Minä kirjoitan preesensissä. Siis en pelkästään nyt vaan aina. Jostakin syystä preesens on valikoitunut aikamuodokseni. Parina viime viikkona olen koettanut kaivaa kirjoittajamenneisyydestäni, mistä tässä ja nyt juontaa juurensa, mutta en muista.
Aloinko kirjoittaa Napanuoralla-kässäriä suoraan preesensiin? Taisin aloittaa. Kuvittelin nimittäin kirjoittavani kirjan naisesta, joka haluaa raskaaksi ja pyytää herra Tuntematonta siittämään lapsen. Kävin härkää sarvista ja aloitin kirjoittamisen kohtauksesta, jossa lasta pantiin alulle. Se juttu sikisi sitten tasan kymmenen liuskaa; tarina vaihtui naiseksi, joka viettää yön herra Tuntemattoman kanssa ja tulee raskaaksi vaikkei halua. Jotain kuitenkin jäi: jäi iholle menevä preesens.
Iholle menevä preesens.
Kaikki kuvataan tässä ja nyt.
Kaikki sanotaan tässä ja nyt.
Jos pujahdetaan mennesseen, sekin tehdään tässä ja nyt.
Tässä ja nyt on hankala muoto. Etenkin, kun kertojaksi on valikoitunut minä. Kun minä sitten tekee, mitä minä tekee, hänen on oltava koko ajan hyvin hereillä. Hän on huomioija. Hän huomioi suoraan. Jos hänen silmänsä väsyvät tai hänen korvansa menevät lukkoon, mitä lukija sitten näkee? Minän on oltava valpas koko ajan.
Kaikkein raskainta tässä ja nyt -minän kanssa seurustelussa on kuitenkin minän ajatuksenjuoksu. Minun minäni on hiukean kommentoiva. Liikaakin. Hänen kommentointikykynsä, läsnäolonsa tässä ja nyt, uuvuttaa välillä minut ja varmasti herättää myös lukijassa monenlaisia tuntoja.
Tänä viikonloppuna (onneksi on vasta lauantaiyö), olen koettanut opettaa Naaraspappi-minälle hengittämistä. Ei mitään elvytystä vaan sellaista, että hän ei juoksisi koko ajan höyry päällä ajatuksineen kohtauksesta toiseen vaan välillä vetäisisi henkeä ja antaisi maailman olla ilman yhtä ainoaa kommenttiaan. Hän vain katsoisi, kuuntelisi, haistelisi ja maistelisi. Ja ennen kaikkea puhuisi. Mutta ei itsekseen, ei itselleen kommentoiden. Hän puhuisi muiden kanssa ja siten toisi hankalan preesensin iholle myös toisia ihmisiä, sivullisia mutta ehdottoman tärkeitä.
Minulle preesens on luonteva valinta. Mutta vaikka takana on yksi kokonainen kirja, aikamuodossani on vielä monta kulmaa, joita en todellakaan hallitse. Onneksi.
Saakeli, että olisikin tylsää, jos hallitsisi tämän hetken täydellisesti. Tosin, en minä hallitse menneisyyttäkään, mutta siihen en sentään voi enää puuttua.
Kananlihalla 