Mihin viihdekirjoittaminen pakottaa?

Sain eilen illalla mielenkiintoisen kutsumattoman vieraan. Tai siis, kutsuinhan minä hänet, naapurin, kylään, mutta hiukan niin kuin ennen vanhaan, poimin pihalta ilman sen kummempaa sopimusta ja siivousta. Tarjottavanakin oli ainoastaan lasillinen punaviiniä.

Naapurini sai puolivahingossa tietää kirjoittavista pyrkimyksistäni parisen vuotta sitten. Siitä lähtien hän on ihailtavan uskollisesti jaksanut kysyä, missä kässärin kanssa mennään. Hän jopa tarjoutui lukemaan kässärin, johon minä kuitenkin vedin viivan: tuolloin Napanuoralla oli siinä vaiheessa, että tuntui mahdottomalta ottaa vastaan viisikymppisen miehen kommentteja tekstistä, joka ei ole suunnattu viisikymppiselle miehelle.

Naapurini oli kaivanut kirjani nyt kirjastosta. Lukukokemus oli selkeästi jotain aivan muuta kuin hän oli odottanut. Ilmiö on mielenkiintoinen, ja se on tullut vastaan enemmän kuin monta kertaa. On ihmisiä, jotka kysyvät minulta jutustelun jälkeen varovaisesti, selkeästi ihmetellen ja hämmestellen jotain tällaista:

– Se on aika kovaa tekstiä.

Näin sanoi myös yllätysvieras, viisikymppinen mies. Se on aika kovaa tekstiä, kun parhaat ystävät näyttävätkin olevan jotain aivan muuta kuin mitä (hyvin moni) ajattelee parhaiden ystäväien olevan naisten oranssikantisessa (viihde)kirjassa.

Tästä tullaan yhteen ilmeiseen avainkysymykseen: samastumiseen.

Kirjoittaessani Napanuoralla-kirjaa en tullut kertaakaan ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka eivät oikeasti pidä kirjani henkilöistä. Voisi kai sanoa, että jollakin tasolla he eivät koe voivansa samastua heihin tai eivät halua samastua heihin. Kaiken lisäksi kirjan miljöö on toisten närppimisestä ja suoranaisesta vittuilusta kuulu mainostoimistomaailma, jota ei juurikaan tarvitse ironisoida edes ironisoivassa chick litissä.

Samastuminen on mielenkiintoinen asia. Voimmeko me tykätä kirjoista, joiden henkilöihin emme koe voimamme samastua? Voimmeko edes lukea sellaista kirjaa? Vai onko kyse sittenkään mukavuudenhalusta? Jos haluaa lukea ”kevyttä”, joka on monessa mielessä kevyttä mutta josta puuttuu kevyt asetelma tai kevyesti leijuvat henkilösuhteet, onko kirja kova pettymys?

Missä määrin viihdekirjan pitää pukea itsensä univormuun, joka sille on annettu? Siinä kysymys, joka pyörii mielessäni joka kerran, kun avaan uuden käsikirjoituksen. Minua on aina sanottu vastarannan kiiskeksi. Pakottaako viihdekirjoittaminen opettelemaan minut uimaan sulavammin samaan suuntaan oletusten kanssa?

2 thoughts on “Mihin viihdekirjoittaminen pakottaa?

  1. ”Voimmeko me tykätä kirjoista, joiden henkilöihin emme koe voimamme samastua? ”

    Tämä on vaikea kohta. Minulla ainakin itse on vaikeuksia pitää kirjoista, joiden keskeisimpiä henkilöitä inhoan koko kirjan ajan. Pari tällaista on tullut vastaan. Periaatteessa vastenmielinenkin henkilöhahmo voi (ja sen pitäisikin) olla jossain määrin samaistuttava. Tai edes tuntea jonkinasteista sympatiaa. Ymmärtää motiiveja.

    ”tuolloin Napanuoralla oli siinä vaiheessa, että tuntui mahdottomalta ottaa vastaan viisikymppisen miehen kommentteja tekstistä, joka ei ole suunnattu viisikymppiselle miehelle.”

    Hörähdin. Mun Vaaleanpunaistani lukivat sen alkuvaiheissa lähinnä miehet. Muutamakin eri ikäinen. Mahdollisimman kaukana kohderyhmästä 😀

    ”Missä määrin viihdekirjan pitää pukea itsensä univormuun, joka sille on annettu? Siinä kysymys, joka pyörii mielessäni joka kerran, kun avaan uuden käsikirjoituksen.”

    Samoin. Mutta ei tuota voi kirjoittaa mitään, mikä ei tunnu omalta, vaikka kuinka uisi vastavirtaan ja olisi vastarannankiiski (tai -lammas). Siitä tulee sieluton, vaikka se olisi kuinka muodoiltaan ”oikeanlainen”.

  2. Kiitos, Calendula!

    Vastenmielinenkin voi todellakin olla henkilö, johon samastuu!

    Miehet ovat lukeneet Napanuoralla-kirjaa niin erilailla kuin naiset, että taidan minäkin turvautua heihin jatkossa esilukijoina. He näkevät ainakin Napanuoralla-tarinan hyvin erilailla kuin naiset. Ehkä naisten on vaikeampi lukea naisten välisestä vaikeasta suhteesta. En tiedä. Ja siitä, että nainen ihmisinä julistaa, ettei halua lapsia eikä halua miestä.

    Sieluton. Se on pelottava sana ja niin helposti totta. Sen tuntee itsekin, kun kirjoitus alkaa mennä sieluttomaksi (myös mainonnassa ja etenkin siinä). Sieluton olo on saanut minut tekemään seuraavan kässärin kanssa ratkaisuja, joita en oikein vielä myönnä itsellenikään. Toisaalta on olo kuin seikkailun alussa. Toisaalta ratkaisu pelottaa. Varmasti kuukauden päästä olen viisaampi ja toivottavasti sielukkaampi 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s