Pienkustantajalle vai ei?

Runoilija Virpi Alanen on tehnyt oikein mukavan arvion ystäväni Katri Rauanjoen kirjasta Muuri.

Kirjan arvioinnin lisäksi Alanen on nostanut esille myös toisen merkittävän seikan. Hän muotoilee sen näin:

Runouden parissa enemmän toimineena minulle oli hämmentävää tajuta, että pitkän proosan valta-asemasta huolimatta Suomessa voi kokonainen laadukas romaanikin jäädä vaille ensimmäistäkään lehtikritiikkiä.

Syytä Muurin huomioimattomuuteen Alanen etsii yhtä lailla kirjan teemoista (Jotkut tahot kun voivat edelleen ajatella, että se on ”vain” naisen kasvutarina.) kuin kirjan kustantajasta, kuopiolaisesta Torni kustantamosta, ja sen mahdollisista toimintatavoista. Alanen viittaa arvioinnissaan kustantamon tiedotukseen ja siihen, että siinä olisi ilmeisesti ollut parantamisen varaa. Hän toteaa myös, että kustantamon nettisivut ovat pliisut eivätkä anna Muuri-kirjan luonteesta todellista kuvaa.

Oma kirjani, Napanuoralla, on niin ikään Torni kustantamon viime syksyn esikoinen. Oli puhdasta sattumaa, että minun ja Katrin käsikirjoitukset päätyivät samalle kustantajalle: olimme työstäneet niitä yhdessä ja tunteneet toisemme jo opiskeluajoilta.

Työni kautta minulla on kohtalaisen laaja kokemus markkinoinnista ja viestinnästä. Kaikki kiertyy tietysti sellaisen maagisen asian kuin raha ympärille. Jos sitä ei ole, ostettu media jää pois. Silloin kuvaan pitäisi astua mukaan entistä voimakkaammin oma media ja ansaittu media, joissa rahan lisäksi painavat todella paljon kekseliäisyys ja viitseliäisyys.

En voi syyttää Tornin silloista kustannuspäällikköä kekseliäisyyden puutteesta. Hänellä oli ajatuksia ja ideoita vaikka kuinka moneen lähtöön. Osa torppautui maailmalla (”Valitettavasti olemme sopineet asiasta jo sen ja sen ison kustantamon kanssa.”), osa kustantamoon (”Ei ole rahaa.”), jokunen pääsi läpikin (”Olette te sinnikkäitä.”). Lopulta kyse oli aina siitä, että pienen mahdollisuudet edetä ovat selkeämmin rajalliset kuin ison. Joko rahan vuoksi tai – mikä ikävintä – uskottavuuden vuoksi.

Mainosalalla on vallalla ajatus, että jos menee töihin pieneen toimistoon, menee huonoon, josta tulee ulos vain keskinkertaista mainontaa eikä työntekijä itse kehity mihinkään suuntaan. Valitettavasti usein onkin, että pieni ja huono ovat alalla lähes synonyymeja. Mutta poikkeuksiakin on. Pieni toimisto tekee innokkaasti laadukasta työtä: sillä ei ole varaa lipsua missään työvaiheessa.

Päteekö sama pienuuden ja huonouden yhdistävä ajatusmalli myös kustantamoihin? Onko niin, että pienistä tulee ulos vain keskinkertaisia kirjoja?

Jos tällainen ajatusmalli on olemassa, on selvää, ettei pienkustantamoiden – etenkään uusien – kirjoihin tartuta siellä, missä kritiikeistä päätetään. (Ja jos tartutaan, kirja luetaan selvästi erilailla kuin jos se olisi tullut ulos isolta kustantajalta. Mutta tämä on jo eri postauksen aihe.)

Pienen viesti ei vain yksinkertaisesti läpäise uutiskynnystä. Pieni kustantamo ei oikeastaan läpäise mitään: ei lehtiä, ei blogeja, ei pääsyä Suomalaisen kirjakaupan hyllyille. Kirjastoille täytyy nostaa hattua: ne tilaavat myös pienen tuntemattoman kustantamon pieniä tuntemattomia kirjoja, jotkut jopa enemmän kuin yhden kappaleen.

Pienkustantajan esikoisena kaikista yllättynein olen kuitenkin ollut toisten, asemansa jo vakiinnuttaneiden kirjailijoiden suhtautumisesta. On aivan selkeää, että valtakunnalliset tahot lehdistä kirjakauppohin jakavat kirjailijat a- ja b-luokkaan jo pelkästään kustantamon perusteella. Mutta on hämmentävää, että sen tekevät myös toiset kirjoittajat. Paikallinen kirjailijaseura ei hyväksy jäseneksi esikoiskirjailijaa, joka tulee pienestä kustantamosta eikä osoita kustannussopimuksellaan, että kyse on kaupallisesti kustannetusta kirjasta. Ison kustantamon esikoiskirjailijan ei tarvitse näyttää sopimustaan osoittaakseen aitoutensa. Niin kauan kuin olen käynyt kirjoittajakursseilla, minulle on opetettu, että kustannussopimus on henkilökohtainen paperi, jota ei tule levitellä muille (jos ei erikseen halua). Jos pienkustantajan laatu ei tule ilmi pliisuilta nettisivuilta, on epäilijän oma tehtävä tarkastaa, millainen kustantamo epäilyttävällä esikoiskirjailijalla oikein onkaan.

Muuri ja Napanuoralla ovat kirjoja, jotka ovat eläneet omaa eloaan ilman ostettua, omaa ja ansaittua mediaa. Osasin varautua asiaan. Se oli myös se syy, miksi mietin pitkään kustantamon tarjouksen hyväksymistä.

Lopulta olin kuitenkin aika väsynyt. Olin kyllästynyt muutaman isomman kustantamon kissa – hiiri-leikkiin (”Joo, kyllä, kässärisi on täällä, minä soitan sinulle vielä tällä viikolla, se on hyvä.”). Ajattelin, että olen itse töissä pienessä hyvässä mainostoimistossa. Ajattelin, että myös pieni kustantamo voi olla hyvä. Olisi ollut vastoin kaikkia periaatteitani olla antamatta sille mahdollisuus.

Sitä en oikein vain käsittänyt, että voi olla, ettei kukaan muu anna kustantamolle mahdollisuutta eikä sitä myöten myöskään sen kirjoille. Luulen, ettei myöskään kustantamossa käsitetty asiaa, vaan siellä uskottiin rehellisesti siihen, että Suomessa kaikilla kirjoilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet edetä niin lehtien palstoilla kuin kauppojen hyllyillä.

Kehotan kaikkia käsikirjoituksensa kustantamisesta haaveilevia miettimään tarkoin, millaiset ovat omat odotukset kustantamiselle. Mihin lähtee mukaan ja miksi ja millä ehdoilla. Samalla kannattaa pyyhkäistä omasta mielestä myös joka ikinen vaaleanpunainen unelma. Kirjan ulostulo ei välttämättä ole yhtä juhlaa. Siihen voi sisältyä täysin uusia asioita, asioita, joista ei puhuta kirjoittajakursseilla eikä edes kirjoittajien kesken. Etenkään, kun yhteisöt, joissa olisi tarkoitus tehdä jotain yhteisen hyvän eteen, saattavat sulkea ulos sellaista reittiä pitkin kulkeneet, joiden nähdään olevan tavalla tai toisella ei-niin-päteviä.

Viihdettä kirjoittaessa pitäisi osatakin jotain

Meidän perheessämme vessan siivoaminen tarkoittaa muutakin kuin pöntön kuuraamista. Me nimittäin olemme todella paljon (ja hartaasti) vessassa lukeva perhe (enkä haista minkäänlaista myötähäpeää nenussani sanoessani sen julkisesti).

Kesällä, kun asumme alkeellisella mökillämme, hyyskäselailu rajoittuu vuoden 1988 Oulun puhelinluetteloon (Mahtava eepos, suosittelen, sillä tuolloin ihmisillä oli vielä nimi, ymmärrettävä ammattinimike, osoite ja muistettava puhelinnumero).

Kotona vessalukuvalikoima onkin sitten kirjavampi. Juuri tyhjentämästäni hyllyköstä löytyi kymmenkunta Imagea, Ikean kausiesite, nippu Aku Ankkoja, kasa paikallislehtiä ja muutama sekalainen julkaisu, mukana myös jokunen töikseni tekemä. (Tabletin – sen sähköisen laitteen – mieheni oli vienyt siivouksen alta pois. Sinänsä mielenkiintoinen aihe pohtia, miten vessalukemisen kulttuuri muuttuu täbien myötä.)

Työntäessäni lehtiä paperiroskakoriin muistin, että yhdessä Imagessa oli kolumni, joka oli aikoinaan saanut minut jumittumaan pöntölle kunnolla. Lehti löytyikin nyt, suureksi ilokseni. Koska olen sairauslomalla eikä luovuuteni ole kaikkein valppaimmillaan, tyydyn tällä kertaa lainaamaan vessalukemisiani teille kaikille. Ymmärrätte sen luettuani, miksi jumituin pöntölle ja tunsin suurta mielihyvää.

Miina Supinen kirjoittaa maaliskuun 2013 numerossa (Kamalaa, miten kauan lehdet lojuvat vessassamme!):

”Idea on mahtava (lyhyt selostus minulta: kolumni alkaa sillä, että kirjailija kehottaa toista kirjoittamaan viihdettä, jos rahaa ei tule tarpeeksi, ts. antamaan hiukkasen periksi taiteellisista kunnianhimoistaan ihan siksi, että saa makkaraa leivän päälle), paitsi että se ei toimi yhtään. Myyntimenestyksiä ei voi kirjoittaa omasta päätöksestään, eikä varsinkaan rimaa laskemalla. Ne syntyvät salaperäisellä kaavalla lukijoiden päissä ja ajan hengen pyörteissä. Ennen kaikkea hyvän viihteen kirjoittaminen on järjettömän vaikeaa.

Taidetta kirjoitellessaan (jälleen kommenttini: ihana verbivalinta!) kirjoittajan pitää uskaltaa antautua alitajuntansa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi, mutta siinä se sitten oikeastaan onkin. Sitten vain mennään ja kirjoitellaan ja toivotaan parasta. Perinteistä viihdettä kirjoittaessa pitäisi sen sijaan ihan oikeasti osatakin jotakiin (taas kommentti: tämä on lempikohtani).

Viihteen tulee noudattaa ennalta sovittuja sääntöjä, lajityypin kehikoita ja juonen kaarta, jotka lukija tuntee kuin omat taskunsa. Sen pitäisi olla tuttua ja turvallista, ja silti raikasta ja uutta. Hyvä viihde on täynnä kliseitä, mutta kliseet ovat sillä tavalla piilossa, että lukija ei huomaa niitä lukemisen ilolta.”

Kiitos, Miina. Todennäköisesti sinulla on ollut kirjoitellessasi jollakin tavalla kieli ainakin vähän poskella. Mutta silti laatimasi lyhyt viihteen kirjoittamisen analyysi on paljon laajempi kuin esimerkiksi viime viikolla Oulun maakuntakirjastossa pidetyssä paneelissa kuulemani tokaisu, että viihteen kirjoittaminen on ihanan helppoa oikean kirjoittamisen jälkeen.

Jep, jep. Vessasta on nyt lakaistu viime kevään lehdet. Minä jatkan saikkuani ja pyörittelen päässäni sitä, mitä jaksan. Todennäköisesti en juuri mitään, mutta joskus on hyväksi antautua alitajunnan pimeiden pohjavirtojen vietäväksi, vaikka onkin vain viihdekirjoittaja (ja käy kaiken lisäksi päivätöissä).

Liian hidas kirjailijaksi?

Loman jälkeen paluu arkeen on ollut kuin pommi. Vielä pommimmaksi sen tekee väite, jonka kuulin tässä tovi sitten.

Jaan väitteen nyt kanssanne.

Jos haluaa kirjoittaa niin, että menestyy (mikä tarkoittaa tässä yhteydessä vain kustannussopimusta, ei tähdeksi tulemista), ei voi käydä ns. oikeissa töissä.

Selitys on tietysti yksinkertainen: ammattimainen tai sellaiseksi tähtäävä kirjoittaminen vaatii niin paljon aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa, että aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa ei ole tuhlattavaksi normaaliin työhön.

Minä en tykkää väitteestä. Minulla ei ole varaa tykätä siitä. Lompakkoni huutaa muutoinkin joka kuun lopussa.

Mutta kysymys ei ole vain rahasta eikä päivittäisestä toimeentulosta. En tykkää väitteestä muutenkaan. Käytännössä se tarkoittaa, että minusta voi kehittyä varteenotettava tekijä jollakin elämänalueella vain sulkemalla jokin toinen pois.

No, okei, niinhän huippu-urheilijatkin tekevät usein, piru vie. Mitä minä silloin ajattelen? Vitsi, mitä uhrautuvaisuutta ja keskittymistä! Vau, mitä rakkautta omaa juttua kohtaan! Nostan hattua ja kumartelen.

Tuolla logiikalla minä en siis rakasta kirjoittamista tarpeeksi. Minä en ole kirjoittamisen huippu-uhrautuja. En tähtää tosissani olympialaisiin, en parhaan ja hiotuimman kaunokirjallisen teoksen pallille. Itse asiassa, käyn aika laiskasti lenkillä ja vieläpä tasaisessa viihdemiljöössä, jossa pystyy rämpimään huonommassakin kunnossa, koska naisviihteessähän kuolaaminen on aivan luonteva juttu.

Huippu-urheilijalle on kiire, sillä tosiasia on, että hän voi urheilla huipusti vain tietyn, hyvinkin rajallisen ajan. Kolmikymppinen alkaa olla monessa lajissa vanha luuska.

Mutta kirjoittamisessa meillä ei pitäisi olla kiire mihinkään. Kukaan ei ole liian vanha kirjoittamaan eikä julkaisemaan. Kirjallinen luuskaikä? Onko sitä? Miksi me kuvittelemme – miksi minä kuvittelen – että minun pitää olla valmis käsikirjoitukseni kanssa pian, mieluummin heti, eilen, edellisellä viikolla? Miksi minä en voisi menestyä (= saada sopimusta), vaikka minä kirjoittaisin yhtä käsikirjoitusta muun elämän vuoksi 15 vuotta? Voiko hyvä käsikirjoitus syntyä vain istumalla paikoillaan ahkerasti persuuksillaan puoli vuotta tai vuosi?

Sen verran minä olen kirjoittanut, että tiedän, että puolen vuoden intensiivinen jakso olisi toki paljon helpompi tapa kirjoittaa kuin viiden vuoden viisitoistaminuuttiset kaiken muun ohessa. Jos siis joku haluaa antaa minulle rahaa, käyttäydyn mieluusti puoli vuotta kuin olympialaisiin valmistautuva. Minulla on aika monta hyvää ideaa päässä, jotka sattuneesta syystä odottavat kukkaan puhkeamista.

Mutta se väite. Että muusta elämästä, usein työstä, irtautuminen olisi ainoa mahdollinen tie kirjoittamisen vakaviin päämääriin? Ei kai sentään. Eihän?

Lomalla aikaa vain kirjoittaa?

Että voi olla ihmisen hankala hahmottaa, että hyvin, hyvin kiireinen kevät on jätetty taakse ja edessä on viisi viikkoa pelkkää kesälaidunta. (Aivan sama, vaikka vettä tulisi kuin aisaa.)

Tänään olen miettinyt, miltä loma tuntuisi, jos se olisi aivan – no – henkisen totaalisestikin loma. Siis jos olisin yksi niistä onnekkaista, jotka ovat saaneet apurahan. Että voisin tässä hengailla ja ja lomailla ja sitten ajatella tekevänsä töitä (romaanin eteen) töinä, vaikka vain pienen apurahan turvin, mutta joka tapauksessa vain yhtä työtä.

Koska apuraha-arpa osui jonkun toisen kohdalle, periaatteessa minun pitäisi työskennellä johdonmukaisesti tämä aika, kun olen poissa ”oikeista” töistä. Viidessä viikossa ehtii saada paljon aikaiseksi, vaikka kirjoittaisi vain neljä tuntia päivässä. Se olisi sitä paitsi kohtalaisen vähän, kun vertaa, että ”oikea” työ vie ainakin kahdeksan tuntia päivästä. Todennäköisesti kahdeksan ei riitä, jos päivään osuu palaveri tai kaksi. (Kolmen jälkeen ruuanlaitto lämmittäminen ainoa mahdollinen ponnistelu, johon kykenen.)

Niin ihanaa kuin romaanin kirjoittaminen ja loppuun saattaminen on, ajatus siitä, että olisin luova koko loman, jolloin virallisesti saan olla epäluova ja laiska, ei kauheasti lämmitä. Mutta toisaalta, ajatus siitä, että syksyllä olen jälleen töissä ja kirja yhä puolivälissä, kylmäsee.

Mitä siis tehdä?

Minulla ei ole lääkettä. Mutta katsotaan viiden viikon päästä. Kerron, jos löysin sen.

Nyt olen ihan liian laiska miettimään syvällisesti, miten tämän ongelman ratkaisisi. Jos vain uskaltaisin olla jälleen luonnonlapsi ja ajatella niin kuin tyttöni tekevät: Huominen on vasta huomenna. Tässä hetkessä on kaikki tarvittava sellaisena kuin on.

Kirjan nimi – hyvässä ja pahassa

Nimien keksiminen on hauskaa. Oli alusta lähtien selvää, että päähenkilöni olisivat Kirsi ja Paula. Lapsuudessani naapurissa asui Kirsi, jollakin tavalla lapsensilmissäni pehmeä ihminen. Paula taas, no, on varmaan tiedostamatonta perua Viisikosta. Eräänlainen miesmäinen päsmäri, aikuiseksi kasvanut tosin.

Uudessa käsikirjoituksessani puolestaan esiintyvät Ulla, Berit, Sale/Sauli, Jaska, Leila ja Urho. Alusta lähtien myös nämä nimet ovat ilmestyneet paperille kuin itsestään. Jaskaa lukuun ottamatta. Mutta se johtuu siitä, että ensirakkauteni, yksi niistä lukuisista, oli Jaska. (Virnistää hän.)

Jos ihmisten nimet ovatkin helppoja, kaikki nimet eivät. Kun omalle käsikirjoitukselle, Napanuoralle, piti keksiä nimi, leikistä oli hauskuus kaukana.

Napanuoralla-nimeen viittaa myös Calendula käsitellessään esikoistani blogissaan. (Kiitos!) Oikeastaan juuri Calendula sai minut havahtumaan nimeen kunnolla. Nimiasia on tullut esille aina silloin tällöin lukijataapamisissa ja vastaavissa. Mutta kun keskustelee ihmisten kanssa, voi aina kertoa asioiden taustan. Miksi kirjan nimi on Napanuoralla, vaikka se ei ole äitiyskirja.

Yhtäkkiä minulle sitten välähti: nimi voi mennä myös pieleen. Kun on itse hyvin sisällä tarinassaan, ymmärtää nimen(kin) toisin kuin ihminen, joka vain vilkaisee kirjaa.

Pahus. On noloa sanoa, että mainonnan naisena minun olisi pitänyt älytä moinen jo aikaisemmin. Mutta koska tarina on sukujen välistä napanuoraa ja sen katkeamattomuutta, ajattelin, että nimen taakse osataan nähdä laajemmin. En myöskään osannut ajatella, että viittaus äitiyteen voisi olla yksi selkeä syy olla tarttumatta kirjaan. Äitiys kun tuntuu niin isolta teemalta, muultakin kuin imetykseltä ja kakkavaipoilta. Napanuoralla-kirjassa äitiys on konkreettinen (ja tunteikas) asia esittää, kuinka kovasti jollakulla on tarve kontrolloida ympäröivää maailmaaa, myös toisten.

On siis olemassa jonkinlainen todennäköisyys, että kirja voi jäädä hyllyyn nimensä ja sitä tukevan ulkoasunsa takia. Ehkä tätä ännällä alkavaa chick lit -konseptia on mietittävä uudelleen. Ehkä Naaraspapista tulee jotain aivan muuta. Ehkä harkitsen vakavasti myös sanan chick lit käyttöä, koska toinenkaan käsikirja ei ole merkkilaukku-aviomies-romantiikkaviihdettä, jota meikäläinen kulttuuri tuppaa chick litiltä odottamaan. Ehkä kirja onkin vain kirja. Tarina papista, joka  laittaa luomiskertomuksen uusiksi. Eikö kuulostakin erilaiselta kuin tarina naaraspapista, joka kostaa ex-miehelleen? Piru vie!

Hitto, millainen voima nimillä on. Hitto, millainen voima sanoilla on. Joskus menee vikaan ja joskus sitten ei. Yhden asian olen ainakin oppinut: joku muu saa keksiä minulle seuraavan nimen. Tai ainakin auttaa siinä. Minä uin liian syvissä vesissä.

Sanat vapaaksi vankilastaan!

Työhöni kuuluu nähdä sanat paitsi sisällöllisinä kokonaisuuksia myös visuaalisina kokonaisuuksina. En voi ehdottaa esimerkiksi esitteen kanteen tai pääotsikoksi tekstiä, josta tiedän valmiiksi, että se tulee olemaan visuaalisesti mahdoton tai ontuva – menemättä mitenkään sanojen sisältöön.

Sanat ovat mainosalalla monella tapaa kuvia, ja niitä myös käytetään kuvamaisesti. Otsikon ja väliotsikoiden käyttö tai käyttämättömyys, kappalevaihtelu, lihavoinnit, nostot, kuvatekstit. Kirjoitanko jonkin asian lauseeksi vai laitanko sen vain esimerkiksi iskusanajoukkona esille. Pikaisina esimerkkeinä.

Yksi olennaisimmista asioista on sanojen ja tekstin pituus. Mainonnan kirjoittamisessa pääsee huomattavan paljon helpommalla jo raakatekstivaiheessa (johon ei yleensä ole edes aikaa), kun ymmärtää suhteen, joka syntyy mahdollisuudesta käyttää tilaa, ja tuossa tilassa tuoda haluamansa asian julki.

Mainos ei kuitenkaan koskaan jää vain mainostoimiston omaksi asiaksi: sitä kommentoi myös asiakas.

Sanojen ja tekstin pituuden hahmottaminen on mielenkiintoinen asia. Jos sanoja on ehdotuksessani esimerkiksi viisi, aika helposti tilalle tarjotaan viittätoista. Ja toisinpäin. Hyvätkään kirjoittajat eivät näe tai huomaa ajatella, mitä tapahtuu, kun sanojen määrää lisätään oleellisesti mutta tilaa ei. Ratkaisu ei ole pistekoon pienentäminen. Ainakaan aina.

Oma kässärini ei ole millään muotoa visuaalinen sanakokonaisuus. Se on sekava nippu käsinkirjoitettua ruutupaperia ja tietokoneesta ulossylkäistyä tulostetta. Merkintöjä siellä ja täällä, joiden visuaalisuutta kukaan muu ei pysty tulkkaamaan.

Työviikon jälkeen mikään ei tunnu niin hyvältä kuin päästää myös sanat viettämään vapautta visuaalisesta vankeudestaan.

Hyvää kirjoitusviikonloppua kaikille!

”Möit kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle”

Uudessa Reginassa on läheisten tietolähteiden mukaan Napanuoralla-kirjan arviointi. Meikäläinen ei ole nähnyt lehteä, mutta jos huomenna poikkeaisi lähimmälle R-kioskille tutkimaan lopputulosta. Ystävältä tuli tekstari, joka kertoi, että arviointi on osuva.

Hauskaksi jutun tekee se, että vaikka minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään tekemistä Uuden Reginan kanssa, kirjoittava menneisyyteni on melkoisessa napanuorasuhteessa vanhaan Reginaan. Aikoinani, aloittaessani opiskelut yliopistolla, hain lehteen parikin kertaa avustajaksi, pääsemättä. Isku oli melkoinen, sillä ajattelin, että johan se on perhana, jos minä en ole muka tarpeeksi hyvä kirjoittamaan viihdettä. Kun lopulta tärppäsi, tajusin kyllä, miksi en ollut aikaisemmilla kerroilla ollut sopiva. Jos asenteeni olisi ollut toinen, jos olisin vaivautunut tekemään piirun verran taustatyötä sellaisiin helpohkoihin aiheisiin kuin seksi ja poikaystävät, olisin ehkä onnistunut. Mutta, kuvittelin – niin kuin moni muukin – että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan ihmissuhteista pelkällä kokemuksen rutinoittamalla äänellä.

Ensimmäisen Regina-juttuni otsikko oli Kuusi väärää totuutta itsetyydytyksestä. Minun suureksi tyydytyksekseni päätoimittaja sanoi, ettei ollut koskaan päästänyt aloittelijan juttua läpi muuttamatta siitä oikeastaan mitään.

Seuraavan jutun kohdalla itseluottamustani oli mitä ilmeisemmin pönkitetty niin paljon, että kirjoitin jutun taas kokemuksen rutinoittamalla äänellä, tosta lonkalta. Juttu palautui bumerangina takaisin. Siitä ei kelpuutettu lehteen edes otsikkoa.

Kirjoitin jutun uudelleen enkä koskaan enää väsännyt yhtäkään artikkelia lehteen puolihuolimattomasti. Kun lopulta aloin kirjoittaa lehdelle novelleja ja yritykselle pokkareita, tiesin jo valmiiksi, että oli ihan turha edetä sillä asenteella, että viihteeksi kelpaa mikä tahansa, kun ainekirjoitus oli ollut lukiossa pääsääntöisesti yli 90 pistettä.

Olen toistanut useissa yhteyksissä – myös mainostoimistopiireissä – että (vanha) Regina oli minulle ehdottoman tärkeä kirjoittajakoulu. Se ei vain opettanut kirjoittamaan vaan myös jotain vielä tärkeämpää: nöyryyttä. Olipa aihe sitten ensimmäinen suudelma tai käteenveto, mäkihyppääjän morsian tai raiskauksen uhri, siihen piti paneutua. Päätoimittaja ei päästänyt käsistään mitään puolivillaista edes siksi, että tekstin olin tehnyt hänen pitkäaikainen avustajansa. Hän luki kaiken tarkkaan ja kommentoi kaikkea tarkkaan. Ja sanoi kaiken suoraan.

Mainosalalle viihteen kirjoittamisesta on ollut se hyöty, etten ole missään vaiheessa (enää) kuvitellut, että jokin aihe olisi toista helpompi tai harmittomampi työstää. Aihe kuin aihe, lukija huomaa, että sanat vuotavat, että niiden takana ei ole mitään todellista, ovat pelkkää höttöistä ilmaa.

Suhtautuminen mainontaan ja viihteeseen on jokseenkin sama myös noin yleisesti. Ne molemmat ovat jonkinlaisia välttämättömiä pahoja. Ne pitää olla ollemassa, mutta kannattaa harkita tarkoin ennen kuin menee myöntämään, että oikeasti ne tuottavat iloa, saatikka antavat esimerkiksi jotain uutta itselle. Minulle on todettu sekä mainonnan että viihteen yhteydessä näin:

– Möit sitten kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle.

Niinpä taisin tehdä. Lukekaa Uudesta Reginasta arviointi. Tai lukekaa mieluummin Napanuoralla-kirja ja arvioikaa sitä itse.

Uuteen kässäriin olen ajanut paikalle myös paholaisen. Naaraspappi ei kylläkään näe hiilihankoa kantavaa punaihoista ja pystykorvaista sielutonta, vaan jotain aivan muuta. Paholaisen naamioiminen uusiin vaatteisiin on ollut todella hauskaa. Toivottavasti saan tekstin loppuun ja pääsette joskus lukemaan senkin.

Ketä myydään ja missä

Olen hämmentynyt.

Olen aina kuvitellut, että kun on sopivasti pessimisti ja sarkastinen, ei ainakaan ole sinisilmäinen. Mutta tänään lensin sitten kuperkeikkaa.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo aloitti FB:ssa keskustelun siitä, mistä omia kirjoja on saatavana, ja tarkemmin sanottuna myös Veera Vaahteraa. Hups heijaa, paikallisissa kirjakaupoissa saatavuus ei yllättäen ollutkaan kohdillaan. Rivi kirjailijoita oli sitten kommentoinut kirjojen saatavuutta enemmän ja vähemmän – yleensä enemmän – napakasti. Kävi ilmi, että ongelma on pitkälti yhteinen: Suomessa kirjakaupat eivät ole yksityisiä vaan ketjuja. Kun on ketju, otetaan eri paikkakunnille ketjun (pääkaupungissa) valittu linja. Kuinka toimii Suomalainen ja kuinka toimii Akateeminen? Panostaako paikallinen (ketjun) kirjakauppa millään erityistavalla paikallisiin kirjailijoihin?

Entä se sinisilmäisyyteni, pessimismillä höystettynä? Napanuoralla-kirja ei ole Suomalaisen hyllyssä (tilaamalla toki saa). Jotenkin olen saattanut vielä ymmärtää sen, että pieni kustantamo jätetään ulos (ja pieni tuntematon esikoinen). Mutta sitten minulle valkenee, etten todellakaan ole ainoa. Mukana on myös ns. pitemmän linjan ammattilaisia, joiden kirjojen luulisi automaattisesti olevan kaupassa, ainakin omalla paikkakunnallaan. Mutta ei siis näin.

Onneksi meillä on nykyään netti. Mutta onhan se hiukka eri asia mennä nettiin ostamaan kirja kuin kirjakauppaan. Ainakin minusta. Monesta muusta ei. He tilaavat netistä rintaliivitkin. Ehkä minäkin opettelen.

FB-keskustelu toi eteeni myös ”julkisuusharhan”: onko kirjailija, joka on paljon esillä, kirjailija, joka myös myy? Keskustelun mukaan ei. Keskustelu toi areenalle myös sen tosiasian, että kun esimerkiksi minä paistattelen täällä pohjoisessa vajaan kymmenen henkilöä kiinnostaneessa kirjakauppatilanteessa, tilanne ei ole välttämättä yhtään sen monilukuisempi etelässäkään tai piirun verran tunnetummallakaan kirjailijalla (kuten olin tietysti kuvitellut). Onko ongelma siis jotenkin isompi? Eivätkö ihmiset yksinkertaisesti enää lue? Vai onko vain hyvin etäistä, että joku kirjailija kertoo kirjastaan ja kirjoittamisestaan suhteellisen arkipäiväisiä asioita ilman sen suurempaa glamouria?

Sitten vielä toinen näkökulma: onko kirjoittamisessa lähtökohtaisesti tavoiteltava julkisuutta? Se on niin iso asia, etten puutu siihen nyt. (Mutta minusta ei.)  Ja kolmas ajatus: satsaavatko isot kustantamot tasapuolisesti kirjailijoihinsa?

Minä olen pienen kustantamon kirjailija. Olen kiristellyt hampaitani sillä, miten vaikea kustantamon, ja sitä kautta kirjailijan, voi olla päästä esille (ja tarkoitan nyt niitä perhanan arvosteluja ja vastaavaa). Ns. uutis- tai julkisuuskynnyksen rikkominen on lähes mahdotonta (edes paikallisesti), eivätkä kaikki kirjastotkaan suhtaudu pienen kustantamon kirjoihin/kirjailijoihin tasapuolisesti. Mutta yhtä asiaa minun ei sentään tarvitse miettiä: että olisin jotenkin eri asemessa kuin joku toinen talon kirjailija. Kiitos siitä pienelle kustantamolle.

Olen maannut monta päivä räkäflunssassa sängyn pohjalla. Ehkä räkä, ehkä se, että kustannussopparin allekirjoittamisesta on melko tarkalleen vuosi, on saanut minut pohtimaan monia asioita uudelleen ja uudelleen. Palaan pienen kustantamon kirjailijan haasteisiin vielä lähipäivinä uudelleen. On asioita, joita olisin (kieltämättä) tällä kokemuksella tehnyt toisin, mutta on myös asioita, joista olen hyvin kiitollinen.

Enemmän kuin naimakauppaa

Viime maanantaina vierailin lukupiirissä kertomassa Napanuoralla-kirjasta. Jälleen kerran esille nousi niin rakas ja raskas aihe kuin genret. Onko Napanuoralla chick litiä ensinkään?

Samaa rataa päädyin lukemaan arvostelua Laura Paloheimon Klaukkalasta (kas tässä). Jos kyseinen arvostelu ja sen saamat lukuisat kommentit määrittelevät chick litin, genre vaikuttaa kaikessa lyhykäisyydessään kertovan naisesta, jonka päätavoite on päästä naimisiin, ja siinä sivussa sitten shoppaillaan hurjasti kalliita merkkituotteita.

Mutta eikö chick litissä kyse on juuri jostakin muusta? Siis miesten osalta. Päätarkoitus ei  ole ensinkään päästä naimisiin. Mies ei ole lajin itsetarkoitus (niin kuin ns. perinteisessä viihteessä). Sen sijaan chick lit on todennäköisesti kirja ystävyydestä, urasta, töistä, harrastuksesta ja kaupan päälle jostakin hyvin vakavasta teemasta kuten vaikka lapsettomuudesta, huumeista, työttömyydestä tai äidin ikääntymisestä. Se, kuinka paljon shoppaillaan ja kuinka hiton kalliita tuotteita, lienee yksi ominaisuus mutta ei alkuunkaan kaikissa chick lit -kirjoissa.

No, dekkareita on monenlaisia. Chick litiä on monenlaista. Voihan se olla, että jos ei lähtökohtaisesti pidä jostakin lajityypistä, jättää kaikki kokeilematta.

Maanantain lukijatapaamisesta jäi mieleen erityisesti yksi asia: usein viihdekirjan lukee niin, ettei viikon päästä muista, mitä siinä sanottiin tai mitä se edes käsitteli. Tätä ongelmaa ei kuulemma ole Napanuoralla-kirjan kohdalla. Sillä perusteella maanantain lukijat pitivät kirjaa muuna kuin chick litinä.

Haluan uskoa moisen kehun (ihan jo kaikkien chick lit -kirjojen vuoksi). Haluan uskoa sen myös siksi, että tarkoituksenani on ollut kirjoittaa kirja, joka toimii (lukijan niin halutessa) kahdella tasolla: 1. nopeasti luettavana mainostoimistomaailman sekoiluhömppänä (jossa shoppaillaan stressiin ja hyönäytetään miehiä) ja 2. kirjana, jossa on ns. vakavampi juonne, se juonne, joka pysyy mielessä vielä sittenkin, kun hömppäsekoilu on rapissut poskista niin kuin edellisen illan meikki.

Sitten on tietysti niin, että kun kirjassa nyt lukee, että se on chick litiä, se jää lukematta, koska lajin perinne on (Suomessa) niin kapea ja kaikki kategorisoidaan yhteen ja samaan bling bling -silmäniskuun.

Se, mitä minä olin kirjoittanut

Lyhyen kirjailijaurani aikana olen joutunut muutaman kerran hämmentävään tilanteeseen, sellaiseen, joihin en ole varautunut ollenkaan. Viimeksi pari päivää sitten, perjantaina. Tosin tilanne oli tällä kertaa hyvin, hyvin erilainen kuin yksikään aikaisempi. Voiko edes sanoa, että hämmentävä? Ehkä pitää olla rehellinen ja sanoa, että koskettava.

Olin puhumassa Napanuoralla-kirjasta pienelle kuulijajoukolle. He kuuntelivat kohteliaasti, mutta lopulta pääsivät itse ääneen. En ollut osannut ajatella, että kysymyksiä olisi niin paljon. Yleensä kuulijat ovat olleet paljon passiivisempi. (Tai ehkä minä olen vain rakastanut silloinkin liikaa omaa ääntäni, höh.)

Joka tapauksessa, kysymysten määrä (ja erinomainen laatu) ei ole syy, miksi kirjoitan tässä. Syy on yksi kuulijoista, yksi kysyjistä. Nainen istui huoneen perällä, paikassa, josta joutui hiukan kurottamaan, että näkisi eteensä kunnolla (ehkä tässä on paikanvalinnan ydin) että hänet näkisi kunnolla. Naisen silmissä oli jotain erilaista kuin muilla. Vaikka muutkin vaikuttivat aidosti kiinnostuneelta, tämä pikkaisen piilossa istunut henkilö vaikutti samalta kuin ihminen, jolla on hirmuisesti asiaa muttei oikein tilaa sanoa sitä. Mutta lopulta tuli hänen vuoronsa. Samalla hän nosti kirjani (oman kirjansa, minun kirjoittamani) pöydälle eteensä ja kaivoi esille erään tietyn kohdan ja luki ääneen erään tietyn lauseen.

– Se oli tässä, nainen sanoi ja katsoi minua hyvin suoraan. – Se oli tässä, koko käänne. Se, kun Kirsi tajusi, mitä hänen olisi tehtävä. Kuinka hänen olisi elettävä oma elämänsä. Sinä olet sanonut sen yhdessä lauseessa.

Minulle meinasi tulla itku. Oikeasti. Yhtäkkiä tajusin, että minä olin onnistunut koskettamaan jotakuta. Oikeasti. Pystyin vain nyökkään ja mutisemaan jotain ylimalkaista. Nainen katsoi minua, ja minusta tuntui, että minun edessäni istui yksi oman elämänsä kirsi, yksi ihminen, jota jollakin tapaa helpotti tai lohdutti tai mitä hyvänsä se, mitä minä olin kirjoittanut.

Sitten oli seuraavan kysymyksen vuoro. En muista sitä. Enkä sen esittäjää.

Meni tovi, ennen kuin älysin oikeastaan yhtään mitään. Vasta tänään tohdin edes puhua koko asiasta. Niin tärkeältä se tuntui. Ja tärkeät asiat ruukataan tutkailla ensin sydämessä ihan omassa rauhassa.