”Chick lit on tappiosi”

Olen saanut lukijapalautetta. Äiti kävi kylässä. Samalla, kun äiti hieroi hiekkaista hennaa hiukseni täyteen, hän analysoi Napanuoralla-kirjan. Olen jokseenkin otettu ja – järkyttynyt.

Äiti sanoo, että kirja ei ole chick litiä. Hän kysyy minulta, miksi se on minusta chick litiä, mutta myöntää, ettei tiedä, mitä chick lit on. Hän sanoo, että kirja ei ole kuitenkaan hömppää vaan vaatii aika paljon lukijaltaan.

No. Tulemme peruskysymyksen äärelle: pitääkö chick litin olla ”hömppää”.

Jostain syystä olen ottanut chick litin hengenasiakseni. Jossain vaiheessa mietin, mitä saatan jopa hävitä sillä, että haluan kirjoittaa tietoisesti suhteellisen ironista naisviihdettä, jota nimitetään chick litiksi. Tai häviän pikemminkin sillä, että julistan ääneen, että tämä on sitten chick litiä. Yhtä hyvinhän voisin sanoa, että kyse on naistutkimuksellisesta kirjoittajaotteesta, jolle on ominaista itseironinen katsontakanta ns. tyypillisenä pidettyyn nuoren naisen elämään ja joka rohkeaa ”lyödä läskiksi” ne oletukset, joita yhdistämme esimerkiksi sinkkuuteen ja ystävyyteen.

Äitini mukaan häviän. Hän sanoo, että chick lit on tappioni, koska se karkoittaa terminä lukijoita, jotka nauttisivat kirjasta sen särmän vuoksi. Minä sanon äidille, että Suomessa on vain väärä käsitys koko genrestä. Että sen pitäisi olla höttöä, tosi hömppää. Mutta eihän se ole. Ei ainakaan minun Napanuorallani.

Lukekaa itse. Päivitelkää itse.

Minä lopetin äitini analyysin sanomalla, että kirja on ainakin vaaleanpunaisen sijasta tuhtia oranssia. Siihen äiti ei sentään sanonut vastaan. Oli samaa mieltä. Oranssi kirja, kansikuvasta loppuun.

Apurahat niskassa

Tänään illansuussa pää lakkasi kääntymästä. Voin katsoa vain eteenpäin. Pohdin itsekseni, onko eteenpäinkatsomisella jokin vertauskuvallinenkin puoli. Toivottavasti on, jos miettii, missä niska paukahti kuntoonsa: apurahahakemuksen tekoa opetellessa.

Minulle on kerrottu, että apurahahakemusten tekeminen on oma taiteenlajinsa. Nyt tiedän, että niin todellakin on. On kohtalaisen vaivatonta jälkikäteen miettiä kirjoittamiaan teemoja ja linjoja. Mutta kun sen joutuu tekemään etukäteen, eteenpäinkatsomisen taitoa tarvitaan.

Haen apurahaa Naaraspappia varten. Olisi jokseenkin juhlallista kirjoittaa myös muulloin kuin silloin, kun lapset ovat ulkona tai harrastuksessa tai suhteellisen rauhallisina omissa hommissaan. Että kynään voisi tarttua muulloinkin kuin jostakin muusta varastettuina hetkinä.

En ole ainoa apurahanhakija. Se, miten ansioituminen mitataan, onkin mielenkiintoinen juttu. Olen haastatellut ihmisiä työhönoton yhteydessä ja joutunut mittaamaan heidän ansioitumistaan. Joka kerta se on ollut yhtä tiukka paikka. Mikä lopultakin on saanut päätymään ratkaisuun, johon on päätynyt? Onko se ollut maininta CV:ssä vai fiilis siitä, että tuo ihminen on tosissaan noiden sinisten silmiensä takana? Mikä minun hakemuksessani kertoo, että olen, piru vie, tosissani, esikoiskirjailijanakin ja ehkä juuri nimenomaan siksi?

Suhtaudun nyt hakemusten tekoon hiukan samalla lailla kuin synnytysvalmennukseen. Hitot, itse se pitää kokea, oikea synnytys. Joku fiksu (tässä tapauksessa tieteellisellä puolella ansioitunut veljeni) voi antaa vinkin tai kaksi. Erinomaisia vinkkejä, mutta siihen se jää. Loppu on minusta kiinni. Niin kuin kaikessa, mikä liittyy omaan kirjoittamiseen. Kuka muu hullu tätä tekisi? Tällä kääntymättömällä niskalla?

Minunkin on aika painut pehkuihin. Yöuni hiipii mukavasti varpaisiin, kun tietää tehneensä parhaansa: katsoneensa eteenpäin.

 

Saapasjalkakirjailija

Kaksi vuotta sitten näin saappaat, joihin rakastuin heti. En raaskinut ostaa niitä, vaikka rakkaus jäyti rintaa.

Vuosi sitten tilasin samat saappaat netistä. (Oli ilmeisesti vähemmän hommattavaa lapsille.) Ne tulivat, ja ahah, ne olivat kamalat. Siis jaloissani. Eivät ne vain vuotta aikaisemmin olleet näyttäneet siltä kuin minulla olisi kierot jalat. D-vitamiininpuutos. Palautin saappaat, rakkaat, tylysti ja itkin.

Tänään lompsin kaupungilla hyvin turhautuneena: niska kipeänä pienestä pyöräilystä. Arvaa vain, mihin törmäsin: vihreisiin saappaisiini. Tällä kertaa niitä möi jälleen oikea kauppa. Minulla oli sopivasti tuulihousut. Kun kokeilin saappaita, kierot jalat hautautuivat tuulihousujen sisään. Ou jees, ne olivat täydelliset. Saappaat ja tuulihousupökät.

Kotona kiskoin tuulihousut jalasta ja hengitystä pidätellen vedin saappaat jalkaani. No, olivathan ne taas vähän kierot, mutta eivät ollenkaan sellaiset kuin viimeksi. Ehkä ne oli nyöritetty erilailla.

Tai sitten minä vain olin arvollisempi itselleni. Vuoden vanhempi ja viisaampi.

Melkoinen vuosi tämä on ollutkin. Olen oppinut ainakin seuraavat:

– Kustannussopimus kannattaa lukea hyvin tarkkaan, vaikka haluaisi kuinka kovasti saada sanansa kovien kansien väliin.

– Se, että saa kustannussopimuksen, ei vielä takaa, että kirja leviää kulovalkean tavoin kauppojen hyllyille. Vastassa on jakeluporrasmarkkinointi, josta onneksi ei tarvitse itse tietää mitään, jos ei satu olemaan mainosalalla ja olemaan asiasta kiinnostunut ihan jo työnsä vuoksi. (Angry Birds on ihmeellinen kilpailija kirjakauppojen hyllytilasta.)

– Sillä, että kirjoittaa itse kirjan, voi olla kummallinen vaikutus joihinkuihin toisiin ihmisiin. He saattavat käyttäytyä kuin saappaat: olla yhtäkkisesti  kierossa ilman, että syy koskaan selviää.

– Ystävät. Etenkin ne kirjoittavat ystävät, joiden kanssa on puurtanut jo vuosia ennen kuin mitään kässäriä on ollut kolmea sivua pidemälle, ovat kullanarvoisia.

– Sitten se tärkein asia, josta olen joutunut muistuttamaan itseäni toistuvasti ja joudun edelleen: Ole, hyvä ihminen, armollinen itsellesi. Jos koetat tunkea itsesi saappaisiin, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi sinulle, vaihda toisiin. Mitä turhaan hakkaamaan päätä seinään edes sellaisen asian takia kuin kirjoittaminen. Aina voin kirjoittaa jotain muuta. Tai vaikka kutoa, jos niikseen tulee.

Se on nyt sitten sillä lailla, että nuo saappaat lentävät jalkaani ensi viikon perjantaina. Silloin on julkkarit. Elämäni ensimmäiset. Paikalle saa tulla.

Vaikeaa kanakirjallisuutta?

Minulla on vain muutama työkaveri mutta sitäkin ihanampi. Yksi heistä on Essi, jota ei voi millään pitää Napanuoralla-kirjan Ailin kuvana, vaikka ammatti on sama (Tunnustetaan tässä, että Ailin nimi oli ensin Essi, mutta kun Essi palkattiin meille, oli pakko vaihtaa nimi mahdollisten totuus on yhtä kuin fiktio -oletusten vuoksi toiseksi.).

Essi sai tänään käsiinsä Napanuoralla-kirjan. Hetken päästä hän ilmoitti lukeneensa jo 30 sivua (syyslomalla töissä on hiljaista).

Minä kysyin:

– No, onko vaikeaa?

Essi vastasi – niin kuin aina – iloisen sensuroimattomasti:

– No, kieltämättä ei oo ihan helppoa.

Siinä vaiheessa minä olin ehtinyt jo kävellä tulostimelle toiseen huoneeseen. Tämä keskustelu käytiin nimittäin kuitenkin täysin työn ohessa – syyslomasta huolimatta. (En siis paennut tulostimelle arvioinnin takia nuolemaan haavojani.)

Essi huusi perääni:

– Mutta se on vähän niin kuin Liksomia. Täytyy miettiä joka sanaa, kun niissä on niin paljon merkityksiä. Minä tykkään sellaisesta. Sillä tavalla vaikeasta.

Alkujaan meinasin antaa blogilleni nimen Vyörytyksiä. Mutta siinä oli niin paljon etuvokaaleja. Vyörytys on joka tapauksessa sana, joka liitetään tekstiini usein. Liksomia en ole lukenut sitten lukiovuosien (joista on aikaa aika tovi), joten siihen en osaa ottaa kantaa.

Mainitsin toiselle ystävälleni, että Essi puhutteli tekstiäni vaikeaksi. Ystäväni Sirpa totesi, että niin se onkin. Minä säikähdin: herran jestas, kirjoitan chick litiä, jolta odotetaan helppoutta.

Mutta onko se niin? Onko se niin, että chick litin pitää olla kielellisesti helppoa tai kevyttä? Miksi ihmeessä?

Ystäväni Sirpaa lainatakseni:

– Eikä se mitään haittaa, vaikka on vaikeaa. Saa se ollakin vaikeaa!

Olen samaa mieltä. Chick lit käsittelee syvällisiä aiheita. Chick lit voi tehdä kepeyden monella tasolla. Myös lukijansa haastavalla tasolla.

Napanuoralla opettaa vääriä tapoja

Lapset pesevät hampaita. Tai niinhän sitä luulisi.

Itse asiassa he analysoivat kirjaani, jota eivät saa lukea. Toinen on kuitenkin selannut sitä ja nähnyt, että siellä lukee rumia.

– Äitin kirjassa lukee hitto, tämä vanhempi sanoo.

– Se opettaa sitten rumia tapoja, nuorempi komppaa.

– Joo, äiti ei anna meidän lukea sitä vielä. Vasta aikuisena, ensimmäinen jatkaa.

Miten hitossa lapsukainen on löytänyt kirjasta sanan hitto? Siellä on kyllä monta paljon pahempaa sanaa ja monta paljon vaikeampaa asiaa. Niin kuin vaikka abortti. Onneksi eivät tule kyselemään siitä. Tai siitä, miksi Paulan äiti ei tykkää Paulasta ihan yhtä paljon kuin minä tykkään näistä omistani. Tai vaikkapa sanasta paneskelu, josta Paula syyttää Kirsiä.

Tottahan minä selittäisin, mistä on kysymys. Mutta vaikka kirja on omistettu omille pullukoilleni, heidän aika on lukea se paljon myöhemmin.

Nyt on minun aikana isolle motilliselle hunajateetä.

Stressi laukeaa. Tulee flunssa. Lomakin alkaisi…

Turhautunut kanafarmilla

Olen jokseenkin turhautunut. Olo on sellainen, kuin nypittäisiin kynsiä, joten paukutan tähän suoraan kaiken. Ilman sensuuria.

Nettiyhteys on pätkinyt koko päivän. Juuri kun olen harjoitellut apurahahakemusta. On siinäkin taiteenlajinsa. Mitä laitetaan kohtaan ansiot, kun ensimmäinen kirja on juuri julkaistu? Päätin sitten laittaa kaikki pokkarit, suuteluopaskirjaset, parisuhdetestikokoelmat, näin saat parhaat pojan -oppaat, horoskooppikirjat ja muut, joita on kertynyt kaapinpohjalle. Ainakin niiden tekeminen oli kovaa työtä ja vaatii loputonta mielikuvitusta. Vielä hienovarainen suudelma.

Tytöt tappelevat. Tsiisus, että kaksi tyttöihmistä osaakin tapella. Siinä kokeillaan rajoja kuin pikku kukot (ei siis kanat). Kuka saa mennä ja kenen huoneeseen ja milloin! Tuo on saanut yhden karkin enemmän ja tuo pelannut tietokoneella kolme minuuttia viisi sekuntia pitempään. Nyt sitten täällä on kolmaskin tapaus. Kikattavat tuolla ystäväkirjaa kirjoittaessaan, että pahin karkki, jota ovat syöneet, ovat sokeroidut alushousut (käytetyt, huom, sen lisäsivät itse).

Entä sitten sanat? Saakelin sanat. Ovat jumineet jonnekin kurkunpäähän. Sieltä tulee vain raauntaa, jota tytöt nimittävät pahantuuliseksi äidiksi. Kraaak.

Otin pullon kaapista. Hätäpullon. Ostin sen perjantaina, kun pääsin töistä. Join melkein kaikki. Coca Cola Light. Olisi pitänyt olla sokerista. Korvikkeista ei ole mihinkään, vaikka uskottelin niin itselleni ja uskottelen todennäköisesti jatkossakin.

Huomenna on työpäivä. Tiet ovat niin jäiset, että ilman talvirenkaita en lähde polkemaan. Mies vaihtaa ne huomenna (toivottavasti). Ajattelin, että kävelen töihin. Siihen menee tunti. Mutta onpahan ainakin oma tunti. Eikä ketään tarvitse huolehtia mihinkään. Siunattu syysloma. Jotain hyvääkin siis, Mariseni (sehän kuulostaa lähes marisemiselta – ovatkohan tienneet nimeä valitessaan – ai, mutta olenkin oikeasti Marianne, ne eivät marise).

Nyt riittää. Kiitos kaikille mahdollisille läsnäolosta. Koetan valittaa vähemmän. Mutta tämä oli välttämätöntä. Kirjoitusvirheineen päivineen.

Otan vielä tuosta yhden hörpyn aspartaamilitkua. Ylhäällä on soitettu jollekulle inhokkiasioista. Koski poikia. Ehkä tytöt ovat sittenkin kanoja.

Esikoinen painosta

Olen ollut jonkun päivän täysin pihalla. En siis haravoimassa (mikä olisi syytä tehdä) vaan noin niin kuin metaforisesti pihalla.

Esikoiskirja tuli painosta. Se on ollut häkellyttävä kokemus. En osaa eritellä vieläkään oikein yhtään ajatusta päästäni. Tiedän vain sen, että mitään tällaista en kuvitellut. En tällaista tunneryöppyä.

Mutta toisaalta, kun pidin esikoistani (oikeaa vauvaa) sylissäni, miten se silloin menikään? Sekavaa, perin sekavaa aikaa.

Niin kuin kynä kuljettaa

Yhtenä kauniina päivänä kirjoittaminen takkuaa niin, että oman nimenkin kirjoittaminen on y-li-voi-mais-ta. Niin kävi minulle eilen, päivänä, jonka varalle olin suunnitellut kirjalliset maat ja taivaat.

Pannukakku. Se siitä tuli.

Illalla uskalsin katsoa sen verran taaksepäin, että ajattelin ottaa opiksi läsähdyksestä. Mikä meni pieneen?

Minulla kyllä kirjoitettu. Mutta tuntui mielekkäämmältä viedä petivaatteet ulos, kun kerran aurinkokin paistoi (eikä satanut jumalattomasti). Niin ja lapsi oli kipeänä kotona, rauhallisena omassa huoneessaan lukemassa, mutta kotona kuitenkin. Rapisiko se jotain outoa? Sitten oli vielä mies, jonka työvuoro alkoi vasta päivällä. Kuuhkasi ja kuuhkasi. Teki ruokaa niin kuin olisi kirveellä pilkkonut porkkanoita.

Saahan sitä syyttää vaikka ja mitä. Tosiasiassa pieleen meni minun tapani tehdä hommia. Suuressa kirjallisessa puuskassani ajattelin rykäistä kasaan vähintään puoli kirjaa, kun siihen nyt kerran oli varattu aikaakin. Ammuin siis yli, niin pahasti yli, että menin suorituksieni kanssa kunnolla lukkoon. Koko päivän saalis: kaksi liuskaa.

Mutta, mutta, sitten muistin vanhan hyvän keinon, jota ilman Napanuoralla-kirjaa tuskin olisi syntynyt. Kävin kaupassa ja ostin ruutupaperivihkon. Sellaisen A4-kokoa, Pirkkaa eli mahdollisimman tylsää ja virikkeetöntä. Painelin illalla hyvissä ajoin nukkumaan, tai siis ruutupaprut kourassa sängyn päälle röhnöttämään, ja yhtäkkiä kirjoitinkin kuusi ruutupaperiliuskaa. Tavoitteeksi en ollut asettanut mitään. En yhtikäs mitään.

Tänään olen jatkanut ruutupaperivihkoni kanssa. Tietokone saa nyt vähäksi aikaa jäädä. Minä olen sellainen neropatti, että jos en risteile FB:ssä, sitten koetan saada aikaan kerralla tuskastuttavan valmista tekstiä. Niin kuin töissä. Mutta romaanissa  on kyse aika tavalla erilaisesta asiasta kuin mainoksessa. Mainoksen pystyn hautomaan mielessäni niin pitkälle, että sen kun nakkaan tietokoneen näytölle (hiukan kärjistäen, ei se ihan näin helppoa ole). Mainos rakentuu konseptinsa ympärille. Sillä on punainen lanka olemassa alusta lähtien, eikä sen pitäisi lähteä rönsyilemään konseptinsa ulkopuolelle kuin harkitusti.

Mutta romaani. Se on ainakin minulle yhtä kaaottista rönsyä. Olen koettanut kirjoittaa Naaraspappia kuin mainosta: tietoisen valmiiksi, suunnittelemalla päässäni kaiken valmiiksi tietokoneelle. Mutta se ei vain onnistu. Tarvitsen ruutupaperini. Tarvitsen lyijykynähahmotelmani. Tarvitsen sanoja sinnepäin ja sanoja tännepäin. Etsimistä. Hakemista. Löytämistä.

Kynä kuljettaa, kirjaimellisesti.

Noin kaksi kirjaa ja kehittyminen

Ystäväni kertoi tänään lukeneensa ajatuksen, että jos kirjailija kahden kirjan jälkeen yhä edelleen jatkaa suunnalleen samalla tyylillä eteenpäin kolmatta kirjaa, kyseessä on junnaus. Ei kehitystä. Ei arvostusta. Ainakaan kirjallisissa piireissä.

Hm.

Ystäväni heitti heti perään mielenkiintoisen jatkokysymyksen. Se taisi olla samasta kirjoituksesta (jonka voin tarkentaa tänne myöhemmin, nyt en saa kaivettua sitä muistilokeroistani). Entä ne kirjailijat, joita kansa rakastaa mutta jotka kirjoittavat vuodesta toiseen suurin piirtein samalla konseptilla?

Kulutimme mielenkiintoisen hetken pohtimalla, pitääkö kirjailijan ns. mennä eteenpäin taiteellisesti (jostakin syystä, lähinnä kai kehittymisen eli taiteeseen ajatellun sisäänrakennetun kehittymiskaaren vuoksi) vai voiko hän jäädä ”junnamaan paikoillaan”, etenkin, jos ”junnausta” rakastatetaan eli sille on lukijoita?

No.

Vastausta minulta (tai tässä tapauksessa meiltä) ei löytynyt. Mutta asiaa voi miettiä tykönään. Aika painava merkitys on varmaan sillä elämän tosiasialla, pitääkö kirjoittamisella elää (vannoutuneet lukijat ovat aika kiva juttu siitä näkökulmasta) vai onko mahdollista kehittyä taiteellisesti ja silti pitää lukijansa / muuttaa lukijakuntaansa / lisätä lukijoita.

Onko muutos itsessään tarkoitus? Vai muuttuako vasta, kun siihen on jokin syy? Entäpä sitten se syy? Taisin palata takaisin alkupisteeseen: onko kehittyminen syy muuttaa kirjoittamistaan tai itseään kirjoittajana? Kuinka arvokasta kehittyminen on? Kuka määrittelee kehittymisen ja kuka sen, missä vaiheessa on kehittynyt arvostettavan paljon? Voiko sen tehdä itse?

Ne pahuksen varoitukset

Palataan vuoteen 1988. Edessäni on vakavakatseinen Tane Ojala, äidinkielen opettajani Oulun Lyseon lukiosta. Hänellä ei ole mukavaa kerrottavaa: aineeni on laskenut lautakunnassa 98 pisteestä 78 pisteeseen. Sitä paitsi, hänhän oli varoittanut minua.

Jos kirjoitat omalla tyylilläsi, on olemassa riski, että lautakunnan lukija ei pidä tyylistäsi. Se on niin ekspressionistinen. Voit ottaa riskin tai olla ottamatta ja kirjoittaa rauhallisemmin.

Vuonna 1988 minulle oli  turha selittää, miten hommat hoidetaan varman päälle. Etenkin kirjoittamisessa. Minä omistin sanat eikä toisin päin (olin 18 ja maailma avoinna). Kun aiheeksi napsahti vielä ”Miltä minusta tuntuu olla nainen” ja minä olin mahdottoman rakastunut, voitte kuvitella, että sanat lensivät tunnevyöryssä. Taatusti tyylilläni, ekspressionistisesti, kuten Tane päätään pudisteli. Kahdessa tunnissa olin valmis (Tane istui valvojien pallilla eikä halunnut päästää minua pois) ja tiesin olevani voittaja. Jokainen ihokarva oli pystyssä pelkästä intuitiivisesta tunteesta, että olin kirjoittanut elämäni parhaan jutun.

Tai sitten en ollut.

Pointti – jonka ison merkityksen opin ymmärtämään lopullisesti vasta paljon vanhempana – oli, että minä olin tehnyt valintani kirjoittajana.

Napanuoralla-kässäriä työstäessäni tajusin olevani aika ajoin vastaavanlaisen valinnan edessä: kirjoitanko niin kuin minulle ehdotetaan vai pidänkö pääni? On aika suuri houkutus ottaa vastaan ehdotus, etenkin, jos se tulee kustantajalta. Pään pitäminen ei ole ihan yksinkertaista, kun hakkaa sitä seinään useamman kerran.

Odotettavissa on, että jatkossakin lukijat tulevat jakautumaan Taneihin (= 98 pistettä) ja lautakuntalaisiin (= voi voi). Joka tapauksessa molempien kohdalla minä voin ajatella, että ainakin tässä puhutaan nyt minun tekstistäni, minun tekstistäni, eikä mistään riskittömästä kompromissista.

Sisukkaasti eteenpäin, kirjoittajat! Varoituksille kyytiä!