Ketä myydään ja missä

Olen hämmentynyt.

Olen aina kuvitellut, että kun on sopivasti pessimisti ja sarkastinen, ei ainakaan ole sinisilmäinen. Mutta tänään lensin sitten kuperkeikkaa.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo aloitti FB:ssa keskustelun siitä, mistä omia kirjoja on saatavana, ja tarkemmin sanottuna myös Veera Vaahteraa. Hups heijaa, paikallisissa kirjakaupoissa saatavuus ei yllättäen ollutkaan kohdillaan. Rivi kirjailijoita oli sitten kommentoinut kirjojen saatavuutta enemmän ja vähemmän – yleensä enemmän – napakasti. Kävi ilmi, että ongelma on pitkälti yhteinen: Suomessa kirjakaupat eivät ole yksityisiä vaan ketjuja. Kun on ketju, otetaan eri paikkakunnille ketjun (pääkaupungissa) valittu linja. Kuinka toimii Suomalainen ja kuinka toimii Akateeminen? Panostaako paikallinen (ketjun) kirjakauppa millään erityistavalla paikallisiin kirjailijoihin?

Entä se sinisilmäisyyteni, pessimismillä höystettynä? Napanuoralla-kirja ei ole Suomalaisen hyllyssä (tilaamalla toki saa). Jotenkin olen saattanut vielä ymmärtää sen, että pieni kustantamo jätetään ulos (ja pieni tuntematon esikoinen). Mutta sitten minulle valkenee, etten todellakaan ole ainoa. Mukana on myös ns. pitemmän linjan ammattilaisia, joiden kirjojen luulisi automaattisesti olevan kaupassa, ainakin omalla paikkakunnallaan. Mutta ei siis näin.

Onneksi meillä on nykyään netti. Mutta onhan se hiukka eri asia mennä nettiin ostamaan kirja kuin kirjakauppaan. Ainakin minusta. Monesta muusta ei. He tilaavat netistä rintaliivitkin. Ehkä minäkin opettelen.

FB-keskustelu toi eteeni myös ”julkisuusharhan”: onko kirjailija, joka on paljon esillä, kirjailija, joka myös myy? Keskustelun mukaan ei. Keskustelu toi areenalle myös sen tosiasian, että kun esimerkiksi minä paistattelen täällä pohjoisessa vajaan kymmenen henkilöä kiinnostaneessa kirjakauppatilanteessa, tilanne ei ole välttämättä yhtään sen monilukuisempi etelässäkään tai piirun verran tunnetummallakaan kirjailijalla (kuten olin tietysti kuvitellut). Onko ongelma siis jotenkin isompi? Eivätkö ihmiset yksinkertaisesti enää lue? Vai onko vain hyvin etäistä, että joku kirjailija kertoo kirjastaan ja kirjoittamisestaan suhteellisen arkipäiväisiä asioita ilman sen suurempaa glamouria?

Sitten vielä toinen näkökulma: onko kirjoittamisessa lähtökohtaisesti tavoiteltava julkisuutta? Se on niin iso asia, etten puutu siihen nyt. (Mutta minusta ei.)  Ja kolmas ajatus: satsaavatko isot kustantamot tasapuolisesti kirjailijoihinsa?

Minä olen pienen kustantamon kirjailija. Olen kiristellyt hampaitani sillä, miten vaikea kustantamon, ja sitä kautta kirjailijan, voi olla päästä esille (ja tarkoitan nyt niitä perhanan arvosteluja ja vastaavaa). Ns. uutis- tai julkisuuskynnyksen rikkominen on lähes mahdotonta (edes paikallisesti), eivätkä kaikki kirjastotkaan suhtaudu pienen kustantamon kirjoihin/kirjailijoihin tasapuolisesti. Mutta yhtä asiaa minun ei sentään tarvitse miettiä: että olisin jotenkin eri asemessa kuin joku toinen talon kirjailija. Kiitos siitä pienelle kustantamolle.

Olen maannut monta päivä räkäflunssassa sängyn pohjalla. Ehkä räkä, ehkä se, että kustannussopparin allekirjoittamisesta on melko tarkalleen vuosi, on saanut minut pohtimaan monia asioita uudelleen ja uudelleen. Palaan pienen kustantamon kirjailijan haasteisiin vielä lähipäivinä uudelleen. On asioita, joita olisin (kieltämättä) tällä kokemuksella tehnyt toisin, mutta on myös asioita, joista olen hyvin kiitollinen.

Advertisement

Enemmän kuin naimakauppaa

Viime maanantaina vierailin lukupiirissä kertomassa Napanuoralla-kirjasta. Jälleen kerran esille nousi niin rakas ja raskas aihe kuin genret. Onko Napanuoralla chick litiä ensinkään?

Samaa rataa päädyin lukemaan arvostelua Laura Paloheimon Klaukkalasta (kas tässä). Jos kyseinen arvostelu ja sen saamat lukuisat kommentit määrittelevät chick litin, genre vaikuttaa kaikessa lyhykäisyydessään kertovan naisesta, jonka päätavoite on päästä naimisiin, ja siinä sivussa sitten shoppaillaan hurjasti kalliita merkkituotteita.

Mutta eikö chick litissä kyse on juuri jostakin muusta? Siis miesten osalta. Päätarkoitus ei  ole ensinkään päästä naimisiin. Mies ei ole lajin itsetarkoitus (niin kuin ns. perinteisessä viihteessä). Sen sijaan chick lit on todennäköisesti kirja ystävyydestä, urasta, töistä, harrastuksesta ja kaupan päälle jostakin hyvin vakavasta teemasta kuten vaikka lapsettomuudesta, huumeista, työttömyydestä tai äidin ikääntymisestä. Se, kuinka paljon shoppaillaan ja kuinka hiton kalliita tuotteita, lienee yksi ominaisuus mutta ei alkuunkaan kaikissa chick lit -kirjoissa.

No, dekkareita on monenlaisia. Chick litiä on monenlaista. Voihan se olla, että jos ei lähtökohtaisesti pidä jostakin lajityypistä, jättää kaikki kokeilematta.

Maanantain lukijatapaamisesta jäi mieleen erityisesti yksi asia: usein viihdekirjan lukee niin, ettei viikon päästä muista, mitä siinä sanottiin tai mitä se edes käsitteli. Tätä ongelmaa ei kuulemma ole Napanuoralla-kirjan kohdalla. Sillä perusteella maanantain lukijat pitivät kirjaa muuna kuin chick litinä.

Haluan uskoa moisen kehun (ihan jo kaikkien chick lit -kirjojen vuoksi). Haluan uskoa sen myös siksi, että tarkoituksenani on ollut kirjoittaa kirja, joka toimii (lukijan niin halutessa) kahdella tasolla: 1. nopeasti luettavana mainostoimistomaailman sekoiluhömppänä (jossa shoppaillaan stressiin ja hyönäytetään miehiä) ja 2. kirjana, jossa on ns. vakavampi juonne, se juonne, joka pysyy mielessä vielä sittenkin, kun hömppäsekoilu on rapissut poskista niin kuin edellisen illan meikki.

Sitten on tietysti niin, että kun kirjassa nyt lukee, että se on chick litiä, se jää lukematta, koska lajin perinne on (Suomessa) niin kapea ja kaikki kategorisoidaan yhteen ja samaan bling bling -silmäniskuun.

Kellarimiehet kirjoittajan apuna

Voihan loma!

Olen totaalisesti uudelleensyntynyt lasketeltuani kolme päivää lasten kanssa kunnon pakkasessa kunnon lumilla. En ole lukenut, en kirjoittanut (paitsi pari työjuttua) enkä muutenkaan tehnyt mitään, mikä vaatisi verbaalista ponnistelua (työjuttuja voi tehdä selkäytimestä hyvän sisäistämisen ansiosta).

Niin ja miksi kerron tämän nyt tässä, ihmisten ilmoille? Lähinnä siksi, että jokaisen kirjoittavan ihmisen pitäisi olla välillä kirjoittamatta. Totaalisesti. Haudata käsikirjoitus maahan (kuka niin tekikään) ja antaa kellarimiesten hoitaa homma (kuka niin sanoikaan). Odotan suorastaan intohimoisella innolla tilaisuutta, jolloin voin jälleen hyökätä Naaraspapin ääreen. Siihen menee päiviä, mutta ei se mitään. Antaa innon kypsyä. Vasta nyt, levättyäni, tajuan, kuinka väsynyt olen ollut. Kirjoittavan työn ja kirjoittavan intohimon yhdistämisessä on pulmansa.

Pääsen tänään myös mielenkiintoiseen tilaisuuteen: jälleen lukijapiirin keskelle. Käsittelyssä on ollut Kira Poutasen chick lit ja nyt minun, joka alustavien tietojen mukaan on lukijoista aivan toisesta maailmasta. Kuuden aikaan illasta kuulen lisää siitä, miten.

Ennen kuutta käväisen kirjoittavan ystävän luona samaisella paikkakunnalla hörppäämässä kello viiden teet ja päivittämättässä kuulumiset. Kun vielä aurinko paistaa ja elämä on ihmisen parasta aikaa, mikäs tässä, suu messingillä.

Päätän lyhyen raporttini tässä työpäydän ääressä ja syvennyn kirjoittamaan artikkelia sisältöstrategioista.

 

Se, mitä minä olin kirjoittanut

Lyhyen kirjailijaurani aikana olen joutunut muutaman kerran hämmentävään tilanteeseen, sellaiseen, joihin en ole varautunut ollenkaan. Viimeksi pari päivää sitten, perjantaina. Tosin tilanne oli tällä kertaa hyvin, hyvin erilainen kuin yksikään aikaisempi. Voiko edes sanoa, että hämmentävä? Ehkä pitää olla rehellinen ja sanoa, että koskettava.

Olin puhumassa Napanuoralla-kirjasta pienelle kuulijajoukolle. He kuuntelivat kohteliaasti, mutta lopulta pääsivät itse ääneen. En ollut osannut ajatella, että kysymyksiä olisi niin paljon. Yleensä kuulijat ovat olleet paljon passiivisempi. (Tai ehkä minä olen vain rakastanut silloinkin liikaa omaa ääntäni, höh.)

Joka tapauksessa, kysymysten määrä (ja erinomainen laatu) ei ole syy, miksi kirjoitan tässä. Syy on yksi kuulijoista, yksi kysyjistä. Nainen istui huoneen perällä, paikassa, josta joutui hiukan kurottamaan, että näkisi eteensä kunnolla (ehkä tässä on paikanvalinnan ydin) että hänet näkisi kunnolla. Naisen silmissä oli jotain erilaista kuin muilla. Vaikka muutkin vaikuttivat aidosti kiinnostuneelta, tämä pikkaisen piilossa istunut henkilö vaikutti samalta kuin ihminen, jolla on hirmuisesti asiaa muttei oikein tilaa sanoa sitä. Mutta lopulta tuli hänen vuoronsa. Samalla hän nosti kirjani (oman kirjansa, minun kirjoittamani) pöydälle eteensä ja kaivoi esille erään tietyn kohdan ja luki ääneen erään tietyn lauseen.

– Se oli tässä, nainen sanoi ja katsoi minua hyvin suoraan. – Se oli tässä, koko käänne. Se, kun Kirsi tajusi, mitä hänen olisi tehtävä. Kuinka hänen olisi elettävä oma elämänsä. Sinä olet sanonut sen yhdessä lauseessa.

Minulle meinasi tulla itku. Oikeasti. Yhtäkkiä tajusin, että minä olin onnistunut koskettamaan jotakuta. Oikeasti. Pystyin vain nyökkään ja mutisemaan jotain ylimalkaista. Nainen katsoi minua, ja minusta tuntui, että minun edessäni istui yksi oman elämänsä kirsi, yksi ihminen, jota jollakin tapaa helpotti tai lohdutti tai mitä hyvänsä se, mitä minä olin kirjoittanut.

Sitten oli seuraavan kysymyksen vuoro. En muista sitä. Enkä sen esittäjää.

Meni tovi, ennen kuin älysin oikeastaan yhtään mitään. Vasta tänään tohdin edes puhua koko asiasta. Niin tärkeältä se tuntui. Ja tärkeät asiat ruukataan tutkailla ensin sydämessä ihan omassa rauhassa.