Sanat vapaaksi vankilastaan!

Työhöni kuuluu nähdä sanat paitsi sisällöllisinä kokonaisuuksia myös visuaalisina kokonaisuuksina. En voi ehdottaa esimerkiksi esitteen kanteen tai pääotsikoksi tekstiä, josta tiedän valmiiksi, että se tulee olemaan visuaalisesti mahdoton tai ontuva – menemättä mitenkään sanojen sisältöön.

Sanat ovat mainosalalla monella tapaa kuvia, ja niitä myös käytetään kuvamaisesti. Otsikon ja väliotsikoiden käyttö tai käyttämättömyys, kappalevaihtelu, lihavoinnit, nostot, kuvatekstit. Kirjoitanko jonkin asian lauseeksi vai laitanko sen vain esimerkiksi iskusanajoukkona esille. Pikaisina esimerkkeinä.

Yksi olennaisimmista asioista on sanojen ja tekstin pituus. Mainonnan kirjoittamisessa pääsee huomattavan paljon helpommalla jo raakatekstivaiheessa (johon ei yleensä ole edes aikaa), kun ymmärtää suhteen, joka syntyy mahdollisuudesta käyttää tilaa, ja tuossa tilassa tuoda haluamansa asian julki.

Mainos ei kuitenkaan koskaan jää vain mainostoimiston omaksi asiaksi: sitä kommentoi myös asiakas.

Sanojen ja tekstin pituuden hahmottaminen on mielenkiintoinen asia. Jos sanoja on ehdotuksessani esimerkiksi viisi, aika helposti tilalle tarjotaan viittätoista. Ja toisinpäin. Hyvätkään kirjoittajat eivät näe tai huomaa ajatella, mitä tapahtuu, kun sanojen määrää lisätään oleellisesti mutta tilaa ei. Ratkaisu ei ole pistekoon pienentäminen. Ainakaan aina.

Oma kässärini ei ole millään muotoa visuaalinen sanakokonaisuus. Se on sekava nippu käsinkirjoitettua ruutupaperia ja tietokoneesta ulossylkäistyä tulostetta. Merkintöjä siellä ja täällä, joiden visuaalisuutta kukaan muu ei pysty tulkkaamaan.

Työviikon jälkeen mikään ei tunnu niin hyvältä kuin päästää myös sanat viettämään vapautta visuaalisesta vankeudestaan.

Hyvää kirjoitusviikonloppua kaikille!

Mihin viihdekirjoittaminen pakottaa?

Sain eilen illalla mielenkiintoisen kutsumattoman vieraan. Tai siis, kutsuinhan minä hänet, naapurin, kylään, mutta hiukan niin kuin ennen vanhaan, poimin pihalta ilman sen kummempaa sopimusta ja siivousta. Tarjottavanakin oli ainoastaan lasillinen punaviiniä.

Naapurini sai puolivahingossa tietää kirjoittavista pyrkimyksistäni parisen vuotta sitten. Siitä lähtien hän on ihailtavan uskollisesti jaksanut kysyä, missä kässärin kanssa mennään. Hän jopa tarjoutui lukemaan kässärin, johon minä kuitenkin vedin viivan: tuolloin Napanuoralla oli siinä vaiheessa, että tuntui mahdottomalta ottaa vastaan viisikymppisen miehen kommentteja tekstistä, joka ei ole suunnattu viisikymppiselle miehelle.

Naapurini oli kaivanut kirjani nyt kirjastosta. Lukukokemus oli selkeästi jotain aivan muuta kuin hän oli odottanut. Ilmiö on mielenkiintoinen, ja se on tullut vastaan enemmän kuin monta kertaa. On ihmisiä, jotka kysyvät minulta jutustelun jälkeen varovaisesti, selkeästi ihmetellen ja hämmestellen jotain tällaista:

– Se on aika kovaa tekstiä.

Näin sanoi myös yllätysvieras, viisikymppinen mies. Se on aika kovaa tekstiä, kun parhaat ystävät näyttävätkin olevan jotain aivan muuta kuin mitä (hyvin moni) ajattelee parhaiden ystäväien olevan naisten oranssikantisessa (viihde)kirjassa.

Tästä tullaan yhteen ilmeiseen avainkysymykseen: samastumiseen.

Kirjoittaessani Napanuoralla-kirjaa en tullut kertaakaan ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka eivät oikeasti pidä kirjani henkilöistä. Voisi kai sanoa, että jollakin tasolla he eivät koe voivansa samastua heihin tai eivät halua samastua heihin. Kaiken lisäksi kirjan miljöö on toisten närppimisestä ja suoranaisesta vittuilusta kuulu mainostoimistomaailma, jota ei juurikaan tarvitse ironisoida edes ironisoivassa chick litissä.

Samastuminen on mielenkiintoinen asia. Voimmeko me tykätä kirjoista, joiden henkilöihin emme koe voimamme samastua? Voimmeko edes lukea sellaista kirjaa? Vai onko kyse sittenkään mukavuudenhalusta? Jos haluaa lukea ”kevyttä”, joka on monessa mielessä kevyttä mutta josta puuttuu kevyt asetelma tai kevyesti leijuvat henkilösuhteet, onko kirja kova pettymys?

Missä määrin viihdekirjan pitää pukea itsensä univormuun, joka sille on annettu? Siinä kysymys, joka pyörii mielessäni joka kerran, kun avaan uuden käsikirjoituksen. Minua on aina sanottu vastarannan kiiskeksi. Pakottaako viihdekirjoittaminen opettelemaan minut uimaan sulavammin samaan suuntaan oletusten kanssa?

Ollako alasti vai pari nappia auki?

Tänään eräs asiakkaani pyysi minua kommentoimaan markkinointiopiskelijan kirjoittamaa yritysesittelyteksiä. Kokonaisuus oli hyvää suomen kieltä ja sisälsi rakenteellisesti mielekästä vaihtelua. Kaiken päälle kompakti kokonaisuus oli aivan oikeaa asiaa: tärkeimmät pointit oli huomattu poimia mukaan.

Palautteenannon helppo osuus oli mainita kaikki tuo. Sitten seurasi vaihe, jonka sanallistaminen on huomattavasti vaikeampaa. Mikä tekee muodollisesti pätevästä tekstistä kuitenkin sellaisen, että käytännössä voi sanoa, että se ei tule toimimaan? Mainosalalla sanotaan ykskantaan vain, että teksti ei erotu. Se on tyhjentävä vastaus. Muuta ei tarvita. Yleensä ei yhtään perusteluakaan. Asiakkaalleni yksinkertaisin perustelu olisi ollut, että teksti oli kaavamainen. Kuin yksisuuntainen tie eikä edes jokimaisemaa.

Elämän hauskoja sattumia on, että ystäväni kirjoitti minulle samasta asiasta viime viikonloppuna, tosin ei mainostekstistä. Iso kiitos viisaista sanoistasi, Rauno!

Kaikki taide on lopulta muotoa. Taiteen idea on nimenomaan siinä, että se on muotoa. Ja muoto on perinnettä, jatkumoa, pelisääntöjä. John Cleese on sanonut ovelasti, että ”hyvässä sketsissä on univormuja”. Muodollisessa, muodollisuuden hallitsemassa ympäristössä on mahdollista olla anarkisti.

Juju piilee siinä, että kun oppii tuntemaan pelisäännöt, saattaa käydä niin onnellisesti, että löytää itsestään kyvyn hallita noita sääntöjä, Raunon sanoin, anarkisesti. Tutummin ilmaistanut, oppii rikkomaan sääntöjä sen verran, että tylsyys vaihtuu oivaltamisen nautintoihin.

Ongelma voi olla myös päinvastainen, uskokaa pois. Kirjoitan Naaraspappia, joka on ilman muuta viihdekirja. Olen kuitenkin heittäytynyt niin anarkistiksi, että on siinä ja siinä, kestääkö muoto enää kohteluani. Onko käymässä niin, että kohta ollaan kokonaan alasti, vaikka tarkoitus oli vain raottaa pari univormun nappia?

Olen työskennellyt mainosalalla 15 vuotta. Siinä ajassa on kehittynyt melkoisen hyvä kyky arvioida muodon rikkomisen etuja ja haittoja. Mikä kannattaa, miksi ja milloin.

Tällä toisella urallani olen sen sijaan noviisi. Takana on vasta Napanuoralla-esikoinen. Oman tekstin kanssa pelaaminen, muodon, odotusten ja anarkistisuuden (Voi että, miten pidän tuosta sanasta!) suhteen olen kuin löytöretken alussa. Haluan olla anarkisti, mutta Naaraspapissa kaiken yli vyöryttäminen ei onnistu (toisin kuin Napanuoralla-kirjassa, mikä sekin tosin jakaa ajatuksia). Täytyy olla rohkeutta kunnioittaa selkeämmin muotoa, univormua. Pitää kysyä itseltä uusi kysymys: missä menee se hiuksenhieno raja, jossa teksti on muodokas mutta silti sellainen, että se erottuu?

Toivottavasti tiedän yhden hyvän vastauksen joskus ensi syksynä. Siihen tarvitsen ennen kaikkea itsehillintää.

”Möit kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle”

Uudessa Reginassa on läheisten tietolähteiden mukaan Napanuoralla-kirjan arviointi. Meikäläinen ei ole nähnyt lehteä, mutta jos huomenna poikkeaisi lähimmälle R-kioskille tutkimaan lopputulosta. Ystävältä tuli tekstari, joka kertoi, että arviointi on osuva.

Hauskaksi jutun tekee se, että vaikka minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään tekemistä Uuden Reginan kanssa, kirjoittava menneisyyteni on melkoisessa napanuorasuhteessa vanhaan Reginaan. Aikoinani, aloittaessani opiskelut yliopistolla, hain lehteen parikin kertaa avustajaksi, pääsemättä. Isku oli melkoinen, sillä ajattelin, että johan se on perhana, jos minä en ole muka tarpeeksi hyvä kirjoittamaan viihdettä. Kun lopulta tärppäsi, tajusin kyllä, miksi en ollut aikaisemmilla kerroilla ollut sopiva. Jos asenteeni olisi ollut toinen, jos olisin vaivautunut tekemään piirun verran taustatyötä sellaisiin helpohkoihin aiheisiin kuin seksi ja poikaystävät, olisin ehkä onnistunut. Mutta, kuvittelin – niin kuin moni muukin – että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan ihmissuhteista pelkällä kokemuksen rutinoittamalla äänellä.

Ensimmäisen Regina-juttuni otsikko oli Kuusi väärää totuutta itsetyydytyksestä. Minun suureksi tyydytyksekseni päätoimittaja sanoi, ettei ollut koskaan päästänyt aloittelijan juttua läpi muuttamatta siitä oikeastaan mitään.

Seuraavan jutun kohdalla itseluottamustani oli mitä ilmeisemmin pönkitetty niin paljon, että kirjoitin jutun taas kokemuksen rutinoittamalla äänellä, tosta lonkalta. Juttu palautui bumerangina takaisin. Siitä ei kelpuutettu lehteen edes otsikkoa.

Kirjoitin jutun uudelleen enkä koskaan enää väsännyt yhtäkään artikkelia lehteen puolihuolimattomasti. Kun lopulta aloin kirjoittaa lehdelle novelleja ja yritykselle pokkareita, tiesin jo valmiiksi, että oli ihan turha edetä sillä asenteella, että viihteeksi kelpaa mikä tahansa, kun ainekirjoitus oli ollut lukiossa pääsääntöisesti yli 90 pistettä.

Olen toistanut useissa yhteyksissä – myös mainostoimistopiireissä – että (vanha) Regina oli minulle ehdottoman tärkeä kirjoittajakoulu. Se ei vain opettanut kirjoittamaan vaan myös jotain vielä tärkeämpää: nöyryyttä. Olipa aihe sitten ensimmäinen suudelma tai käteenveto, mäkihyppääjän morsian tai raiskauksen uhri, siihen piti paneutua. Päätoimittaja ei päästänyt käsistään mitään puolivillaista edes siksi, että tekstin olin tehnyt hänen pitkäaikainen avustajansa. Hän luki kaiken tarkkaan ja kommentoi kaikkea tarkkaan. Ja sanoi kaiken suoraan.

Mainosalalle viihteen kirjoittamisesta on ollut se hyöty, etten ole missään vaiheessa (enää) kuvitellut, että jokin aihe olisi toista helpompi tai harmittomampi työstää. Aihe kuin aihe, lukija huomaa, että sanat vuotavat, että niiden takana ei ole mitään todellista, ovat pelkkää höttöistä ilmaa.

Suhtautuminen mainontaan ja viihteeseen on jokseenkin sama myös noin yleisesti. Ne molemmat ovat jonkinlaisia välttämättömiä pahoja. Ne pitää olla ollemassa, mutta kannattaa harkita tarkoin ennen kuin menee myöntämään, että oikeasti ne tuottavat iloa, saatikka antavat esimerkiksi jotain uutta itselle. Minulle on todettu sekä mainonnan että viihteen yhteydessä näin:

– Möit sitten kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle.

Niinpä taisin tehdä. Lukekaa Uudesta Reginasta arviointi. Tai lukekaa mieluummin Napanuoralla-kirja ja arvioikaa sitä itse.

Uuteen kässäriin olen ajanut paikalle myös paholaisen. Naaraspappi ei kylläkään näe hiilihankoa kantavaa punaihoista ja pystykorvaista sielutonta, vaan jotain aivan muuta. Paholaisen naamioiminen uusiin vaatteisiin on ollut todella hauskaa. Toivottavasti saan tekstin loppuun ja pääsette joskus lukemaan senkin.

Tunturipöllö

Viikko tunturissa on ollut lähestulkoon sama asia kuin viikko ulkoavaruudessa. Jos olisin rikas (tai jostain muusta syystä voisin valita täsmälleen, mitä tekisin), muuttaisin tunturiin. Ainakin koko kevättalveksi.

Tunturireissullani oli myös se etu, ettei siellä toiminut netti. Ensimmäisen illan jälkeen hautasin kannettavan sängyn alle, ja siellä se myös pysyi. Hui hai, Naaraspappiseni, sinusta ei ollut mitenkään vaikea luopua. Olet sellaisessa tilassa, etten todellakaan tiedä, mitä tekisin kanssasi. Vaikka kieltämättä Hauta-Jaska on aika ihana mies.

Todellisuuteen palaaminen on aina ollut minulle erityisen vaikeaa. Eilen söin suklaata tuskaani. Tänään join aspartaamikokista, jonka olen sentään julistanut pahemmaksi myrkyksi kuin tupakan. Totuuden nimissä on sanottava, että poltin myös sen tupakan. Itse asiassa kaksi. Todellisuus ei ole vahvimpia puoliani.

Todellisuuspakoisuus näkynee myös kirjavalinnoissani. Luen dekkareita ja suollan itse viihdettä. (Kylläpä kirjailijattarella on huono verbivalinta omaan tekemiseensä, mutta jätän sen muuttamatta, koska se tuli niin spontaanisti.) Nautin kevyestä ja kepeästä, tunturipäivistä, joissa aurinko paistaa ja lomalaisen onni kukoistaa.

Olen päättänyt, että kun lapset ovat lentäneet kotoa, lähden hiihtopummiksi. Hyvin todessa pysyvä suunnitelma jälleen kerran. Jos voisin, muuttaisin tittelini haihattelijaksi. Osaisin tehdä todellisuudenpakoilusta taidetta aika vilkkaasti. Itse asiassa olen jo tehnyt: mitä muutakaan Kirsiseni tekee puoli Napanuoralla-kirjaa kuin pakoilee todellisuutta. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän sentään ryhdistäytyy.

Mutta minä en aio ryhdistäytyä koko viikkona. Polttelen askin loppuun, juon kokista. Teen kyllä työni, pakkohan ihmisen on. Mutta haihattelua en lopeta. Haaveilen tunturiauringosta ja hiihtopummiurasta. Haaveilen siitä, että yksi kaunis aamu Naaraspappi on suollettu valmiiksi (jostakin teksti on vain ilmestynyt paikoilleen). Haaveilen ja haaveilen. Istuskelen kannonnokassa ja katselen todellisuutta ainakin käsivarrenmitan päästä.

Kevät on sellaista aikaa, etten minä vain kerta kaikkiaan käsitä, miten joku voi olla tehokas ja aikaansaava. Minä vain liihotan. Ja lihon.

Herra isä sentään. Tarvitaanko missään hiihtopummia? Voin olla myös joku maskotti. Minulla on paljon keveitä puheenaiheita, muitakin kuin sää.