste oli toisella tavalla nimen omaan teoksessa, eikä lehdissä ollut esimerkiksi kirjailijahaastatteluita tai kirjailijan persoonaa käsitteleviä juttuja samalla tavalla kuin nykyisin. Sylettää kirjoittaakin koko lause, mutta nykyisin kirjailijan pitää aiempaa vahvemmin brändätä itsensä, tai lähteä tällaisen brändäyksen kelkkaan.
Kärkeni tässä ehkäpä se, että kyse tässä on myös valinnasta – pienkustantajan kelkkaan heittäytyminen tarkoittaa sitä, että kirjoittajan pitää melkein väistämättä itse osallistua markkinointiin omalla panoksellaan, persoonallaan ja kontakteillaan. Se vaivan määrä voi tulla yllätyksenäkin etenkin sellaisille tyypeille, jotka eivät itse työskentele media/PR-alalla. Yhdellä lehdistötiedotteella ei pitkälle pötkitä.
Netin ja digitalisoitumisen myötä kaikki kulttuurialat ovat muutoksessa ja näin kauniisti sanottuna etenkään kotimainen kirja-ala ei ehkä ole ollut tämän muutoksen kirkkaimmassa kärjessä. Vanhan kaavan mukaisesti näyttää vähän pahalta, jos teoksen markkinoinnissa on kirjailija kärjessä, mutta yhä enemmänhän se siihen menee pienkustantamisen yleistyessä.
Googletin ”rauanjoki muuri kirjablogi”. Hakutulosten ensimmäiselle sivulle nousi kuusi kirjablogiarviota Muurista, joista yksi oli juurikin tuo mainitsemasi Virpi Alasen arvio. Minusta on kärjistettyä väittää, etteikö pienkustantamojen tuotanto näkyisi blogeissa, johan tämä esimerkki osoittaa toisin. Kuusi blogiarviota kirjasta on minusta aika paljon.
Terveisin bloggaaja, joka on blogannut mm. Lempo Kustannuksen, Zum Teufelin, Suuren Kurpitsan, Asema Kustannuksen ja Nordbooksin teoksista.
Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos tästä!
Kiitos, Janos. Minulla ei oikein ole kommenttiisi lisättävää. Minusta se oli aika tyhjentävä. Olen asioista kanssasi hyvin samaa mieltä. Erityisesti painottaisin sitä, että olipa kustantaja kuka tai mikä tahansa, suhde kirjailijaan olisi avoin etenkin sopimusvaiheessa. Jos kustantaja tietää jo valmiiksi omat rajalliset resurssinsa (inhottava sana), hänen olisi tuotava se jollakin tavalla esille eikä antaa ymmärtää, että homma on handussa. (Toisaalta, jonkun mielestä riittävää markkinointia on kaksipuoleinen flyeri, jota jaetaan jossakin joskus ja annetaan messiin myös kirjailijalle, että jakele siitä, sehän kertoo kaikista meidän kirjoistamme. Hohhoijaa.)
Sallalle niin ikään kiitos suhteellisuudentajun ylläpitämisestä. On turha kuvitella tai vaatia kohtuuttomuuksia. Kuusi blogikritiikkiä vuodessa on oikein mukavasti. Osa on toki tutuilta, mutta kirjoitus yhtä kaikki. Mutta jos suhteuttaa arvioiden määrää työmäärään (sekä kirjan kirjoittamiseen että yrityksiin saada se esille), se ei ole hirvittävän paljon, valitettavasti. Tiedän, että moni bloggaaja ottaa esille myös pienen kustantamon kirjoja. Arvostan suuresta bloggaajia niin kuin myös kirjastoalan ihmisiä, jotka ovat hyvin kartalla siitä, mitä tapahtuu. Minusta pienet kustantamot voisivat lähestyä bloggaajia paljon enemmän. Tai ehkä puhunkin nyt vain omasta kokemuksestani.
Rooibos, ole hyvä. Blogit ovat edelleen hyvä tapa vaihtaa ajatuksia, olla eräänlainen kirjoittavien ihmisten seura, johon ei ole pääsyvaatimuksia 🙂