Skitsofreeninen kirjoittajatyyppi

Olen jokseenkin huolissani kirjoittajatyypistäni. Se on osoittautumassa skitsofreeniseksi. Sillä on selkeästi kaksi persoonaa: tämä kesätyyppi ja talvella päällä oleva talvityyppi.

Kahden persoonan ero on häkellyttävä. On varmasti aika helppo arvata, että siinä, missä talvityyppi riutuu stressissä ja ideatehtailun paineessa, kesätyyppi sen kun porskuttaa laiskasti, syö salaatinlehtiä, mansikoita ja makkaraa sekä hioo vanhan kesämökin ikkunanpieliä huomattavasti tarmokkaammin kuin lyijykynää. Kesätyyppiä on myös helppo kuvailla sellaisilla sanoilla kuin laiska, venyttelevä ja huomiseen uskova. Talvityypin adjektiivit ovat paljon hankalampia. Suorastaan käsittämättömiä. Annetaan niiden olla, sillä ne saavat pään särkemään. Vilautetaan vain esimerkiksi sellaista monimutkaista sanaa kuin tulosorientoitunut.

Mielenkiintoinen kysymys kuuluu, kumpi persoona tuntuu saavan enemmän aikaiseksi.

Kesäpersoona ei ole mitenkään erityisen halukas edes miettimään moista. Mutta kun se nyt kerran on ruvennut tässä käsittelemään aihetta, se toteaa laiskasti vain, että kannattaisi mieluummin kysyä, mitä nämä persoonat sitten saavat aikaiseksi.

Talvipersoona kyllä kirjoittaa. Hitto, tekstiä tulee kuin generaattorista. Talvipersoona on tehokas. Siinä yksi adjektiivipaljastus lisää. Tehokas ja tuottelias, kvantitatiivisesti mitattuna.

Entäs kesäpersoona? Akkuja lataamassa, joten syntyy, syntyy, syntyy?

Eikä synny. Siis ei tekstivuoria. Sen sijaan syntyy jotain paljon voimallisempaa, niin, että vuoretkin siirtyvät, talvipersoonan pimeät aikaansaannokset. Syntyy yhtymiä, joille talvi ei ole lämmennyt. Syntyy ajatuksia, jotka pyryttyvät kaamoksessa hankien taakse. Syntyy kaikenlaista varastoitavaa, perunatkin kasvavat minikokoisella pottumaalla. Syntyy, syntyy. Sitä, tätä ja tuota. Pannaan juonta hiukan vinksalleen ja tapetaan yksi rakas, jota on raahattu mukana helmikuusta lähtien (ja miksi ihmeessä).

Kesätyyppi panostaa selkeästi alitajuntaan. Uskaltaa antaa sille henkisen työrauhan ja uurastaa sen sijaan fyysisemmissä merkeissä. Niin kuin mansikanperkuussa ja niiden ikkunoiden hiomisen kimpussa.

Eihän kesäpersoonan kanssa voisi iänkaiken elellä. Tulisi aika pian noottia työrintamalta. Mutta siihen asti: rauha tehokkuusajattelussa. Ei se nyt niin justiinsa ole.

Advertisement

Lomalla aikaa vain kirjoittaa?

Että voi olla ihmisen hankala hahmottaa, että hyvin, hyvin kiireinen kevät on jätetty taakse ja edessä on viisi viikkoa pelkkää kesälaidunta. (Aivan sama, vaikka vettä tulisi kuin aisaa.)

Tänään olen miettinyt, miltä loma tuntuisi, jos se olisi aivan – no – henkisen totaalisestikin loma. Siis jos olisin yksi niistä onnekkaista, jotka ovat saaneet apurahan. Että voisin tässä hengailla ja ja lomailla ja sitten ajatella tekevänsä töitä (romaanin eteen) töinä, vaikka vain pienen apurahan turvin, mutta joka tapauksessa vain yhtä työtä.

Koska apuraha-arpa osui jonkun toisen kohdalle, periaatteessa minun pitäisi työskennellä johdonmukaisesti tämä aika, kun olen poissa ”oikeista” töistä. Viidessä viikossa ehtii saada paljon aikaiseksi, vaikka kirjoittaisi vain neljä tuntia päivässä. Se olisi sitä paitsi kohtalaisen vähän, kun vertaa, että ”oikea” työ vie ainakin kahdeksan tuntia päivästä. Todennäköisesti kahdeksan ei riitä, jos päivään osuu palaveri tai kaksi. (Kolmen jälkeen ruuanlaitto lämmittäminen ainoa mahdollinen ponnistelu, johon kykenen.)

Niin ihanaa kuin romaanin kirjoittaminen ja loppuun saattaminen on, ajatus siitä, että olisin luova koko loman, jolloin virallisesti saan olla epäluova ja laiska, ei kauheasti lämmitä. Mutta toisaalta, ajatus siitä, että syksyllä olen jälleen töissä ja kirja yhä puolivälissä, kylmäsee.

Mitä siis tehdä?

Minulla ei ole lääkettä. Mutta katsotaan viiden viikon päästä. Kerron, jos löysin sen.

Nyt olen ihan liian laiska miettimään syvällisesti, miten tämän ongelman ratkaisisi. Jos vain uskaltaisin olla jälleen luonnonlapsi ja ajatella niin kuin tyttöni tekevät: Huominen on vasta huomenna. Tässä hetkessä on kaikki tarvittava sellaisena kuin on.

Sanat vapaaksi vankilastaan!

Työhöni kuuluu nähdä sanat paitsi sisällöllisinä kokonaisuuksia myös visuaalisina kokonaisuuksina. En voi ehdottaa esimerkiksi esitteen kanteen tai pääotsikoksi tekstiä, josta tiedän valmiiksi, että se tulee olemaan visuaalisesti mahdoton tai ontuva – menemättä mitenkään sanojen sisältöön.

Sanat ovat mainosalalla monella tapaa kuvia, ja niitä myös käytetään kuvamaisesti. Otsikon ja väliotsikoiden käyttö tai käyttämättömyys, kappalevaihtelu, lihavoinnit, nostot, kuvatekstit. Kirjoitanko jonkin asian lauseeksi vai laitanko sen vain esimerkiksi iskusanajoukkona esille. Pikaisina esimerkkeinä.

Yksi olennaisimmista asioista on sanojen ja tekstin pituus. Mainonnan kirjoittamisessa pääsee huomattavan paljon helpommalla jo raakatekstivaiheessa (johon ei yleensä ole edes aikaa), kun ymmärtää suhteen, joka syntyy mahdollisuudesta käyttää tilaa, ja tuossa tilassa tuoda haluamansa asian julki.

Mainos ei kuitenkaan koskaan jää vain mainostoimiston omaksi asiaksi: sitä kommentoi myös asiakas.

Sanojen ja tekstin pituuden hahmottaminen on mielenkiintoinen asia. Jos sanoja on ehdotuksessani esimerkiksi viisi, aika helposti tilalle tarjotaan viittätoista. Ja toisinpäin. Hyvätkään kirjoittajat eivät näe tai huomaa ajatella, mitä tapahtuu, kun sanojen määrää lisätään oleellisesti mutta tilaa ei. Ratkaisu ei ole pistekoon pienentäminen. Ainakaan aina.

Oma kässärini ei ole millään muotoa visuaalinen sanakokonaisuus. Se on sekava nippu käsinkirjoitettua ruutupaperia ja tietokoneesta ulossylkäistyä tulostetta. Merkintöjä siellä ja täällä, joiden visuaalisuutta kukaan muu ei pysty tulkkaamaan.

Työviikon jälkeen mikään ei tunnu niin hyvältä kuin päästää myös sanat viettämään vapautta visuaalisesta vankeudestaan.

Hyvää kirjoitusviikonloppua kaikille!

Ollako alasti vai pari nappia auki?

Tänään eräs asiakkaani pyysi minua kommentoimaan markkinointiopiskelijan kirjoittamaa yritysesittelyteksiä. Kokonaisuus oli hyvää suomen kieltä ja sisälsi rakenteellisesti mielekästä vaihtelua. Kaiken päälle kompakti kokonaisuus oli aivan oikeaa asiaa: tärkeimmät pointit oli huomattu poimia mukaan.

Palautteenannon helppo osuus oli mainita kaikki tuo. Sitten seurasi vaihe, jonka sanallistaminen on huomattavasti vaikeampaa. Mikä tekee muodollisesti pätevästä tekstistä kuitenkin sellaisen, että käytännössä voi sanoa, että se ei tule toimimaan? Mainosalalla sanotaan ykskantaan vain, että teksti ei erotu. Se on tyhjentävä vastaus. Muuta ei tarvita. Yleensä ei yhtään perusteluakaan. Asiakkaalleni yksinkertaisin perustelu olisi ollut, että teksti oli kaavamainen. Kuin yksisuuntainen tie eikä edes jokimaisemaa.

Elämän hauskoja sattumia on, että ystäväni kirjoitti minulle samasta asiasta viime viikonloppuna, tosin ei mainostekstistä. Iso kiitos viisaista sanoistasi, Rauno!

Kaikki taide on lopulta muotoa. Taiteen idea on nimenomaan siinä, että se on muotoa. Ja muoto on perinnettä, jatkumoa, pelisääntöjä. John Cleese on sanonut ovelasti, että ”hyvässä sketsissä on univormuja”. Muodollisessa, muodollisuuden hallitsemassa ympäristössä on mahdollista olla anarkisti.

Juju piilee siinä, että kun oppii tuntemaan pelisäännöt, saattaa käydä niin onnellisesti, että löytää itsestään kyvyn hallita noita sääntöjä, Raunon sanoin, anarkisesti. Tutummin ilmaistanut, oppii rikkomaan sääntöjä sen verran, että tylsyys vaihtuu oivaltamisen nautintoihin.

Ongelma voi olla myös päinvastainen, uskokaa pois. Kirjoitan Naaraspappia, joka on ilman muuta viihdekirja. Olen kuitenkin heittäytynyt niin anarkistiksi, että on siinä ja siinä, kestääkö muoto enää kohteluani. Onko käymässä niin, että kohta ollaan kokonaan alasti, vaikka tarkoitus oli vain raottaa pari univormun nappia?

Olen työskennellyt mainosalalla 15 vuotta. Siinä ajassa on kehittynyt melkoisen hyvä kyky arvioida muodon rikkomisen etuja ja haittoja. Mikä kannattaa, miksi ja milloin.

Tällä toisella urallani olen sen sijaan noviisi. Takana on vasta Napanuoralla-esikoinen. Oman tekstin kanssa pelaaminen, muodon, odotusten ja anarkistisuuden (Voi että, miten pidän tuosta sanasta!) suhteen olen kuin löytöretken alussa. Haluan olla anarkisti, mutta Naaraspapissa kaiken yli vyöryttäminen ei onnistu (toisin kuin Napanuoralla-kirjassa, mikä sekin tosin jakaa ajatuksia). Täytyy olla rohkeutta kunnioittaa selkeämmin muotoa, univormua. Pitää kysyä itseltä uusi kysymys: missä menee se hiuksenhieno raja, jossa teksti on muodokas mutta silti sellainen, että se erottuu?

Toivottavasti tiedän yhden hyvän vastauksen joskus ensi syksynä. Siihen tarvitsen ennen kaikkea itsehillintää.

Eksyneen pohjoinen syli (eli 11 jossittelua)

Joskus pienet enkelit tuovat kohdalle juuri sitä, mitä tarvitsee. Tässä tapauksessa Marke, joka on heittänyt minua haasteella. Jos olisin (x 11)-haaste sopii minulle, tähän päivään, erinomaisesti, sillä tänään kaikki on mennyt pieleen. Ihan kaikki. Mutta nyt voin pohtia asioita toisin. Spekuloida, aprikoida, vaihtaa osaa vaikka hammashoitajan tai ukko ylijumalan kanssa. Voi että! (Tai ehkä sittenkin annan ahdistuksen paukahtaa ulos juuri nyt.)

Jos olisin kaiken kestävä, olisin harmaa kylmä kallio.
Jos olisin kallio, ei minua mikään läpäisisi sydäntä myöten.
Jos olisin sydän, sykkisin sinulle, vain sinulle ja niille muille, jotka sinusta ovat.
Jos olisin sinusta, olisin aivan toinen, olisin ilo, nauru, silmänisku ja huoleton häivä.
Jos olisin huoleton, en olisi sitä, mitä nyt olen, en ainakaan äiti, sillä äidin silmä kantaa pitkälle ja matkustaa jokaisen huolen sisään.
Jos olisin huoli, pyyhkisin itseni pois, kosteaan liinaan tartuttaisin.
Jos olisin liina, antaisin sen räsyksi, unen kaveriksi, kummallekin lapsukaiselle itseni puoliksi.
Jos olisin puolikas, tietäisinkö kohtaloni (vai näkisinkö itseni peilistä niin kuin kokonainen näkee)
Jos olisin kohtalo, mitä voisin sanoa, etukäteen vihjaista.
Jos olisin vihje, pieni kuin linnun laulu kevätaamun hankien keskellä, minne menisin, ketä auttaisin.
Jos olisin hanki, kertoisinko, että kylmän pinnan sisällä asuu lumen turva, eksyneen pohjoinen syli, valkea voima ennen harmaata kalliota.

Suosittelen kokeilemaan, etenkin pahana päivänä. Yhtään miettimättä. Viidessä minuutissa. Kirjoittaminen tehoaa paremmin kuin kannu jäätelöä.

Kuorsauksesta Hesarin ilmoitukseen

Kokonaisuus on sana, joka toistuu työssäni mainonnan maailmassa koko ajan. Vaikka meiltä tilattaisiin vain yksi tarra tai juliste, aina on otettava huomioon kokonaisuus – siis ainakin, jos päämääränä on tehdä hyvää mainontaa tai laajemmin viestintää. Jokainen ymmärtää, että kokonaisuuden kannalta pienet osaset ovat epäkiitollisia silloin, kun kokonaisuuden kuva jää hahmottumatta (mutta osanen on tehtävä) tai – pahimmassa tapauksessa – kokonaisuudetta ei ole edes olemassa (tai vielä pahempaa, joku kuvittelee kokonaisuuden tällaiseksi, joku toinen tuollaiseksi ja se vaihtelee tilanteen mukaan).

Voiko sitten osista tulla sattumalta, ilman sen kummempaa suunnittelua tai suunnitelmaa, hyvä kokonaisuus?

Pakko vastata, että voi toki. Kaikkihan on periaatteessa mahdollista. Mutta jokin ajatus tauskalla on varmasti kuitenkin olemassa, vaikka sitten sattumalta, pitämässä osaset yhdessä, edes löysästi.

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, ensimmäinen ajatukseni oli tietysti kokonaisuus. Ammattitauti. Mutta tein hyvin tietoisesti niin, että ainoa tätä kokonaisuutta yhdistävä tekijä on ännällä alkava chick lit. Koska ännällä alkava chick lit on minun chick litiäni, päätin, että kokonaisuuteen saa mennä kaikki: päivätyö, lapset, päänsäryt, hiihtolenkit, kuorsaus, aivan kaikki, koska kaikki minun elämässäni, tavalla tai toisella, vaikuttaa ännällä alkavaan chick litiin.

Jos katson valintaani ammattiminänä, en voi olla kovin tyytyväinen ratkaisuuni. Tai siis olisin sanonut asiaa minulta kysyvältä, että rajaa asiaa paremmin. Tee selkeämpi kokonaisuus. Mieti, miksi kirjoitat blogiasi.

Aivan. Nyt pääsimme olennaisen kysymyksen äärelle.

Mieti, miksi kirjoitat blogiasi.

Miksi minä kirjoitan blogiani?

Tänään ei ole hyvä päivä. Tänään väsyttää. Olen ajanut pyörällä ympäri Oulua tuollaiset 30 km, koska inhoan linja-autoja ja ajan mieluummin yliopistolle pyörällä kuin kökin saman ajan onnikassa, kuten täällä sanotaan. (Inhoan tuota sanaakin. Inhosin jo lapsena, kun minut pakotettiin muuttamaan tänään onnikkaihmisen kaupunkiin.)

Mutta miksi minä siis kirjoitan blogiani?

Olen ihminen, jonka on huomattavan paljon helpompi jäsentää kokonaisuutta osien kautta. Jos kokonaisuus on minun elämäni, siihen todellakin mahtuu hallittavia osia. Jos kokonaisuus on minun kirjoittamiseni, siihenkin mahtuu osia.

Aloin kirjoittaa, jotta näkisin kokonaisuuden osien kautta. Aloin kirjoittaa, jotta jäsennän maailmaa/kirjoittamista osissa. Niistä muodostuu sitten kokonaisuus. Tai ainakin osa kokonaisuutta.

Mutta miksi tällaista osastoa pitää hoitaa netissä, julkisesti? Olisihan olemassa ruutupaperivihko ja joku nätti Hello Kitty -päiväkirjakin, esimerkiksi.

Odotettavissa ei ole suurta loppuhuipennusta eli vastausta. On vain yksi osatekijä ja se kuuluu seuraavasti: kokemukseni on, että tätäkin kautta olen löytänyt ihmisiä, joiden avulla kokonaisuuden hahmottaminen on taas piirun verran helpompaa.

Tänään ei ole hyvä päivä. Tänään väsyttää. Tänään kokonaisuus on sumun peitossa ja osat, ne pomppivat kuin pitkäkin kapulat silmieni edessä. Yksi huutaa, että kirjoita Hesariin ilmoitus heti ja toinen, että katso lapsen kanssa uskonnon koealue ja kolmas, että sinulla on viikonloppuna kirjoittajatapaaminen, tee jotain asian hyväksi.

Alan purkaa osia. Liittää niitä kokonaisuudeksi.

Oodi kirjoittajakurssille

Olen ruvennut saamaan mielenkiiintoisia kyselyitä sieltä ja täältä, tutuilta ja vähän tuntemattomiltakin.

– Sinähän olet käynyt kirjoittamisen kurssin ennen kuin sinusta tuli kirjailija?

– Sait vissiin oppia jossakin, kun kirjoitit kirjan?

– Mitä minun pitäisi tehdä, kun minä haluan kirjoittaa kirjan, omia elämänkokemuksia vain listata? Mutta siis kirjan.

Tunnustan tässä ja nyt, etten koskaan oikein innostunut erilaisista kirjoittamisoppaista. Eniten minua koukutti Elokuvan runousoppi (kiitos vain tekijöille huikeasta opuksesta, jota voi lukea mielen määrin mistä kohdasta hyvänsä).

Sen sijaan olen syvästi kiitollinen siitä, että lähdin kirjoittajakoulutukseen. Esikoinen oli pieni ja kuopus vielä pienempi, joten valitsin lähimmän, Taivalkosken Päätalo-instituutissa järjestettävän. Siitä on nyt 10 vuotta. Taija Tuominen oli erinomainen opettaja jo silloin (minkä ymmärtämiseen meikäläisen kaltaisella vastarannan kiiskillä meni pari kokoontumisajoa) ja palkittu nyt myöhemmin.

Kaikista parasta oli kuitenkin ryhmä.

Mietin tässä yksi päivä puhelimessa yhden ryhmäläisen kanssa ryhmäämme. Hän totesi:

– Olisin aivan eri ihminen ilman meidän ryhmää.

Suuria sanoja, jotka tiesin todeksi mutta joita en ole lausunut ääneen oikeastaan koskaan, niin suuria ne ovat ja tosia.

Minäkin olisin aivan eri ihminen ilman omaa ryhmääni, ilman noita rakkaita ihmisiä. Mutta en tarkoita nyt yksin sitä, etten olisi saanut koskaan kirjaa valmiiksi, en edes aloitetuksi, ilman ryhmääni (sillä en olisi saanut). Minä olen muuttunut muutenkin kuin päässyt eroon sitku-kirjoittamisesta (eli tätä nykyä istun alas persuksilleni ja kirjoitan, kun 10 vuotta sitten selvitin itselleni, että aloitan seuraavana päivänä, koska silloin minulla ei ole ehkä nuhaa ja ilmakin on kauniimpi metaforien metsästykselle). Minä olen muuttunut itsenäni, Marina. Saattaahan olla, että kahden lapsen kasvulla ja suhteellisen rankalla työelämäjaksollakin on jotain tekemistä asian kanssa, mutta luulen, että iso osuus on meidän ryhmällä.

Joten, minulle on käynyt pirunmoinen tuuri. Minulla on hieno kirjoittava viiteryhmä täynnä ystäviä. Kaiken lisäksi ryhmä on pirun ansioitunut. Yksi on voittanut Runo-Kaarinan, yksi pärjännyt lukuisissa kisoissa, kolmas käsikirjoitus tulee kustantamosta ulos nyt keväällä, muutama on tehnyt omakustanteen ansioituneesti ja niin edelleen. Onnekseni ryhmä kokoontuu edelleen säännöllisesti ja jaksaa lukea toistensa kässäreitä. Nokkimisjärjestystä ei ole koskaan, mutta kipakoitakin sanoja on kuultu. Kun kyse on toisen hengentuotteen läpikäymisestä ja keskeneräisen työn arvioinnista, saa olla aika tarkkana, että valitsee näkökulmansa rehellisesti mutta kannustavasti ja ennen kaikkea käsikirjoitusta auttavasti. Pilkkufiilaukset ovat aikaa sitten jääneet loppusuoran töiksi. Kyse on muusta.

Summa summarum. Vastaan kyselijöille, että etsikää kurssinne ja selatkaa oppaanne. Mutta ennen kaikkea, olkaa avoimia sille mahdollisuudelle, että kirjoittaminen tuo elämäänne jotakin muutakin hyvää kuin pelkän kirjoittamisen. Esimerkiksi oman ryhmän (= toisen perheen) ja oman itsenne kasvunpaikan.

Kirjoittaa ilman sanottavaa?

Kiitos Calendulan päätin kirjoittaa aivan muusta kuin oli tarkoitus. Palaan lauserakenteeseen myöhemmin (Aihe ei ole kuivakka, vaikka siltä kuulostaa.) Sen sijaan jatkan siitä, mistä jo Calendulalle lyhyesti kommentoin.

Voiko oman käsikirjoituksen tiivistää yhteen lauseeseen?

Voi ja ei voi. Minä tein sen viikonloppuna, kun apurahahakemus tuntui vaativan juuri sen yhden lauseen mutta enempään ei ollut tilaa varsinaiselta työselostukselta.

Joka tapauksessa, mainontaa suunnitellessani joudun vähän väliä saman tilanteen eteen: kiteyttämään isoja kokonaisuuksia (isoja yrityksiä ja laajoja toimialoja) yhteen lauseeseen, pariin kolmeen sanaan. Kun katsoo toisen hommia ulkoapäin, tietää kohteen ja tajuaa tavoitteen, ajatus pysyy (useimmiten) kristallinkirkkaana.

Koetin olla hyvin ammattimainen oman käsikirjoitukseni kanssa, kuin mainoskiteyttäjä ainakin. Eihän se tietenkään onnistunut. Saamari, tuijotin hakemusta perjantain, lauantain ja vasta sunnuntai-iltana älysin. Siis, älysin (hyvä tavaton), miten minun pitää kiteyttää oman uuden käsikirjoitukseni varsin ihmissuhdesekava kokonaisuus. Kun kyseessä on vielä viihdekirja, halusin, ettei kiteytys kuulosta siltä kuin se voisi viihdekirjalle kuulostaa. En halunnut valehdella (minähän kirjoitan viihdetta!). Mutta samalla tavalla kuin viihteen kanssa koetan välttää kliseitä, koetin välttää niitä kiteytyksessä.

Ja nyt sitten itse asiaan.

Soitin kiteytyksen jälkeen kirjoittavalle ystävälleni.

– Miten joku voi päättää, että kirjoittaa jostakin tietystä teemasta kirjan? Sanotaan vaikka syyllisyydestä, ja alkaa sitten rakentaa siitä kirjaa, huudahdin ystävälleni.

Ystäväni huokasi, ettei hänkään ymmärrä moista. (Tiesin, että hän sanoisi niin. Halusinkin, että keskustelu jatkuu siitä eteenpäin.)

Tulimme siihen tulokseen sunnuntai-illan viisastamina (keitin samalla lapsille mannapuuroa), että kirjoittajatyyppejä on karkeasti kaksi:

1. Niitä, jotka valitsevat teeman tai aiheen ja rakentavat tekstin siitä sitten.

2. Niitä, jotka alkavat kirjoittaa esim. vain jostakin tilanteesta tai tapahtumasta tai vastaavasta miettimättä sen kummemmin, mikä on se pyörä, jota he ovat tarinallaan keksimässä uusiksi.

Minä kuulun siis ryhmään 2. Minä vain kirjoitan. Teen rakennekaavion mutta en rakenna sitä tietyn ”sanottavan” kautta vaan kohtaus kohtaukselta. Kieltämättä näin eteneminen johtaa siihen, että tekstiä täytyy muokata paljon sitä mukaan, kun kokonaisuus alkaa hahmottua. Sanottava kasvaa siinä, missä tarinakin. Joskus jopa aivan muuksi kuin oli ajatellut. Napanuoralla-kirjan kohdalla tajusin ensimmäisille kirjamessuille ajaessani, että saakeli, kirjahan kertoo siitä, miten me nykyakat, modernit mimmit, pyrimme kontrolloimaan kaikkea ja suunnittelemaan kaiken. Emme anna elämän kuljettaa missään. Mutta en minä todellakaan suunnitellut, että kirja kertoo siitä. (Ja nyt varmaan olen jotenkin outo, kun tunnustan moisen.)

Naaraspapin sanoma on nyt selvä. Siihen palattaneen myöhemmin.

Kolmannen kässärin, joka muhii päässä, aionkin sitten tehdä toisin. Se onkin koko ajan lähtenyt etenemään nimenomaan aiheesta tai teemasta käsin. Minulla ei ole tietoa kuin yhdestä henkilöstä ja miljööstä. Tapahtumista ei hajuakaan (toisin kuin Napanuoralla-kirjassa, jossa kohtauksia oli päässä heti ja paljon).

Odotan projektia, sillä olen varma, että se tulee opettamaan minulle jotain aivan uutta. Ehkä osaan jonkun vuoden päästä sanoa, kumpi on (minulle) helpompi tapa loihtia kasaan kokonainen romaani.

(Ps. Pahoittelut, jos jäi kirjoitusvirheitä. Pitää mennä. Oikoluvut jäävät niin kuin aina. Joissakin asioissa olen sentään yhä spontaani, vaikka sanovat, etten ole enää nuoren Marin veroinen, höh.)

Nyt palaa raha!

Valkoinen, sininen, vihreä vai oranssi? Valitsin oranssin. Ajattelin, jos se säteilisi minuun ylienergiaa, jonka turvin voisin viedä loppuun tammikuisen hankkeen. Sen nimi on apurahat.

Myönnetään, että olen noviisi. Noviisilta myös tuntuu. Vaikka pyörittelen työkseni markkinointisuunnitelmia ja -strategioita, budjetteja ja konsepteja, jostain syystä astuminen ulos työstä ja asettuminen apurahaa hakevan esikoiskirjailijan rooliin on lähes ylivoimainen. Olen koettanut analysoida syytä, mutta en löydä mitään järkevää.

Yhden järjettömän syyn löydän: apurahaa hakevana esikoiskirjailijana olen aivan erilaisessa asemassa kuin mainostoimiston suunnittelujohtajana. Aivan kuin minulta olisi yhtäkkiä riisuttu vaatteet (torilla). Ja niin tavallaan onkin. Rooli on uusi ja erilainen. Käytänteet ovat uudet ja erilaiset. Tässä hommassa, apurahasivuston äärellä, tunnen itseni to-del-la yksinäiseksi (esikois)kirjailijapiruparaksi. Töissä sentään jaamme hakemukset, tarjoukset, konseptit ja strategiat. Työsuunnitelmia ja aikataulutuksia ei tarvitse laatia yksin. Sitä paitsi, niistä hommista minulla on kokemusta. Paljon. Niistä saan myös palautteen. Näistä en (muuta kuin sen, että apurahaa ei tipu tai se tippuu. Voitte arvata, kumpi on ollut tulos tähän asti.)

Tarkemmin ajateltuna esittelemäni syy ei olekaan täysin järjetön. Sehän on oikeastaan ihan itsestään selvä ja looginen. Jossakin on hyvä – kokemuksesta. Toisessa on vähintäänkin jännittynyt – kokemuksen puutteesta. Samalla jännittyneisyyttä lisää oma epävarmuus. Miten niin minä tässä nyt selittelen tulevan romskuni teemoja ja motiiveja? Miten niin kostojuonen kehittely ansaitsee rahaa kolmen kuukauden työhön? Entä rakkaus, voiko kalutumpaa aihetta olla? Tai ystävyys? Taasko minä olen kirjoittamssa ystävyydestä? Hitot, eihän minun cv:ssäkään ole kuin esikoiskirjaparkani, sekin pieneltä kustantamolta. Saanko lätkiä cv:n jatkoksi kaikki ne opukset, kirjat, lehdet ja vastaavat, jotka olen vähintääkin toimittanut, todennäköisemmin kirjoittanut asiakkaille? (En muuten saa.)

Hohhoijaa. Olen nyt kaksi viikkoa odottanut, että joku tekisi hakemukset minun puolestani. Sellaista jokua ei ole ilmaantunut. Juokaisen teeni oranssista mukistani ja päätän, että tämä on vain yksi keissi suunnittelujohtajaroolille. Aikatauluja, strategioita ja budjetteja. Haloo! Ja teemat. Naaraspapista tulee hyvä kirja! Apurahan avulla tai ilman.

Nyt palaa raha!

 

Avoin kilpikonnakirjoittaja

Olen lähettänyt 80 liuskaa luettavaksi ihmisille, jotka ovat lukeneet käsikirjoituksiani ennenkin, itse asiassa jo vuosikausia siitä ensimmäisestä viiden sivun novellista lähtien. Meillä on mielettömän hyvä kirjoittajaporukamme, jota ilman kirjoittamisen yksinäisyys tuntuisi vieläkin yksinäisemmältä.

Hyvästä porukasta huolimatta mietin aina silloin tällöin, missä vaiheessa käsikirjoitus työ pitäisi jättää ”yksityisomaisuudeksi”. Napanuoralla-kirjan kanssa kävi aikataulullisten seikkojen kanssa niin, että viimeistelin sen hyvin pitkälti loppuun omissa oloissani, tapaamatta kirjoittajaystäviäni muuta kuin oluella (ilman tekstejä). Moinen vetäytyminen sopi minulle hyvin. Luulen, että siinä vaiheessa en olisi ollut valmis ”sietämään” isomman porukan toisinaan hyvinkin poikkeavia kommentteja.

Nyt, lähettäessäni tekstiä eteenpäin, pohdiskelin taas hetken samaa asiaa. Onko minun ”vetäydyttävä” jossakin vaiheessa? Tai jos minä en vetäyty, täytyykö minun vaihtaa teksti ja tuoda yhteisiin istuntoihimme hyvinkin alkuvaiheessa oleva teksti (joka vaatii kehittelyä ja ideointia hiukan toisella lailla kuin teksti, jota jo ”rungottaa” kasaan ja monella tapaa ”paikkailee”)?

Olen tiennyt aina, etten ole kovin avoin kirjoittaja. Nuorena tyttönä jaoin tekstit vain aivan tiettyjen luottokavereiden kanssa. Myös ryhmämme piti ansaita luottamukseni tai pikemminkin minun oppia luottamaan (vaikka siinä vaiheessa kirjoitin työkseni ja tekstejäni arvioitiin kuin uutta moottorisahaa).

Avoimuus on aluksi vahvuuteni. Mutta jossain vaiheessa tulee piste, jonka jälkeen vetäydyn kuoreen. Se suojaa, mutta lopultakin – miltä?

Tällä kertaa olen mennyt pitkälle (80 sivua!). On mielenkiintoista nähdä, kuinka reagoin. Meneeko kirjoittaminen solmuun vai avautuuko solmuja, opinko jotain uutta taas.

Yhden asian kuitenkin tiedän: jos porukkaamme ei olisi, vetäytyisin yksinäiseen kuoreeni heti ja mussuttelin sen sisällä. Mistään ei tulisi yhtään mitään, koska siirtäisin aina aloittamista ja joka kerta se olisi yhtä vaikeaa. Nyt minulla on takapuolelle potkijoita, iso kiitos siitä, ja vielä isompi ystävistä. Jos käyttäydyn tapaamisessa omituisesti, tiedätte jo kokemuksesta, että sillä on ”se vaihe”. Antaa sen olla vain hetki ja kelata.

Ps. Loppu (ainakin 100 sivua) vaatii kovasti ideaoita. Pliis! Naarapapin kosto on mennyt hiukka uusiksi, you’ll see.