Kirjoittaja voi tuhota niskansa vain kerran

Ei se mitään, että itse kirjoittaminen saattaa olla näin kesällä hiukan ruosteessa. Kun hitaasti etenevään naputteluun yhdistää mielipuolisen niskaliikkeen, alkaa olla jo tosi kysymyksessä.

Niskani on sanomassa sopimuksensa irti. Siitä on ollut merkkejä jo kauan. Itse asiassa Napanuoralla-kirjan kirjoittaminen keittiön pöydän äärellä samalla, kun lapset katsoivat viereissä huoneessa Pikku Kakkosta, ei ollut mitenkään viisas juttu. Tajusin asian jo silloin, mutta kirjoittaminen imi niin mukaansa, etten välittänyt. Flow’lla on hintansa.

Nyt pyöräily on periaatteessa kielletty ja tietokoneen äärellä pitää istua kuin viivotin selässä. Työkaverit aikoivat teipata olkapääni taaksepäin jollakin urheiluteipillä, kun keväällä makasin migreeneissä neukkarin sohvalla ja koetin jaella ohjeita kuola suusta valuen. Ei kivaa. Ei minulle eikä etenkään niille muille. (Kiitos kestämisestä.)

Sitten kun vielä kirjoittaa kotona, yhtälö on kohtalokas. Olen harkinnut nauhurin ostamista (Edellinen on c-kasettimallia. Saako mokomia enää mistään?), mutta kun en osaa puhua. Osaan jäsennellä asiat vain kirjoittamalla. Siksi minusta ei koskaan tullut opettajaa: olen vain liian hidas äänimaailmassa.

Minulla on hyvä fysioterapeutti, mutta hänkin on lomalla. Minulla on meneillään myös ikkunaremontti mökillä, jolla on ikää sata vuotta. Tahtoo tarkoittaa, että sitä haluaa tehdä remontin viimeisen päälle huolella. Koetan sanoa itselleni, että niska tykkää vaihtelusta. Hiomaliike on erilainen liike kuin tietokoneliike.

Joka tapauksessa, koetan nyt istua hiukan takakenossa. Pääni on väärässä asennossa, sanoo hyvä fysioterapeuttini. Sitä pitää työntää taaksepäin, eikä auta, vaikka saan mokomasta kaksoisleuan.

Päähän keskittyminen aiheuttaa paljon kirjoitusvirheitä (niin kuin niitä ei muutoin olisi, koska tykkään pikakirjoittaa enkä jaksa hio muuta kuin mökin ikkunankarmia). Päähän keskittyminen saattaa myös hidastaa kirjoittamista. Mutta jos tänään voisin kuitenkin kirjoittaa ilman migreeni-kuola-pillereitäni, olisin aika onnellinen nainen. Naaraspappi odottaa loppuaan kiihkeästi. Haluan päästä tekemään jotain aivan muuta kuin n:llä alkavia tarinoitani. Mutta periksi ei anneta. Niska ojossa maalia kohti.

Kesäpäivää kaikille. Pitäkää huolta niskoistanne. Ilman niskaa on mahdoton kirjoittaa!

Ps. Jostakin syystä mieleen tuli outo assosiaatio. Kun lapset olivat vaippaikäisiä, heistä sai joskus raapia irti niskapaskaa. Tiedättehän, koko vauveli kylpee sinapissa. Minä kylven kivussa. Niskapaskakivussa.

Skitsofreeninen kirjoittajatyyppi

Olen jokseenkin huolissani kirjoittajatyypistäni. Se on osoittautumassa skitsofreeniseksi. Sillä on selkeästi kaksi persoonaa: tämä kesätyyppi ja talvella päällä oleva talvityyppi.

Kahden persoonan ero on häkellyttävä. On varmasti aika helppo arvata, että siinä, missä talvityyppi riutuu stressissä ja ideatehtailun paineessa, kesätyyppi sen kun porskuttaa laiskasti, syö salaatinlehtiä, mansikoita ja makkaraa sekä hioo vanhan kesämökin ikkunanpieliä huomattavasti tarmokkaammin kuin lyijykynää. Kesätyyppiä on myös helppo kuvailla sellaisilla sanoilla kuin laiska, venyttelevä ja huomiseen uskova. Talvityypin adjektiivit ovat paljon hankalampia. Suorastaan käsittämättömiä. Annetaan niiden olla, sillä ne saavat pään särkemään. Vilautetaan vain esimerkiksi sellaista monimutkaista sanaa kuin tulosorientoitunut.

Mielenkiintoinen kysymys kuuluu, kumpi persoona tuntuu saavan enemmän aikaiseksi.

Kesäpersoona ei ole mitenkään erityisen halukas edes miettimään moista. Mutta kun se nyt kerran on ruvennut tässä käsittelemään aihetta, se toteaa laiskasti vain, että kannattaisi mieluummin kysyä, mitä nämä persoonat sitten saavat aikaiseksi.

Talvipersoona kyllä kirjoittaa. Hitto, tekstiä tulee kuin generaattorista. Talvipersoona on tehokas. Siinä yksi adjektiivipaljastus lisää. Tehokas ja tuottelias, kvantitatiivisesti mitattuna.

Entäs kesäpersoona? Akkuja lataamassa, joten syntyy, syntyy, syntyy?

Eikä synny. Siis ei tekstivuoria. Sen sijaan syntyy jotain paljon voimallisempaa, niin, että vuoretkin siirtyvät, talvipersoonan pimeät aikaansaannokset. Syntyy yhtymiä, joille talvi ei ole lämmennyt. Syntyy ajatuksia, jotka pyryttyvät kaamoksessa hankien taakse. Syntyy kaikenlaista varastoitavaa, perunatkin kasvavat minikokoisella pottumaalla. Syntyy, syntyy. Sitä, tätä ja tuota. Pannaan juonta hiukan vinksalleen ja tapetaan yksi rakas, jota on raahattu mukana helmikuusta lähtien (ja miksi ihmeessä).

Kesätyyppi panostaa selkeästi alitajuntaan. Uskaltaa antaa sille henkisen työrauhan ja uurastaa sen sijaan fyysisemmissä merkeissä. Niin kuin mansikanperkuussa ja niiden ikkunoiden hiomisen kimpussa.

Eihän kesäpersoonan kanssa voisi iänkaiken elellä. Tulisi aika pian noottia työrintamalta. Mutta siihen asti: rauha tehokkuusajattelussa. Ei se nyt niin justiinsa ole.

Lomalla aikaa vain kirjoittaa?

Että voi olla ihmisen hankala hahmottaa, että hyvin, hyvin kiireinen kevät on jätetty taakse ja edessä on viisi viikkoa pelkkää kesälaidunta. (Aivan sama, vaikka vettä tulisi kuin aisaa.)

Tänään olen miettinyt, miltä loma tuntuisi, jos se olisi aivan – no – henkisen totaalisestikin loma. Siis jos olisin yksi niistä onnekkaista, jotka ovat saaneet apurahan. Että voisin tässä hengailla ja ja lomailla ja sitten ajatella tekevänsä töitä (romaanin eteen) töinä, vaikka vain pienen apurahan turvin, mutta joka tapauksessa vain yhtä työtä.

Koska apuraha-arpa osui jonkun toisen kohdalle, periaatteessa minun pitäisi työskennellä johdonmukaisesti tämä aika, kun olen poissa ”oikeista” töistä. Viidessä viikossa ehtii saada paljon aikaiseksi, vaikka kirjoittaisi vain neljä tuntia päivässä. Se olisi sitä paitsi kohtalaisen vähän, kun vertaa, että ”oikea” työ vie ainakin kahdeksan tuntia päivästä. Todennäköisesti kahdeksan ei riitä, jos päivään osuu palaveri tai kaksi. (Kolmen jälkeen ruuanlaitto lämmittäminen ainoa mahdollinen ponnistelu, johon kykenen.)

Niin ihanaa kuin romaanin kirjoittaminen ja loppuun saattaminen on, ajatus siitä, että olisin luova koko loman, jolloin virallisesti saan olla epäluova ja laiska, ei kauheasti lämmitä. Mutta toisaalta, ajatus siitä, että syksyllä olen jälleen töissä ja kirja yhä puolivälissä, kylmäsee.

Mitä siis tehdä?

Minulla ei ole lääkettä. Mutta katsotaan viiden viikon päästä. Kerron, jos löysin sen.

Nyt olen ihan liian laiska miettimään syvällisesti, miten tämän ongelman ratkaisisi. Jos vain uskaltaisin olla jälleen luonnonlapsi ja ajatella niin kuin tyttöni tekevät: Huominen on vasta huomenna. Tässä hetkessä on kaikki tarvittava sellaisena kuin on.