Pienkustantajalle vai ei?

Runoilija Virpi Alanen on tehnyt oikein mukavan arvion ystäväni Katri Rauanjoen kirjasta Muuri.

Kirjan arvioinnin lisäksi Alanen on nostanut esille myös toisen merkittävän seikan. Hän muotoilee sen näin:

Runouden parissa enemmän toimineena minulle oli hämmentävää tajuta, että pitkän proosan valta-asemasta huolimatta Suomessa voi kokonainen laadukas romaanikin jäädä vaille ensimmäistäkään lehtikritiikkiä.

Syytä Muurin huomioimattomuuteen Alanen etsii yhtä lailla kirjan teemoista (Jotkut tahot kun voivat edelleen ajatella, että se on ”vain” naisen kasvutarina.) kuin kirjan kustantajasta, kuopiolaisesta Torni kustantamosta, ja sen mahdollisista toimintatavoista. Alanen viittaa arvioinnissaan kustantamon tiedotukseen ja siihen, että siinä olisi ilmeisesti ollut parantamisen varaa. Hän toteaa myös, että kustantamon nettisivut ovat pliisut eivätkä anna Muuri-kirjan luonteesta todellista kuvaa.

Oma kirjani, Napanuoralla, on niin ikään Torni kustantamon viime syksyn esikoinen. Oli puhdasta sattumaa, että minun ja Katrin käsikirjoitukset päätyivät samalle kustantajalle: olimme työstäneet niitä yhdessä ja tunteneet toisemme jo opiskeluajoilta.

Työni kautta minulla on kohtalaisen laaja kokemus markkinoinnista ja viestinnästä. Kaikki kiertyy tietysti sellaisen maagisen asian kuin raha ympärille. Jos sitä ei ole, ostettu media jää pois. Silloin kuvaan pitäisi astua mukaan entistä voimakkaammin oma media ja ansaittu media, joissa rahan lisäksi painavat todella paljon kekseliäisyys ja viitseliäisyys.

En voi syyttää Tornin silloista kustannuspäällikköä kekseliäisyyden puutteesta. Hänellä oli ajatuksia ja ideoita vaikka kuinka moneen lähtöön. Osa torppautui maailmalla (”Valitettavasti olemme sopineet asiasta jo sen ja sen ison kustantamon kanssa.”), osa kustantamoon (”Ei ole rahaa.”), jokunen pääsi läpikin (”Olette te sinnikkäitä.”). Lopulta kyse oli aina siitä, että pienen mahdollisuudet edetä ovat selkeämmin rajalliset kuin ison. Joko rahan vuoksi tai – mikä ikävintä – uskottavuuden vuoksi.

Mainosalalla on vallalla ajatus, että jos menee töihin pieneen toimistoon, menee huonoon, josta tulee ulos vain keskinkertaista mainontaa eikä työntekijä itse kehity mihinkään suuntaan. Valitettavasti usein onkin, että pieni ja huono ovat alalla lähes synonyymeja. Mutta poikkeuksiakin on. Pieni toimisto tekee innokkaasti laadukasta työtä: sillä ei ole varaa lipsua missään työvaiheessa.

Päteekö sama pienuuden ja huonouden yhdistävä ajatusmalli myös kustantamoihin? Onko niin, että pienistä tulee ulos vain keskinkertaisia kirjoja?

Jos tällainen ajatusmalli on olemassa, on selvää, ettei pienkustantamoiden – etenkään uusien – kirjoihin tartuta siellä, missä kritiikeistä päätetään. (Ja jos tartutaan, kirja luetaan selvästi erilailla kuin jos se olisi tullut ulos isolta kustantajalta. Mutta tämä on jo eri postauksen aihe.)

Pienen viesti ei vain yksinkertaisesti läpäise uutiskynnystä. Pieni kustantamo ei oikeastaan läpäise mitään: ei lehtiä, ei blogeja, ei pääsyä Suomalaisen kirjakaupan hyllyille. Kirjastoille täytyy nostaa hattua: ne tilaavat myös pienen tuntemattoman kustantamon pieniä tuntemattomia kirjoja, jotkut jopa enemmän kuin yhden kappaleen.

Pienkustantajan esikoisena kaikista yllättynein olen kuitenkin ollut toisten, asemansa jo vakiinnuttaneiden kirjailijoiden suhtautumisesta. On aivan selkeää, että valtakunnalliset tahot lehdistä kirjakauppohin jakavat kirjailijat a- ja b-luokkaan jo pelkästään kustantamon perusteella. Mutta on hämmentävää, että sen tekevät myös toiset kirjoittajat. Paikallinen kirjailijaseura ei hyväksy jäseneksi esikoiskirjailijaa, joka tulee pienestä kustantamosta eikä osoita kustannussopimuksellaan, että kyse on kaupallisesti kustannetusta kirjasta. Ison kustantamon esikoiskirjailijan ei tarvitse näyttää sopimustaan osoittaakseen aitoutensa. Niin kauan kuin olen käynyt kirjoittajakursseilla, minulle on opetettu, että kustannussopimus on henkilökohtainen paperi, jota ei tule levitellä muille (jos ei erikseen halua). Jos pienkustantajan laatu ei tule ilmi pliisuilta nettisivuilta, on epäilijän oma tehtävä tarkastaa, millainen kustantamo epäilyttävällä esikoiskirjailijalla oikein onkaan.

Muuri ja Napanuoralla ovat kirjoja, jotka ovat eläneet omaa eloaan ilman ostettua, omaa ja ansaittua mediaa. Osasin varautua asiaan. Se oli myös se syy, miksi mietin pitkään kustantamon tarjouksen hyväksymistä.

Lopulta olin kuitenkin aika väsynyt. Olin kyllästynyt muutaman isomman kustantamon kissa – hiiri-leikkiin (”Joo, kyllä, kässärisi on täällä, minä soitan sinulle vielä tällä viikolla, se on hyvä.”). Ajattelin, että olen itse töissä pienessä hyvässä mainostoimistossa. Ajattelin, että myös pieni kustantamo voi olla hyvä. Olisi ollut vastoin kaikkia periaatteitani olla antamatta sille mahdollisuus.

Sitä en oikein vain käsittänyt, että voi olla, ettei kukaan muu anna kustantamolle mahdollisuutta eikä sitä myöten myöskään sen kirjoille. Luulen, ettei myöskään kustantamossa käsitetty asiaa, vaan siellä uskottiin rehellisesti siihen, että Suomessa kaikilla kirjoilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet edetä niin lehtien palstoilla kuin kauppojen hyllyillä.

Kehotan kaikkia käsikirjoituksensa kustantamisesta haaveilevia miettimään tarkoin, millaiset ovat omat odotukset kustantamiselle. Mihin lähtee mukaan ja miksi ja millä ehdoilla. Samalla kannattaa pyyhkäistä omasta mielestä myös joka ikinen vaaleanpunainen unelma. Kirjan ulostulo ei välttämättä ole yhtä juhlaa. Siihen voi sisältyä täysin uusia asioita, asioita, joista ei puhuta kirjoittajakursseilla eikä edes kirjoittajien kesken. Etenkään, kun yhteisöt, joissa olisi tarkoitus tehdä jotain yhteisen hyvän eteen, saattavat sulkea ulos sellaista reittiä pitkin kulkeneet, joiden nähdään olevan tavalla tai toisella ei-niin-päteviä.

Hylsy kustannussopparin jälkeen?

Kustannussopimus ja sen saaminen puhututtaa aina aika ajoin blogeissa. Myös se kuuluisa hylsy niin kuin vastikään esim. Calendulan postauksessa.

Olen silloin tällöin leikkinyt ajatuksella, joka kuulostaa aika absurdilta mutta jota kannattaa myös miettiä matkalla kirjailijaksi. Ajatus kuuluu: voiko hylsyn saada myös kustannussopparin saatuaan?

Väitän, että voi. Kärjistän tietysti tapani mukaan, onhan toinen nimeni sarkastisuus (Lukekaa Napanuoralla. Olen oikeasti pahempi kuin Kirsi.).

Perustelen väitteeni seuraavasti (Sen voisi perustella varmasti monella muullakin tapaa, mutta lasten iltatoimet odotuttavat.):

Hylsy voi paukahtaa jakelukanavalta. Hups, Suomessa on kaksi pääkirjakauppaketjua. Jos kirjaa jää ulos niiden valikoimista (syystä tai toisesta), sen fyysinen muoto kapenee heti: sitä ei voi selata missään, ei pyöritellä eikä puntaroida, ei ostaa herätteenä. Nettiaika toki on muuttanut asiaa, mutta kuinka moni tarvitsee yhä kosketuksen, kun ostaa kirjan spontaanisti, tietämättä tai tuntematta sitä?

Hylsy voi paukahtaa myös kirjastoilta. Ah ja voi, määrärahat ovat tiukilla eikä kaikkea suinkaan oteta lainattavaksi. Kirjat valitaan kirjastoihinkin. Meikäläisen matkalla kirjailijaksi tämä on ollut kaikista yllättävin hylsy. Kun on iän kaiken ravannut kirjastossa ja tehnyt hienoja, itselle aikaisemmin tuntemattomia löytöjä, sitä kuvittelee, että samalla lailla muut voivat löytää oman hengentuotteen, kirjaston hyllystä vahingossa. Mutta, tasan eivät siis käy kirjojen onnenlahjat matkalla kirjastoihin.

Hylsy voi paukahtaa myös informaatiotulvasta ja tästä se todennäköisesti paukahtaakin. Kirjoja tulee yksinkertaisesti paljon. On paljon arvioitavaa. Liikaa. Ei mahdu. Kulttuurisivuja leikataan. Rahaa ei ole. Kirjoja on. Blogit, nuo ihanat kanavat, ovat myös suhteellisen buukattuja. Kaikkea ei vain ehdi eikä kerkiä eikä kaikki tietenkään kiinnostakaan. Mikä sitten valikoituu arvosteltavaksi ja mikä ei, mielenkiintoinen juttu.

Toivottavasti en kuulosta katkeralta ämmältä, sillä en ole (ainakaan kovin kamalasti). Kun menen kesällä puhumaan matkastani kirjailijaksi erääseen tapahtumaan, olen miettinyt, että nostaisin esille sen, ettei matka välttämättä ole niin yksioikoisen mustavalkoinen kuin monesti annetaan ymmärtää. Että kaikki on selvää, kun soppari allekirjoitetaan, ja homma etenee siitä kuin junan vessa.

Kirjoittajakoulutuksissa (ja usein myös blogeissa) koko ajattelu loppuu soppariin. Kun on soppari, ollaan maalissa ja that’s it. Mutta  kirjoittajan maailmassa hylsyjä tulee vastaan kirjailijanakin. Yllättäviä ja vähemmän yllättäviä.

Ääni lukijoiden kautta

Ympyrä on sulkeutunut. Ihanalla tavalla.

Olin tänään puhumassa Rovaniemellä kaupungin kauniissa pääkirjastossa. Rovaniemi on kotikaupunkini ja tuo aaltoileva kirjasto lapsuuteni tärkeitä ja jännittäviä paikkoja Ylikylän juoksuhautajämien ja bunkkerinraunioiden lisäksi. Kun vielä vierailu oli salissa, joka ennen toimi lastenosastona, sydän huusi sellaista nostalgian onnea ja autuutta, että hypin myös jaloillani tasajalkaa. Siinä minä siis kerroin Napanuoralla-kirjan synnystä ja tematiikasta samassa salissa, jossa olin itse ottanut ensimmäiset askeleeni lukijana. Mahdoton, miten sali oli kutistunut. Mutta valo, äänet – tai äänettömyys – ja se tuntu, että maailman tarinat ovat läsnä, ne olivat kaikki tallella.

Kun Napanuoralla-kirja julkaistiin, tajusin, että minun pitäisi oikeasti puhua siitä mahdollisesti joskus jollekulle. Ajatus oli, no, pelottava. Puhuminen ei ole minulle luontaista. Kirjoittaminen on. Siksi varmasti ammatiksikin valikoitui opettajan työn sijasta kirjoittava mainostoimistotyö.

Asiat saattavat mennä kuitenkin myös hyvällä tavalla päälaelleen. Olen yllätyksekseni huomannut, että puhuminen onkin kivaa. Siis puhuminen kirjoittamisesta ja siitä, mitä on saanut aikaiseksi ja miksi päätynyt sellaiseen kokonaisuuteen kuin Napanuoralla on. Sehän jäsentää! Sehän auttaa minua! Kuulijoiden lisäksi minä, siis minä, saan joka ikinen kerta jotain uutta itselleni. Innostusta, kannustusta, uudenlaisia näkökulmia, ystävällisyyttä ja ennen kaikkea jaetun rakkauden kirjoihin.

Olen saanut lukijoilta ehkä kaikista tärkeimmät palautteet. Tässä yksi, joka on yltänyt lehteen asti (lue tästä). Hurraa arkipäivästä nouseva kommentointi!