Pienkustantajalle vai ei?

Runoilija Virpi Alanen on tehnyt oikein mukavan arvion ystäväni Katri Rauanjoen kirjasta Muuri.

Kirjan arvioinnin lisäksi Alanen on nostanut esille myös toisen merkittävän seikan. Hän muotoilee sen näin:

Runouden parissa enemmän toimineena minulle oli hämmentävää tajuta, että pitkän proosan valta-asemasta huolimatta Suomessa voi kokonainen laadukas romaanikin jäädä vaille ensimmäistäkään lehtikritiikkiä.

Syytä Muurin huomioimattomuuteen Alanen etsii yhtä lailla kirjan teemoista (Jotkut tahot kun voivat edelleen ajatella, että se on ”vain” naisen kasvutarina.) kuin kirjan kustantajasta, kuopiolaisesta Torni kustantamosta, ja sen mahdollisista toimintatavoista. Alanen viittaa arvioinnissaan kustantamon tiedotukseen ja siihen, että siinä olisi ilmeisesti ollut parantamisen varaa. Hän toteaa myös, että kustantamon nettisivut ovat pliisut eivätkä anna Muuri-kirjan luonteesta todellista kuvaa.

Oma kirjani, Napanuoralla, on niin ikään Torni kustantamon viime syksyn esikoinen. Oli puhdasta sattumaa, että minun ja Katrin käsikirjoitukset päätyivät samalle kustantajalle: olimme työstäneet niitä yhdessä ja tunteneet toisemme jo opiskeluajoilta.

Työni kautta minulla on kohtalaisen laaja kokemus markkinoinnista ja viestinnästä. Kaikki kiertyy tietysti sellaisen maagisen asian kuin raha ympärille. Jos sitä ei ole, ostettu media jää pois. Silloin kuvaan pitäisi astua mukaan entistä voimakkaammin oma media ja ansaittu media, joissa rahan lisäksi painavat todella paljon kekseliäisyys ja viitseliäisyys.

En voi syyttää Tornin silloista kustannuspäällikköä kekseliäisyyden puutteesta. Hänellä oli ajatuksia ja ideoita vaikka kuinka moneen lähtöön. Osa torppautui maailmalla (”Valitettavasti olemme sopineet asiasta jo sen ja sen ison kustantamon kanssa.”), osa kustantamoon (”Ei ole rahaa.”), jokunen pääsi läpikin (”Olette te sinnikkäitä.”). Lopulta kyse oli aina siitä, että pienen mahdollisuudet edetä ovat selkeämmin rajalliset kuin ison. Joko rahan vuoksi tai – mikä ikävintä – uskottavuuden vuoksi.

Mainosalalla on vallalla ajatus, että jos menee töihin pieneen toimistoon, menee huonoon, josta tulee ulos vain keskinkertaista mainontaa eikä työntekijä itse kehity mihinkään suuntaan. Valitettavasti usein onkin, että pieni ja huono ovat alalla lähes synonyymeja. Mutta poikkeuksiakin on. Pieni toimisto tekee innokkaasti laadukasta työtä: sillä ei ole varaa lipsua missään työvaiheessa.

Päteekö sama pienuuden ja huonouden yhdistävä ajatusmalli myös kustantamoihin? Onko niin, että pienistä tulee ulos vain keskinkertaisia kirjoja?

Jos tällainen ajatusmalli on olemassa, on selvää, ettei pienkustantamoiden – etenkään uusien – kirjoihin tartuta siellä, missä kritiikeistä päätetään. (Ja jos tartutaan, kirja luetaan selvästi erilailla kuin jos se olisi tullut ulos isolta kustantajalta. Mutta tämä on jo eri postauksen aihe.)

Pienen viesti ei vain yksinkertaisesti läpäise uutiskynnystä. Pieni kustantamo ei oikeastaan läpäise mitään: ei lehtiä, ei blogeja, ei pääsyä Suomalaisen kirjakaupan hyllyille. Kirjastoille täytyy nostaa hattua: ne tilaavat myös pienen tuntemattoman kustantamon pieniä tuntemattomia kirjoja, jotkut jopa enemmän kuin yhden kappaleen.

Pienkustantajan esikoisena kaikista yllättynein olen kuitenkin ollut toisten, asemansa jo vakiinnuttaneiden kirjailijoiden suhtautumisesta. On aivan selkeää, että valtakunnalliset tahot lehdistä kirjakauppohin jakavat kirjailijat a- ja b-luokkaan jo pelkästään kustantamon perusteella. Mutta on hämmentävää, että sen tekevät myös toiset kirjoittajat. Paikallinen kirjailijaseura ei hyväksy jäseneksi esikoiskirjailijaa, joka tulee pienestä kustantamosta eikä osoita kustannussopimuksellaan, että kyse on kaupallisesti kustannetusta kirjasta. Ison kustantamon esikoiskirjailijan ei tarvitse näyttää sopimustaan osoittaakseen aitoutensa. Niin kauan kuin olen käynyt kirjoittajakursseilla, minulle on opetettu, että kustannussopimus on henkilökohtainen paperi, jota ei tule levitellä muille (jos ei erikseen halua). Jos pienkustantajan laatu ei tule ilmi pliisuilta nettisivuilta, on epäilijän oma tehtävä tarkastaa, millainen kustantamo epäilyttävällä esikoiskirjailijalla oikein onkaan.

Muuri ja Napanuoralla ovat kirjoja, jotka ovat eläneet omaa eloaan ilman ostettua, omaa ja ansaittua mediaa. Osasin varautua asiaan. Se oli myös se syy, miksi mietin pitkään kustantamon tarjouksen hyväksymistä.

Lopulta olin kuitenkin aika väsynyt. Olin kyllästynyt muutaman isomman kustantamon kissa – hiiri-leikkiin (”Joo, kyllä, kässärisi on täällä, minä soitan sinulle vielä tällä viikolla, se on hyvä.”). Ajattelin, että olen itse töissä pienessä hyvässä mainostoimistossa. Ajattelin, että myös pieni kustantamo voi olla hyvä. Olisi ollut vastoin kaikkia periaatteitani olla antamatta sille mahdollisuus.

Sitä en oikein vain käsittänyt, että voi olla, ettei kukaan muu anna kustantamolle mahdollisuutta eikä sitä myöten myöskään sen kirjoille. Luulen, ettei myöskään kustantamossa käsitetty asiaa, vaan siellä uskottiin rehellisesti siihen, että Suomessa kaikilla kirjoilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet edetä niin lehtien palstoilla kuin kauppojen hyllyillä.

Kehotan kaikkia käsikirjoituksensa kustantamisesta haaveilevia miettimään tarkoin, millaiset ovat omat odotukset kustantamiselle. Mihin lähtee mukaan ja miksi ja millä ehdoilla. Samalla kannattaa pyyhkäistä omasta mielestä myös joka ikinen vaaleanpunainen unelma. Kirjan ulostulo ei välttämättä ole yhtä juhlaa. Siihen voi sisältyä täysin uusia asioita, asioita, joista ei puhuta kirjoittajakursseilla eikä edes kirjoittajien kesken. Etenkään, kun yhteisöt, joissa olisi tarkoitus tehdä jotain yhteisen hyvän eteen, saattavat sulkea ulos sellaista reittiä pitkin kulkeneet, joiden nähdään olevan tavalla tai toisella ei-niin-päteviä.

Viihdettä kirjoittaessa pitäisi osatakin jotain

Meidän perheessämme vessan siivoaminen tarkoittaa muutakin kuin pöntön kuuraamista. Me nimittäin olemme todella paljon (ja hartaasti) vessassa lukeva perhe (enkä haista minkäänlaista myötähäpeää nenussani sanoessani sen julkisesti).

Kesällä, kun asumme alkeellisella mökillämme, hyyskäselailu rajoittuu vuoden 1988 Oulun puhelinluetteloon (Mahtava eepos, suosittelen, sillä tuolloin ihmisillä oli vielä nimi, ymmärrettävä ammattinimike, osoite ja muistettava puhelinnumero).

Kotona vessalukuvalikoima onkin sitten kirjavampi. Juuri tyhjentämästäni hyllyköstä löytyi kymmenkunta Imagea, Ikean kausiesite, nippu Aku Ankkoja, kasa paikallislehtiä ja muutama sekalainen julkaisu, mukana myös jokunen töikseni tekemä. (Tabletin – sen sähköisen laitteen – mieheni oli vienyt siivouksen alta pois. Sinänsä mielenkiintoinen aihe pohtia, miten vessalukemisen kulttuuri muuttuu täbien myötä.)

Työntäessäni lehtiä paperiroskakoriin muistin, että yhdessä Imagessa oli kolumni, joka oli aikoinaan saanut minut jumittumaan pöntölle kunnolla. Lehti löytyikin nyt, suureksi ilokseni. Koska olen sairauslomalla eikä luovuuteni ole kaikkein valppaimmillaan, tyydyn tällä kertaa lainaamaan vessalukemisiani teille kaikille. Ymmärrätte sen luettuani, miksi jumituin pöntölle ja tunsin suurta mielihyvää.

Miina Supinen kirjoittaa maaliskuun 2013 numerossa (Kamalaa, miten kauan lehdet lojuvat vessassamme!):

”Idea on mahtava (lyhyt selostus minulta: kolumni alkaa sillä, että kirjailija kehottaa toista kirjoittamaan viihdettä, jos rahaa ei tule tarpeeksi, ts. antamaan hiukkasen periksi taiteellisista kunnianhimoistaan ihan siksi, että saa makkaraa leivän päälle), paitsi että se ei toimi yhtään. Myyntimenestyksiä ei voi kirjoittaa omasta päätöksestään, eikä varsinkaan rimaa laskemalla. Ne syntyvät salaperäisellä kaavalla lukijoiden päissä ja ajan hengen pyörteissä. Ennen kaikkea hyvän viihteen kirjoittaminen on järjettömän vaikeaa.

Taidetta kirjoitellessaan (jälleen kommenttini: ihana verbivalinta!) kirjoittajan pitää uskaltaa antautua alitajuntansa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi, mutta siinä se sitten oikeastaan onkin. Sitten vain mennään ja kirjoitellaan ja toivotaan parasta. Perinteistä viihdettä kirjoittaessa pitäisi sen sijaan ihan oikeasti osatakin jotakiin (taas kommentti: tämä on lempikohtani).

Viihteen tulee noudattaa ennalta sovittuja sääntöjä, lajityypin kehikoita ja juonen kaarta, jotka lukija tuntee kuin omat taskunsa. Sen pitäisi olla tuttua ja turvallista, ja silti raikasta ja uutta. Hyvä viihde on täynnä kliseitä, mutta kliseet ovat sillä tavalla piilossa, että lukija ei huomaa niitä lukemisen ilolta.”

Kiitos, Miina. Todennäköisesti sinulla on ollut kirjoitellessasi jollakin tavalla kieli ainakin vähän poskella. Mutta silti laatimasi lyhyt viihteen kirjoittamisen analyysi on paljon laajempi kuin esimerkiksi viime viikolla Oulun maakuntakirjastossa pidetyssä paneelissa kuulemani tokaisu, että viihteen kirjoittaminen on ihanan helppoa oikean kirjoittamisen jälkeen.

Jep, jep. Vessasta on nyt lakaistu viime kevään lehdet. Minä jatkan saikkuani ja pyörittelen päässäni sitä, mitä jaksan. Todennäköisesti en juuri mitään, mutta joskus on hyväksi antautua alitajunnan pimeiden pohjavirtojen vietäväksi, vaikka onkin vain viihdekirjoittaja (ja käy kaiken lisäksi päivätöissä).

Liian hidas kirjailijaksi?

Loman jälkeen paluu arkeen on ollut kuin pommi. Vielä pommimmaksi sen tekee väite, jonka kuulin tässä tovi sitten.

Jaan väitteen nyt kanssanne.

Jos haluaa kirjoittaa niin, että menestyy (mikä tarkoittaa tässä yhteydessä vain kustannussopimusta, ei tähdeksi tulemista), ei voi käydä ns. oikeissa töissä.

Selitys on tietysti yksinkertainen: ammattimainen tai sellaiseksi tähtäävä kirjoittaminen vaatii niin paljon aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa, että aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa ei ole tuhlattavaksi normaaliin työhön.

Minä en tykkää väitteestä. Minulla ei ole varaa tykätä siitä. Lompakkoni huutaa muutoinkin joka kuun lopussa.

Mutta kysymys ei ole vain rahasta eikä päivittäisestä toimeentulosta. En tykkää väitteestä muutenkaan. Käytännössä se tarkoittaa, että minusta voi kehittyä varteenotettava tekijä jollakin elämänalueella vain sulkemalla jokin toinen pois.

No, okei, niinhän huippu-urheilijatkin tekevät usein, piru vie. Mitä minä silloin ajattelen? Vitsi, mitä uhrautuvaisuutta ja keskittymistä! Vau, mitä rakkautta omaa juttua kohtaan! Nostan hattua ja kumartelen.

Tuolla logiikalla minä en siis rakasta kirjoittamista tarpeeksi. Minä en ole kirjoittamisen huippu-uhrautuja. En tähtää tosissani olympialaisiin, en parhaan ja hiotuimman kaunokirjallisen teoksen pallille. Itse asiassa, käyn aika laiskasti lenkillä ja vieläpä tasaisessa viihdemiljöössä, jossa pystyy rämpimään huonommassakin kunnossa, koska naisviihteessähän kuolaaminen on aivan luonteva juttu.

Huippu-urheilijalle on kiire, sillä tosiasia on, että hän voi urheilla huipusti vain tietyn, hyvinkin rajallisen ajan. Kolmikymppinen alkaa olla monessa lajissa vanha luuska.

Mutta kirjoittamisessa meillä ei pitäisi olla kiire mihinkään. Kukaan ei ole liian vanha kirjoittamaan eikä julkaisemaan. Kirjallinen luuskaikä? Onko sitä? Miksi me kuvittelemme – miksi minä kuvittelen – että minun pitää olla valmis käsikirjoitukseni kanssa pian, mieluummin heti, eilen, edellisellä viikolla? Miksi minä en voisi menestyä (= saada sopimusta), vaikka minä kirjoittaisin yhtä käsikirjoitusta muun elämän vuoksi 15 vuotta? Voiko hyvä käsikirjoitus syntyä vain istumalla paikoillaan ahkerasti persuuksillaan puoli vuotta tai vuosi?

Sen verran minä olen kirjoittanut, että tiedän, että puolen vuoden intensiivinen jakso olisi toki paljon helpompi tapa kirjoittaa kuin viiden vuoden viisitoistaminuuttiset kaiken muun ohessa. Jos siis joku haluaa antaa minulle rahaa, käyttäydyn mieluusti puoli vuotta kuin olympialaisiin valmistautuva. Minulla on aika monta hyvää ideaa päässä, jotka sattuneesta syystä odottavat kukkaan puhkeamista.

Mutta se väite. Että muusta elämästä, usein työstä, irtautuminen olisi ainoa mahdollinen tie kirjoittamisen vakaviin päämääriin? Ei kai sentään. Eihän?

Kirjoittaja voi tuhota niskansa vain kerran

Ei se mitään, että itse kirjoittaminen saattaa olla näin kesällä hiukan ruosteessa. Kun hitaasti etenevään naputteluun yhdistää mielipuolisen niskaliikkeen, alkaa olla jo tosi kysymyksessä.

Niskani on sanomassa sopimuksensa irti. Siitä on ollut merkkejä jo kauan. Itse asiassa Napanuoralla-kirjan kirjoittaminen keittiön pöydän äärellä samalla, kun lapset katsoivat viereissä huoneessa Pikku Kakkosta, ei ollut mitenkään viisas juttu. Tajusin asian jo silloin, mutta kirjoittaminen imi niin mukaansa, etten välittänyt. Flow’lla on hintansa.

Nyt pyöräily on periaatteessa kielletty ja tietokoneen äärellä pitää istua kuin viivotin selässä. Työkaverit aikoivat teipata olkapääni taaksepäin jollakin urheiluteipillä, kun keväällä makasin migreeneissä neukkarin sohvalla ja koetin jaella ohjeita kuola suusta valuen. Ei kivaa. Ei minulle eikä etenkään niille muille. (Kiitos kestämisestä.)

Sitten kun vielä kirjoittaa kotona, yhtälö on kohtalokas. Olen harkinnut nauhurin ostamista (Edellinen on c-kasettimallia. Saako mokomia enää mistään?), mutta kun en osaa puhua. Osaan jäsennellä asiat vain kirjoittamalla. Siksi minusta ei koskaan tullut opettajaa: olen vain liian hidas äänimaailmassa.

Minulla on hyvä fysioterapeutti, mutta hänkin on lomalla. Minulla on meneillään myös ikkunaremontti mökillä, jolla on ikää sata vuotta. Tahtoo tarkoittaa, että sitä haluaa tehdä remontin viimeisen päälle huolella. Koetan sanoa itselleni, että niska tykkää vaihtelusta. Hiomaliike on erilainen liike kuin tietokoneliike.

Joka tapauksessa, koetan nyt istua hiukan takakenossa. Pääni on väärässä asennossa, sanoo hyvä fysioterapeuttini. Sitä pitää työntää taaksepäin, eikä auta, vaikka saan mokomasta kaksoisleuan.

Päähän keskittyminen aiheuttaa paljon kirjoitusvirheitä (niin kuin niitä ei muutoin olisi, koska tykkään pikakirjoittaa enkä jaksa hio muuta kuin mökin ikkunankarmia). Päähän keskittyminen saattaa myös hidastaa kirjoittamista. Mutta jos tänään voisin kuitenkin kirjoittaa ilman migreeni-kuola-pillereitäni, olisin aika onnellinen nainen. Naaraspappi odottaa loppuaan kiihkeästi. Haluan päästä tekemään jotain aivan muuta kuin n:llä alkavia tarinoitani. Mutta periksi ei anneta. Niska ojossa maalia kohti.

Kesäpäivää kaikille. Pitäkää huolta niskoistanne. Ilman niskaa on mahdoton kirjoittaa!

Ps. Jostakin syystä mieleen tuli outo assosiaatio. Kun lapset olivat vaippaikäisiä, heistä sai joskus raapia irti niskapaskaa. Tiedättehän, koko vauveli kylpee sinapissa. Minä kylven kivussa. Niskapaskakivussa.

Skitsofreeninen kirjoittajatyyppi

Olen jokseenkin huolissani kirjoittajatyypistäni. Se on osoittautumassa skitsofreeniseksi. Sillä on selkeästi kaksi persoonaa: tämä kesätyyppi ja talvella päällä oleva talvityyppi.

Kahden persoonan ero on häkellyttävä. On varmasti aika helppo arvata, että siinä, missä talvityyppi riutuu stressissä ja ideatehtailun paineessa, kesätyyppi sen kun porskuttaa laiskasti, syö salaatinlehtiä, mansikoita ja makkaraa sekä hioo vanhan kesämökin ikkunanpieliä huomattavasti tarmokkaammin kuin lyijykynää. Kesätyyppiä on myös helppo kuvailla sellaisilla sanoilla kuin laiska, venyttelevä ja huomiseen uskova. Talvityypin adjektiivit ovat paljon hankalampia. Suorastaan käsittämättömiä. Annetaan niiden olla, sillä ne saavat pään särkemään. Vilautetaan vain esimerkiksi sellaista monimutkaista sanaa kuin tulosorientoitunut.

Mielenkiintoinen kysymys kuuluu, kumpi persoona tuntuu saavan enemmän aikaiseksi.

Kesäpersoona ei ole mitenkään erityisen halukas edes miettimään moista. Mutta kun se nyt kerran on ruvennut tässä käsittelemään aihetta, se toteaa laiskasti vain, että kannattaisi mieluummin kysyä, mitä nämä persoonat sitten saavat aikaiseksi.

Talvipersoona kyllä kirjoittaa. Hitto, tekstiä tulee kuin generaattorista. Talvipersoona on tehokas. Siinä yksi adjektiivipaljastus lisää. Tehokas ja tuottelias, kvantitatiivisesti mitattuna.

Entäs kesäpersoona? Akkuja lataamassa, joten syntyy, syntyy, syntyy?

Eikä synny. Siis ei tekstivuoria. Sen sijaan syntyy jotain paljon voimallisempaa, niin, että vuoretkin siirtyvät, talvipersoonan pimeät aikaansaannokset. Syntyy yhtymiä, joille talvi ei ole lämmennyt. Syntyy ajatuksia, jotka pyryttyvät kaamoksessa hankien taakse. Syntyy kaikenlaista varastoitavaa, perunatkin kasvavat minikokoisella pottumaalla. Syntyy, syntyy. Sitä, tätä ja tuota. Pannaan juonta hiukan vinksalleen ja tapetaan yksi rakas, jota on raahattu mukana helmikuusta lähtien (ja miksi ihmeessä).

Kesätyyppi panostaa selkeästi alitajuntaan. Uskaltaa antaa sille henkisen työrauhan ja uurastaa sen sijaan fyysisemmissä merkeissä. Niin kuin mansikanperkuussa ja niiden ikkunoiden hiomisen kimpussa.

Eihän kesäpersoonan kanssa voisi iänkaiken elellä. Tulisi aika pian noottia työrintamalta. Mutta siihen asti: rauha tehokkuusajattelussa. Ei se nyt niin justiinsa ole.

Lomalla aikaa vain kirjoittaa?

Että voi olla ihmisen hankala hahmottaa, että hyvin, hyvin kiireinen kevät on jätetty taakse ja edessä on viisi viikkoa pelkkää kesälaidunta. (Aivan sama, vaikka vettä tulisi kuin aisaa.)

Tänään olen miettinyt, miltä loma tuntuisi, jos se olisi aivan – no – henkisen totaalisestikin loma. Siis jos olisin yksi niistä onnekkaista, jotka ovat saaneet apurahan. Että voisin tässä hengailla ja ja lomailla ja sitten ajatella tekevänsä töitä (romaanin eteen) töinä, vaikka vain pienen apurahan turvin, mutta joka tapauksessa vain yhtä työtä.

Koska apuraha-arpa osui jonkun toisen kohdalle, periaatteessa minun pitäisi työskennellä johdonmukaisesti tämä aika, kun olen poissa ”oikeista” töistä. Viidessä viikossa ehtii saada paljon aikaiseksi, vaikka kirjoittaisi vain neljä tuntia päivässä. Se olisi sitä paitsi kohtalaisen vähän, kun vertaa, että ”oikea” työ vie ainakin kahdeksan tuntia päivästä. Todennäköisesti kahdeksan ei riitä, jos päivään osuu palaveri tai kaksi. (Kolmen jälkeen ruuanlaitto lämmittäminen ainoa mahdollinen ponnistelu, johon kykenen.)

Niin ihanaa kuin romaanin kirjoittaminen ja loppuun saattaminen on, ajatus siitä, että olisin luova koko loman, jolloin virallisesti saan olla epäluova ja laiska, ei kauheasti lämmitä. Mutta toisaalta, ajatus siitä, että syksyllä olen jälleen töissä ja kirja yhä puolivälissä, kylmäsee.

Mitä siis tehdä?

Minulla ei ole lääkettä. Mutta katsotaan viiden viikon päästä. Kerron, jos löysin sen.

Nyt olen ihan liian laiska miettimään syvällisesti, miten tämän ongelman ratkaisisi. Jos vain uskaltaisin olla jälleen luonnonlapsi ja ajatella niin kuin tyttöni tekevät: Huominen on vasta huomenna. Tässä hetkessä on kaikki tarvittava sellaisena kuin on.

Hylsy kustannussopparin jälkeen?

Kustannussopimus ja sen saaminen puhututtaa aina aika ajoin blogeissa. Myös se kuuluisa hylsy niin kuin vastikään esim. Calendulan postauksessa.

Olen silloin tällöin leikkinyt ajatuksella, joka kuulostaa aika absurdilta mutta jota kannattaa myös miettiä matkalla kirjailijaksi. Ajatus kuuluu: voiko hylsyn saada myös kustannussopparin saatuaan?

Väitän, että voi. Kärjistän tietysti tapani mukaan, onhan toinen nimeni sarkastisuus (Lukekaa Napanuoralla. Olen oikeasti pahempi kuin Kirsi.).

Perustelen väitteeni seuraavasti (Sen voisi perustella varmasti monella muullakin tapaa, mutta lasten iltatoimet odotuttavat.):

Hylsy voi paukahtaa jakelukanavalta. Hups, Suomessa on kaksi pääkirjakauppaketjua. Jos kirjaa jää ulos niiden valikoimista (syystä tai toisesta), sen fyysinen muoto kapenee heti: sitä ei voi selata missään, ei pyöritellä eikä puntaroida, ei ostaa herätteenä. Nettiaika toki on muuttanut asiaa, mutta kuinka moni tarvitsee yhä kosketuksen, kun ostaa kirjan spontaanisti, tietämättä tai tuntematta sitä?

Hylsy voi paukahtaa myös kirjastoilta. Ah ja voi, määrärahat ovat tiukilla eikä kaikkea suinkaan oteta lainattavaksi. Kirjat valitaan kirjastoihinkin. Meikäläisen matkalla kirjailijaksi tämä on ollut kaikista yllättävin hylsy. Kun on iän kaiken ravannut kirjastossa ja tehnyt hienoja, itselle aikaisemmin tuntemattomia löytöjä, sitä kuvittelee, että samalla lailla muut voivat löytää oman hengentuotteen, kirjaston hyllystä vahingossa. Mutta, tasan eivät siis käy kirjojen onnenlahjat matkalla kirjastoihin.

Hylsy voi paukahtaa myös informaatiotulvasta ja tästä se todennäköisesti paukahtaakin. Kirjoja tulee yksinkertaisesti paljon. On paljon arvioitavaa. Liikaa. Ei mahdu. Kulttuurisivuja leikataan. Rahaa ei ole. Kirjoja on. Blogit, nuo ihanat kanavat, ovat myös suhteellisen buukattuja. Kaikkea ei vain ehdi eikä kerkiä eikä kaikki tietenkään kiinnostakaan. Mikä sitten valikoituu arvosteltavaksi ja mikä ei, mielenkiintoinen juttu.

Toivottavasti en kuulosta katkeralta ämmältä, sillä en ole (ainakaan kovin kamalasti). Kun menen kesällä puhumaan matkastani kirjailijaksi erääseen tapahtumaan, olen miettinyt, että nostaisin esille sen, ettei matka välttämättä ole niin yksioikoisen mustavalkoinen kuin monesti annetaan ymmärtää. Että kaikki on selvää, kun soppari allekirjoitetaan, ja homma etenee siitä kuin junan vessa.

Kirjoittajakoulutuksissa (ja usein myös blogeissa) koko ajattelu loppuu soppariin. Kun on soppari, ollaan maalissa ja that’s it. Mutta  kirjoittajan maailmassa hylsyjä tulee vastaan kirjailijanakin. Yllättäviä ja vähemmän yllättäviä.

Ääni lukijoiden kautta

Ympyrä on sulkeutunut. Ihanalla tavalla.

Olin tänään puhumassa Rovaniemellä kaupungin kauniissa pääkirjastossa. Rovaniemi on kotikaupunkini ja tuo aaltoileva kirjasto lapsuuteni tärkeitä ja jännittäviä paikkoja Ylikylän juoksuhautajämien ja bunkkerinraunioiden lisäksi. Kun vielä vierailu oli salissa, joka ennen toimi lastenosastona, sydän huusi sellaista nostalgian onnea ja autuutta, että hypin myös jaloillani tasajalkaa. Siinä minä siis kerroin Napanuoralla-kirjan synnystä ja tematiikasta samassa salissa, jossa olin itse ottanut ensimmäiset askeleeni lukijana. Mahdoton, miten sali oli kutistunut. Mutta valo, äänet – tai äänettömyys – ja se tuntu, että maailman tarinat ovat läsnä, ne olivat kaikki tallella.

Kun Napanuoralla-kirja julkaistiin, tajusin, että minun pitäisi oikeasti puhua siitä mahdollisesti joskus jollekulle. Ajatus oli, no, pelottava. Puhuminen ei ole minulle luontaista. Kirjoittaminen on. Siksi varmasti ammatiksikin valikoitui opettajan työn sijasta kirjoittava mainostoimistotyö.

Asiat saattavat mennä kuitenkin myös hyvällä tavalla päälaelleen. Olen yllätyksekseni huomannut, että puhuminen onkin kivaa. Siis puhuminen kirjoittamisesta ja siitä, mitä on saanut aikaiseksi ja miksi päätynyt sellaiseen kokonaisuuteen kuin Napanuoralla on. Sehän jäsentää! Sehän auttaa minua! Kuulijoiden lisäksi minä, siis minä, saan joka ikinen kerta jotain uutta itselleni. Innostusta, kannustusta, uudenlaisia näkökulmia, ystävällisyyttä ja ennen kaikkea jaetun rakkauden kirjoihin.

Olen saanut lukijoilta ehkä kaikista tärkeimmät palautteet. Tässä yksi, joka on yltänyt lehteen asti (lue tästä). Hurraa arkipäivästä nouseva kommentointi!

Kirjan nimi – hyvässä ja pahassa

Nimien keksiminen on hauskaa. Oli alusta lähtien selvää, että päähenkilöni olisivat Kirsi ja Paula. Lapsuudessani naapurissa asui Kirsi, jollakin tavalla lapsensilmissäni pehmeä ihminen. Paula taas, no, on varmaan tiedostamatonta perua Viisikosta. Eräänlainen miesmäinen päsmäri, aikuiseksi kasvanut tosin.

Uudessa käsikirjoituksessani puolestaan esiintyvät Ulla, Berit, Sale/Sauli, Jaska, Leila ja Urho. Alusta lähtien myös nämä nimet ovat ilmestyneet paperille kuin itsestään. Jaskaa lukuun ottamatta. Mutta se johtuu siitä, että ensirakkauteni, yksi niistä lukuisista, oli Jaska. (Virnistää hän.)

Jos ihmisten nimet ovatkin helppoja, kaikki nimet eivät. Kun omalle käsikirjoitukselle, Napanuoralle, piti keksiä nimi, leikistä oli hauskuus kaukana.

Napanuoralla-nimeen viittaa myös Calendula käsitellessään esikoistani blogissaan. (Kiitos!) Oikeastaan juuri Calendula sai minut havahtumaan nimeen kunnolla. Nimiasia on tullut esille aina silloin tällöin lukijataapamisissa ja vastaavissa. Mutta kun keskustelee ihmisten kanssa, voi aina kertoa asioiden taustan. Miksi kirjan nimi on Napanuoralla, vaikka se ei ole äitiyskirja.

Yhtäkkiä minulle sitten välähti: nimi voi mennä myös pieleen. Kun on itse hyvin sisällä tarinassaan, ymmärtää nimen(kin) toisin kuin ihminen, joka vain vilkaisee kirjaa.

Pahus. On noloa sanoa, että mainonnan naisena minun olisi pitänyt älytä moinen jo aikaisemmin. Mutta koska tarina on sukujen välistä napanuoraa ja sen katkeamattomuutta, ajattelin, että nimen taakse osataan nähdä laajemmin. En myöskään osannut ajatella, että viittaus äitiyteen voisi olla yksi selkeä syy olla tarttumatta kirjaan. Äitiys kun tuntuu niin isolta teemalta, muultakin kuin imetykseltä ja kakkavaipoilta. Napanuoralla-kirjassa äitiys on konkreettinen (ja tunteikas) asia esittää, kuinka kovasti jollakulla on tarve kontrolloida ympäröivää maailmaaa, myös toisten.

On siis olemassa jonkinlainen todennäköisyys, että kirja voi jäädä hyllyyn nimensä ja sitä tukevan ulkoasunsa takia. Ehkä tätä ännällä alkavaa chick lit -konseptia on mietittävä uudelleen. Ehkä Naaraspapista tulee jotain aivan muuta. Ehkä harkitsen vakavasti myös sanan chick lit käyttöä, koska toinenkaan käsikirja ei ole merkkilaukku-aviomies-romantiikkaviihdettä, jota meikäläinen kulttuuri tuppaa chick litiltä odottamaan. Ehkä kirja onkin vain kirja. Tarina papista, joka  laittaa luomiskertomuksen uusiksi. Eikö kuulostakin erilaiselta kuin tarina naaraspapista, joka kostaa ex-miehelleen? Piru vie!

Hitto, millainen voima nimillä on. Hitto, millainen voima sanoilla on. Joskus menee vikaan ja joskus sitten ei. Yhden asian olen ainakin oppinut: joku muu saa keksiä minulle seuraavan nimen. Tai ainakin auttaa siinä. Minä uin liian syvissä vesissä.

Sanat vapaaksi vankilastaan!

Työhöni kuuluu nähdä sanat paitsi sisällöllisinä kokonaisuuksia myös visuaalisina kokonaisuuksina. En voi ehdottaa esimerkiksi esitteen kanteen tai pääotsikoksi tekstiä, josta tiedän valmiiksi, että se tulee olemaan visuaalisesti mahdoton tai ontuva – menemättä mitenkään sanojen sisältöön.

Sanat ovat mainosalalla monella tapaa kuvia, ja niitä myös käytetään kuvamaisesti. Otsikon ja väliotsikoiden käyttö tai käyttämättömyys, kappalevaihtelu, lihavoinnit, nostot, kuvatekstit. Kirjoitanko jonkin asian lauseeksi vai laitanko sen vain esimerkiksi iskusanajoukkona esille. Pikaisina esimerkkeinä.

Yksi olennaisimmista asioista on sanojen ja tekstin pituus. Mainonnan kirjoittamisessa pääsee huomattavan paljon helpommalla jo raakatekstivaiheessa (johon ei yleensä ole edes aikaa), kun ymmärtää suhteen, joka syntyy mahdollisuudesta käyttää tilaa, ja tuossa tilassa tuoda haluamansa asian julki.

Mainos ei kuitenkaan koskaan jää vain mainostoimiston omaksi asiaksi: sitä kommentoi myös asiakas.

Sanojen ja tekstin pituuden hahmottaminen on mielenkiintoinen asia. Jos sanoja on ehdotuksessani esimerkiksi viisi, aika helposti tilalle tarjotaan viittätoista. Ja toisinpäin. Hyvätkään kirjoittajat eivät näe tai huomaa ajatella, mitä tapahtuu, kun sanojen määrää lisätään oleellisesti mutta tilaa ei. Ratkaisu ei ole pistekoon pienentäminen. Ainakaan aina.

Oma kässärini ei ole millään muotoa visuaalinen sanakokonaisuus. Se on sekava nippu käsinkirjoitettua ruutupaperia ja tietokoneesta ulossylkäistyä tulostetta. Merkintöjä siellä ja täällä, joiden visuaalisuutta kukaan muu ei pysty tulkkaamaan.

Työviikon jälkeen mikään ei tunnu niin hyvältä kuin päästää myös sanat viettämään vapautta visuaalisesta vankeudestaan.

Hyvää kirjoitusviikonloppua kaikille!