Mihin viihdekirjoittaminen pakottaa?

Sain eilen illalla mielenkiintoisen kutsumattoman vieraan. Tai siis, kutsuinhan minä hänet, naapurin, kylään, mutta hiukan niin kuin ennen vanhaan, poimin pihalta ilman sen kummempaa sopimusta ja siivousta. Tarjottavanakin oli ainoastaan lasillinen punaviiniä.

Naapurini sai puolivahingossa tietää kirjoittavista pyrkimyksistäni parisen vuotta sitten. Siitä lähtien hän on ihailtavan uskollisesti jaksanut kysyä, missä kässärin kanssa mennään. Hän jopa tarjoutui lukemaan kässärin, johon minä kuitenkin vedin viivan: tuolloin Napanuoralla oli siinä vaiheessa, että tuntui mahdottomalta ottaa vastaan viisikymppisen miehen kommentteja tekstistä, joka ei ole suunnattu viisikymppiselle miehelle.

Naapurini oli kaivanut kirjani nyt kirjastosta. Lukukokemus oli selkeästi jotain aivan muuta kuin hän oli odottanut. Ilmiö on mielenkiintoinen, ja se on tullut vastaan enemmän kuin monta kertaa. On ihmisiä, jotka kysyvät minulta jutustelun jälkeen varovaisesti, selkeästi ihmetellen ja hämmestellen jotain tällaista:

– Se on aika kovaa tekstiä.

Näin sanoi myös yllätysvieras, viisikymppinen mies. Se on aika kovaa tekstiä, kun parhaat ystävät näyttävätkin olevan jotain aivan muuta kuin mitä (hyvin moni) ajattelee parhaiden ystäväien olevan naisten oranssikantisessa (viihde)kirjassa.

Tästä tullaan yhteen ilmeiseen avainkysymykseen: samastumiseen.

Kirjoittaessani Napanuoralla-kirjaa en tullut kertaakaan ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka eivät oikeasti pidä kirjani henkilöistä. Voisi kai sanoa, että jollakin tasolla he eivät koe voivansa samastua heihin tai eivät halua samastua heihin. Kaiken lisäksi kirjan miljöö on toisten närppimisestä ja suoranaisesta vittuilusta kuulu mainostoimistomaailma, jota ei juurikaan tarvitse ironisoida edes ironisoivassa chick litissä.

Samastuminen on mielenkiintoinen asia. Voimmeko me tykätä kirjoista, joiden henkilöihin emme koe voimamme samastua? Voimmeko edes lukea sellaista kirjaa? Vai onko kyse sittenkään mukavuudenhalusta? Jos haluaa lukea ”kevyttä”, joka on monessa mielessä kevyttä mutta josta puuttuu kevyt asetelma tai kevyesti leijuvat henkilösuhteet, onko kirja kova pettymys?

Missä määrin viihdekirjan pitää pukea itsensä univormuun, joka sille on annettu? Siinä kysymys, joka pyörii mielessäni joka kerran, kun avaan uuden käsikirjoituksen. Minua on aina sanottu vastarannan kiiskeksi. Pakottaako viihdekirjoittaminen opettelemaan minut uimaan sulavammin samaan suuntaan oletusten kanssa?

Advertisement

Ollako alasti vai pari nappia auki?

Tänään eräs asiakkaani pyysi minua kommentoimaan markkinointiopiskelijan kirjoittamaa yritysesittelyteksiä. Kokonaisuus oli hyvää suomen kieltä ja sisälsi rakenteellisesti mielekästä vaihtelua. Kaiken päälle kompakti kokonaisuus oli aivan oikeaa asiaa: tärkeimmät pointit oli huomattu poimia mukaan.

Palautteenannon helppo osuus oli mainita kaikki tuo. Sitten seurasi vaihe, jonka sanallistaminen on huomattavasti vaikeampaa. Mikä tekee muodollisesti pätevästä tekstistä kuitenkin sellaisen, että käytännössä voi sanoa, että se ei tule toimimaan? Mainosalalla sanotaan ykskantaan vain, että teksti ei erotu. Se on tyhjentävä vastaus. Muuta ei tarvita. Yleensä ei yhtään perusteluakaan. Asiakkaalleni yksinkertaisin perustelu olisi ollut, että teksti oli kaavamainen. Kuin yksisuuntainen tie eikä edes jokimaisemaa.

Elämän hauskoja sattumia on, että ystäväni kirjoitti minulle samasta asiasta viime viikonloppuna, tosin ei mainostekstistä. Iso kiitos viisaista sanoistasi, Rauno!

Kaikki taide on lopulta muotoa. Taiteen idea on nimenomaan siinä, että se on muotoa. Ja muoto on perinnettä, jatkumoa, pelisääntöjä. John Cleese on sanonut ovelasti, että ”hyvässä sketsissä on univormuja”. Muodollisessa, muodollisuuden hallitsemassa ympäristössä on mahdollista olla anarkisti.

Juju piilee siinä, että kun oppii tuntemaan pelisäännöt, saattaa käydä niin onnellisesti, että löytää itsestään kyvyn hallita noita sääntöjä, Raunon sanoin, anarkisesti. Tutummin ilmaistanut, oppii rikkomaan sääntöjä sen verran, että tylsyys vaihtuu oivaltamisen nautintoihin.

Ongelma voi olla myös päinvastainen, uskokaa pois. Kirjoitan Naaraspappia, joka on ilman muuta viihdekirja. Olen kuitenkin heittäytynyt niin anarkistiksi, että on siinä ja siinä, kestääkö muoto enää kohteluani. Onko käymässä niin, että kohta ollaan kokonaan alasti, vaikka tarkoitus oli vain raottaa pari univormun nappia?

Olen työskennellyt mainosalalla 15 vuotta. Siinä ajassa on kehittynyt melkoisen hyvä kyky arvioida muodon rikkomisen etuja ja haittoja. Mikä kannattaa, miksi ja milloin.

Tällä toisella urallani olen sen sijaan noviisi. Takana on vasta Napanuoralla-esikoinen. Oman tekstin kanssa pelaaminen, muodon, odotusten ja anarkistisuuden (Voi että, miten pidän tuosta sanasta!) suhteen olen kuin löytöretken alussa. Haluan olla anarkisti, mutta Naaraspapissa kaiken yli vyöryttäminen ei onnistu (toisin kuin Napanuoralla-kirjassa, mikä sekin tosin jakaa ajatuksia). Täytyy olla rohkeutta kunnioittaa selkeämmin muotoa, univormua. Pitää kysyä itseltä uusi kysymys: missä menee se hiuksenhieno raja, jossa teksti on muodokas mutta silti sellainen, että se erottuu?

Toivottavasti tiedän yhden hyvän vastauksen joskus ensi syksynä. Siihen tarvitsen ennen kaikkea itsehillintää.

”Möit kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle”

Uudessa Reginassa on läheisten tietolähteiden mukaan Napanuoralla-kirjan arviointi. Meikäläinen ei ole nähnyt lehteä, mutta jos huomenna poikkeaisi lähimmälle R-kioskille tutkimaan lopputulosta. Ystävältä tuli tekstari, joka kertoi, että arviointi on osuva.

Hauskaksi jutun tekee se, että vaikka minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään tekemistä Uuden Reginan kanssa, kirjoittava menneisyyteni on melkoisessa napanuorasuhteessa vanhaan Reginaan. Aikoinani, aloittaessani opiskelut yliopistolla, hain lehteen parikin kertaa avustajaksi, pääsemättä. Isku oli melkoinen, sillä ajattelin, että johan se on perhana, jos minä en ole muka tarpeeksi hyvä kirjoittamaan viihdettä. Kun lopulta tärppäsi, tajusin kyllä, miksi en ollut aikaisemmilla kerroilla ollut sopiva. Jos asenteeni olisi ollut toinen, jos olisin vaivautunut tekemään piirun verran taustatyötä sellaisiin helpohkoihin aiheisiin kuin seksi ja poikaystävät, olisin ehkä onnistunut. Mutta, kuvittelin – niin kuin moni muukin – että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan ihmissuhteista pelkällä kokemuksen rutinoittamalla äänellä.

Ensimmäisen Regina-juttuni otsikko oli Kuusi väärää totuutta itsetyydytyksestä. Minun suureksi tyydytyksekseni päätoimittaja sanoi, ettei ollut koskaan päästänyt aloittelijan juttua läpi muuttamatta siitä oikeastaan mitään.

Seuraavan jutun kohdalla itseluottamustani oli mitä ilmeisemmin pönkitetty niin paljon, että kirjoitin jutun taas kokemuksen rutinoittamalla äänellä, tosta lonkalta. Juttu palautui bumerangina takaisin. Siitä ei kelpuutettu lehteen edes otsikkoa.

Kirjoitin jutun uudelleen enkä koskaan enää väsännyt yhtäkään artikkelia lehteen puolihuolimattomasti. Kun lopulta aloin kirjoittaa lehdelle novelleja ja yritykselle pokkareita, tiesin jo valmiiksi, että oli ihan turha edetä sillä asenteella, että viihteeksi kelpaa mikä tahansa, kun ainekirjoitus oli ollut lukiossa pääsääntöisesti yli 90 pistettä.

Olen toistanut useissa yhteyksissä – myös mainostoimistopiireissä – että (vanha) Regina oli minulle ehdottoman tärkeä kirjoittajakoulu. Se ei vain opettanut kirjoittamaan vaan myös jotain vielä tärkeämpää: nöyryyttä. Olipa aihe sitten ensimmäinen suudelma tai käteenveto, mäkihyppääjän morsian tai raiskauksen uhri, siihen piti paneutua. Päätoimittaja ei päästänyt käsistään mitään puolivillaista edes siksi, että tekstin olin tehnyt hänen pitkäaikainen avustajansa. Hän luki kaiken tarkkaan ja kommentoi kaikkea tarkkaan. Ja sanoi kaiken suoraan.

Mainosalalle viihteen kirjoittamisesta on ollut se hyöty, etten ole missään vaiheessa (enää) kuvitellut, että jokin aihe olisi toista helpompi tai harmittomampi työstää. Aihe kuin aihe, lukija huomaa, että sanat vuotavat, että niiden takana ei ole mitään todellista, ovat pelkkää höttöistä ilmaa.

Suhtautuminen mainontaan ja viihteeseen on jokseenkin sama myös noin yleisesti. Ne molemmat ovat jonkinlaisia välttämättömiä pahoja. Ne pitää olla ollemassa, mutta kannattaa harkita tarkoin ennen kuin menee myöntämään, että oikeasti ne tuottavat iloa, saatikka antavat esimerkiksi jotain uutta itselle. Minulle on todettu sekä mainonnan että viihteen yhteydessä näin:

– Möit sitten kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle.

Niinpä taisin tehdä. Lukekaa Uudesta Reginasta arviointi. Tai lukekaa mieluummin Napanuoralla-kirja ja arvioikaa sitä itse.

Uuteen kässäriin olen ajanut paikalle myös paholaisen. Naaraspappi ei kylläkään näe hiilihankoa kantavaa punaihoista ja pystykorvaista sielutonta, vaan jotain aivan muuta. Paholaisen naamioiminen uusiin vaatteisiin on ollut todella hauskaa. Toivottavasti saan tekstin loppuun ja pääsette joskus lukemaan senkin.

Tunturipöllö

Viikko tunturissa on ollut lähestulkoon sama asia kuin viikko ulkoavaruudessa. Jos olisin rikas (tai jostain muusta syystä voisin valita täsmälleen, mitä tekisin), muuttaisin tunturiin. Ainakin koko kevättalveksi.

Tunturireissullani oli myös se etu, ettei siellä toiminut netti. Ensimmäisen illan jälkeen hautasin kannettavan sängyn alle, ja siellä se myös pysyi. Hui hai, Naaraspappiseni, sinusta ei ollut mitenkään vaikea luopua. Olet sellaisessa tilassa, etten todellakaan tiedä, mitä tekisin kanssasi. Vaikka kieltämättä Hauta-Jaska on aika ihana mies.

Todellisuuteen palaaminen on aina ollut minulle erityisen vaikeaa. Eilen söin suklaata tuskaani. Tänään join aspartaamikokista, jonka olen sentään julistanut pahemmaksi myrkyksi kuin tupakan. Totuuden nimissä on sanottava, että poltin myös sen tupakan. Itse asiassa kaksi. Todellisuus ei ole vahvimpia puoliani.

Todellisuuspakoisuus näkynee myös kirjavalinnoissani. Luen dekkareita ja suollan itse viihdettä. (Kylläpä kirjailijattarella on huono verbivalinta omaan tekemiseensä, mutta jätän sen muuttamatta, koska se tuli niin spontaanisti.) Nautin kevyestä ja kepeästä, tunturipäivistä, joissa aurinko paistaa ja lomalaisen onni kukoistaa.

Olen päättänyt, että kun lapset ovat lentäneet kotoa, lähden hiihtopummiksi. Hyvin todessa pysyvä suunnitelma jälleen kerran. Jos voisin, muuttaisin tittelini haihattelijaksi. Osaisin tehdä todellisuudenpakoilusta taidetta aika vilkkaasti. Itse asiassa olen jo tehnyt: mitä muutakaan Kirsiseni tekee puoli Napanuoralla-kirjaa kuin pakoilee todellisuutta. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän sentään ryhdistäytyy.

Mutta minä en aio ryhdistäytyä koko viikkona. Polttelen askin loppuun, juon kokista. Teen kyllä työni, pakkohan ihmisen on. Mutta haihattelua en lopeta. Haaveilen tunturiauringosta ja hiihtopummiurasta. Haaveilen siitä, että yksi kaunis aamu Naaraspappi on suollettu valmiiksi (jostakin teksti on vain ilmestynyt paikoilleen). Haaveilen ja haaveilen. Istuskelen kannonnokassa ja katselen todellisuutta ainakin käsivarrenmitan päästä.

Kevät on sellaista aikaa, etten minä vain kerta kaikkiaan käsitä, miten joku voi olla tehokas ja aikaansaava. Minä vain liihotan. Ja lihon.

Herra isä sentään. Tarvitaanko missään hiihtopummia? Voin olla myös joku maskotti. Minulla on paljon keveitä puheenaiheita, muitakin kuin sää.

 

 

Ketä myydään ja missä

Olen hämmentynyt.

Olen aina kuvitellut, että kun on sopivasti pessimisti ja sarkastinen, ei ainakaan ole sinisilmäinen. Mutta tänään lensin sitten kuperkeikkaa.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo aloitti FB:ssa keskustelun siitä, mistä omia kirjoja on saatavana, ja tarkemmin sanottuna myös Veera Vaahteraa. Hups heijaa, paikallisissa kirjakaupoissa saatavuus ei yllättäen ollutkaan kohdillaan. Rivi kirjailijoita oli sitten kommentoinut kirjojen saatavuutta enemmän ja vähemmän – yleensä enemmän – napakasti. Kävi ilmi, että ongelma on pitkälti yhteinen: Suomessa kirjakaupat eivät ole yksityisiä vaan ketjuja. Kun on ketju, otetaan eri paikkakunnille ketjun (pääkaupungissa) valittu linja. Kuinka toimii Suomalainen ja kuinka toimii Akateeminen? Panostaako paikallinen (ketjun) kirjakauppa millään erityistavalla paikallisiin kirjailijoihin?

Entä se sinisilmäisyyteni, pessimismillä höystettynä? Napanuoralla-kirja ei ole Suomalaisen hyllyssä (tilaamalla toki saa). Jotenkin olen saattanut vielä ymmärtää sen, että pieni kustantamo jätetään ulos (ja pieni tuntematon esikoinen). Mutta sitten minulle valkenee, etten todellakaan ole ainoa. Mukana on myös ns. pitemmän linjan ammattilaisia, joiden kirjojen luulisi automaattisesti olevan kaupassa, ainakin omalla paikkakunnallaan. Mutta ei siis näin.

Onneksi meillä on nykyään netti. Mutta onhan se hiukka eri asia mennä nettiin ostamaan kirja kuin kirjakauppaan. Ainakin minusta. Monesta muusta ei. He tilaavat netistä rintaliivitkin. Ehkä minäkin opettelen.

FB-keskustelu toi eteeni myös ”julkisuusharhan”: onko kirjailija, joka on paljon esillä, kirjailija, joka myös myy? Keskustelun mukaan ei. Keskustelu toi areenalle myös sen tosiasian, että kun esimerkiksi minä paistattelen täällä pohjoisessa vajaan kymmenen henkilöä kiinnostaneessa kirjakauppatilanteessa, tilanne ei ole välttämättä yhtään sen monilukuisempi etelässäkään tai piirun verran tunnetummallakaan kirjailijalla (kuten olin tietysti kuvitellut). Onko ongelma siis jotenkin isompi? Eivätkö ihmiset yksinkertaisesti enää lue? Vai onko vain hyvin etäistä, että joku kirjailija kertoo kirjastaan ja kirjoittamisestaan suhteellisen arkipäiväisiä asioita ilman sen suurempaa glamouria?

Sitten vielä toinen näkökulma: onko kirjoittamisessa lähtökohtaisesti tavoiteltava julkisuutta? Se on niin iso asia, etten puutu siihen nyt. (Mutta minusta ei.)  Ja kolmas ajatus: satsaavatko isot kustantamot tasapuolisesti kirjailijoihinsa?

Minä olen pienen kustantamon kirjailija. Olen kiristellyt hampaitani sillä, miten vaikea kustantamon, ja sitä kautta kirjailijan, voi olla päästä esille (ja tarkoitan nyt niitä perhanan arvosteluja ja vastaavaa). Ns. uutis- tai julkisuuskynnyksen rikkominen on lähes mahdotonta (edes paikallisesti), eivätkä kaikki kirjastotkaan suhtaudu pienen kustantamon kirjoihin/kirjailijoihin tasapuolisesti. Mutta yhtä asiaa minun ei sentään tarvitse miettiä: että olisin jotenkin eri asemessa kuin joku toinen talon kirjailija. Kiitos siitä pienelle kustantamolle.

Olen maannut monta päivä räkäflunssassa sängyn pohjalla. Ehkä räkä, ehkä se, että kustannussopparin allekirjoittamisesta on melko tarkalleen vuosi, on saanut minut pohtimaan monia asioita uudelleen ja uudelleen. Palaan pienen kustantamon kirjailijan haasteisiin vielä lähipäivinä uudelleen. On asioita, joita olisin (kieltämättä) tällä kokemuksella tehnyt toisin, mutta on myös asioita, joista olen hyvin kiitollinen.

Enemmän kuin naimakauppaa

Viime maanantaina vierailin lukupiirissä kertomassa Napanuoralla-kirjasta. Jälleen kerran esille nousi niin rakas ja raskas aihe kuin genret. Onko Napanuoralla chick litiä ensinkään?

Samaa rataa päädyin lukemaan arvostelua Laura Paloheimon Klaukkalasta (kas tässä). Jos kyseinen arvostelu ja sen saamat lukuisat kommentit määrittelevät chick litin, genre vaikuttaa kaikessa lyhykäisyydessään kertovan naisesta, jonka päätavoite on päästä naimisiin, ja siinä sivussa sitten shoppaillaan hurjasti kalliita merkkituotteita.

Mutta eikö chick litissä kyse on juuri jostakin muusta? Siis miesten osalta. Päätarkoitus ei  ole ensinkään päästä naimisiin. Mies ei ole lajin itsetarkoitus (niin kuin ns. perinteisessä viihteessä). Sen sijaan chick lit on todennäköisesti kirja ystävyydestä, urasta, töistä, harrastuksesta ja kaupan päälle jostakin hyvin vakavasta teemasta kuten vaikka lapsettomuudesta, huumeista, työttömyydestä tai äidin ikääntymisestä. Se, kuinka paljon shoppaillaan ja kuinka hiton kalliita tuotteita, lienee yksi ominaisuus mutta ei alkuunkaan kaikissa chick lit -kirjoissa.

No, dekkareita on monenlaisia. Chick litiä on monenlaista. Voihan se olla, että jos ei lähtökohtaisesti pidä jostakin lajityypistä, jättää kaikki kokeilematta.

Maanantain lukijatapaamisesta jäi mieleen erityisesti yksi asia: usein viihdekirjan lukee niin, ettei viikon päästä muista, mitä siinä sanottiin tai mitä se edes käsitteli. Tätä ongelmaa ei kuulemma ole Napanuoralla-kirjan kohdalla. Sillä perusteella maanantain lukijat pitivät kirjaa muuna kuin chick litinä.

Haluan uskoa moisen kehun (ihan jo kaikkien chick lit -kirjojen vuoksi). Haluan uskoa sen myös siksi, että tarkoituksenani on ollut kirjoittaa kirja, joka toimii (lukijan niin halutessa) kahdella tasolla: 1. nopeasti luettavana mainostoimistomaailman sekoiluhömppänä (jossa shoppaillaan stressiin ja hyönäytetään miehiä) ja 2. kirjana, jossa on ns. vakavampi juonne, se juonne, joka pysyy mielessä vielä sittenkin, kun hömppäsekoilu on rapissut poskista niin kuin edellisen illan meikki.

Sitten on tietysti niin, että kun kirjassa nyt lukee, että se on chick litiä, se jää lukematta, koska lajin perinne on (Suomessa) niin kapea ja kaikki kategorisoidaan yhteen ja samaan bling bling -silmäniskuun.

Kellarimiehet kirjoittajan apuna

Voihan loma!

Olen totaalisesti uudelleensyntynyt lasketeltuani kolme päivää lasten kanssa kunnon pakkasessa kunnon lumilla. En ole lukenut, en kirjoittanut (paitsi pari työjuttua) enkä muutenkaan tehnyt mitään, mikä vaatisi verbaalista ponnistelua (työjuttuja voi tehdä selkäytimestä hyvän sisäistämisen ansiosta).

Niin ja miksi kerron tämän nyt tässä, ihmisten ilmoille? Lähinnä siksi, että jokaisen kirjoittavan ihmisen pitäisi olla välillä kirjoittamatta. Totaalisesti. Haudata käsikirjoitus maahan (kuka niin tekikään) ja antaa kellarimiesten hoitaa homma (kuka niin sanoikaan). Odotan suorastaan intohimoisella innolla tilaisuutta, jolloin voin jälleen hyökätä Naaraspapin ääreen. Siihen menee päiviä, mutta ei se mitään. Antaa innon kypsyä. Vasta nyt, levättyäni, tajuan, kuinka väsynyt olen ollut. Kirjoittavan työn ja kirjoittavan intohimon yhdistämisessä on pulmansa.

Pääsen tänään myös mielenkiintoiseen tilaisuuteen: jälleen lukijapiirin keskelle. Käsittelyssä on ollut Kira Poutasen chick lit ja nyt minun, joka alustavien tietojen mukaan on lukijoista aivan toisesta maailmasta. Kuuden aikaan illasta kuulen lisää siitä, miten.

Ennen kuutta käväisen kirjoittavan ystävän luona samaisella paikkakunnalla hörppäämässä kello viiden teet ja päivittämättässä kuulumiset. Kun vielä aurinko paistaa ja elämä on ihmisen parasta aikaa, mikäs tässä, suu messingillä.

Päätän lyhyen raporttini tässä työpäydän ääressä ja syvennyn kirjoittamaan artikkelia sisältöstrategioista.

 

Se, mitä minä olin kirjoittanut

Lyhyen kirjailijaurani aikana olen joutunut muutaman kerran hämmentävään tilanteeseen, sellaiseen, joihin en ole varautunut ollenkaan. Viimeksi pari päivää sitten, perjantaina. Tosin tilanne oli tällä kertaa hyvin, hyvin erilainen kuin yksikään aikaisempi. Voiko edes sanoa, että hämmentävä? Ehkä pitää olla rehellinen ja sanoa, että koskettava.

Olin puhumassa Napanuoralla-kirjasta pienelle kuulijajoukolle. He kuuntelivat kohteliaasti, mutta lopulta pääsivät itse ääneen. En ollut osannut ajatella, että kysymyksiä olisi niin paljon. Yleensä kuulijat ovat olleet paljon passiivisempi. (Tai ehkä minä olen vain rakastanut silloinkin liikaa omaa ääntäni, höh.)

Joka tapauksessa, kysymysten määrä (ja erinomainen laatu) ei ole syy, miksi kirjoitan tässä. Syy on yksi kuulijoista, yksi kysyjistä. Nainen istui huoneen perällä, paikassa, josta joutui hiukan kurottamaan, että näkisi eteensä kunnolla (ehkä tässä on paikanvalinnan ydin) että hänet näkisi kunnolla. Naisen silmissä oli jotain erilaista kuin muilla. Vaikka muutkin vaikuttivat aidosti kiinnostuneelta, tämä pikkaisen piilossa istunut henkilö vaikutti samalta kuin ihminen, jolla on hirmuisesti asiaa muttei oikein tilaa sanoa sitä. Mutta lopulta tuli hänen vuoronsa. Samalla hän nosti kirjani (oman kirjansa, minun kirjoittamani) pöydälle eteensä ja kaivoi esille erään tietyn kohdan ja luki ääneen erään tietyn lauseen.

– Se oli tässä, nainen sanoi ja katsoi minua hyvin suoraan. – Se oli tässä, koko käänne. Se, kun Kirsi tajusi, mitä hänen olisi tehtävä. Kuinka hänen olisi elettävä oma elämänsä. Sinä olet sanonut sen yhdessä lauseessa.

Minulle meinasi tulla itku. Oikeasti. Yhtäkkiä tajusin, että minä olin onnistunut koskettamaan jotakuta. Oikeasti. Pystyin vain nyökkään ja mutisemaan jotain ylimalkaista. Nainen katsoi minua, ja minusta tuntui, että minun edessäni istui yksi oman elämänsä kirsi, yksi ihminen, jota jollakin tapaa helpotti tai lohdutti tai mitä hyvänsä se, mitä minä olin kirjoittanut.

Sitten oli seuraavan kysymyksen vuoro. En muista sitä. Enkä sen esittäjää.

Meni tovi, ennen kuin älysin oikeastaan yhtään mitään. Vasta tänään tohdin edes puhua koko asiasta. Niin tärkeältä se tuntui. Ja tärkeät asiat ruukataan tutkailla ensin sydämessä ihan omassa rauhassa.

 

Eksyneen pohjoinen syli (eli 11 jossittelua)

Joskus pienet enkelit tuovat kohdalle juuri sitä, mitä tarvitsee. Tässä tapauksessa Marke, joka on heittänyt minua haasteella. Jos olisin (x 11)-haaste sopii minulle, tähän päivään, erinomaisesti, sillä tänään kaikki on mennyt pieleen. Ihan kaikki. Mutta nyt voin pohtia asioita toisin. Spekuloida, aprikoida, vaihtaa osaa vaikka hammashoitajan tai ukko ylijumalan kanssa. Voi että! (Tai ehkä sittenkin annan ahdistuksen paukahtaa ulos juuri nyt.)

Jos olisin kaiken kestävä, olisin harmaa kylmä kallio.
Jos olisin kallio, ei minua mikään läpäisisi sydäntä myöten.
Jos olisin sydän, sykkisin sinulle, vain sinulle ja niille muille, jotka sinusta ovat.
Jos olisin sinusta, olisin aivan toinen, olisin ilo, nauru, silmänisku ja huoleton häivä.
Jos olisin huoleton, en olisi sitä, mitä nyt olen, en ainakaan äiti, sillä äidin silmä kantaa pitkälle ja matkustaa jokaisen huolen sisään.
Jos olisin huoli, pyyhkisin itseni pois, kosteaan liinaan tartuttaisin.
Jos olisin liina, antaisin sen räsyksi, unen kaveriksi, kummallekin lapsukaiselle itseni puoliksi.
Jos olisin puolikas, tietäisinkö kohtaloni (vai näkisinkö itseni peilistä niin kuin kokonainen näkee)
Jos olisin kohtalo, mitä voisin sanoa, etukäteen vihjaista.
Jos olisin vihje, pieni kuin linnun laulu kevätaamun hankien keskellä, minne menisin, ketä auttaisin.
Jos olisin hanki, kertoisinko, että kylmän pinnan sisällä asuu lumen turva, eksyneen pohjoinen syli, valkea voima ennen harmaata kalliota.

Suosittelen kokeilemaan, etenkin pahana päivänä. Yhtään miettimättä. Viidessä minuutissa. Kirjoittaminen tehoaa paremmin kuin kannu jäätelöä.

Wanted sopparinkirjoitusagentti?

Katsahtaessani Marken hienon kirjatrailerin ja lukiessani kirjan sopparivaiheista mieleeni välähti uudelleen siellä joskus leikkisästi keinahdellut ajatus: pitäisikö nykyisessä (lue: sekavassa) kustannusmaailmassa olla joku ammattiliitto tai agentti, joka ohjaisi ensimmäistä kertaa sopparin eteensä saavia kirjoittajia siinä, mitä sopparissa ehkä sittenkin sanotaan?

Meillä on Suomessa tietysti pullat hyvin uunissa, koska meille on Suomen Kirjailijaliitto. Kun itse solmin reilu vuosi sitten sopparin uuden Torni kustantamon kanssa, Kirjailijaliiton ihmiset olivat suureksi avuksi. Lähetän heille yhä mielessäni lentosuukkoja vähintään kerran kuussa (ja tästä lähtee taas). Ilman heidän opastustaan en olisi koskaan huomannut kiinnittää huomiota tiettyihin pykäliin, jotka heidän lakimiehensä osasi nostaa minulle esille pitkän (tarkalleen ottaen kolmen) puhelun aikana.

Itse asiassa oli onni, että edes älysin ottaa yhteyttä Kirjailijaliittoon. Kuvittelin ensin, että heiltä saa ammattiopastusta vain ammattilainen, ts. liiton jäsen. Ensin koetin hakea apua muutamalta tutulta, joilla on kokemusta soppareista. Ymmärrän, että toisen sopparin tsekkaaminen on hirvittävä homma eikä siihen ryhdytty (onneksi). Yleensä vedottiin siihen, että soppari on hyvin henkilökohtainen asia eikä siitä ruukata näyttää kenellekään. (Sittemmin olen kyllä huomannut, että sopparia pitää vilautella ties missä todistaakseen, että on ”oikean” kustantamon esikoiskirjailija. Se siitä henkilökohtaisuudesta.)

Voisin kuvitella, että kun vuosikausien haave vihdoin palkitaan ja soppari tulee eteen, saattaa hinku allekirjoitukseen olla niin kova, että tosiasiat unohtuvat. Siis sellaiset tosiasiat kuin mitä sopparissa sanotaan oikeuksista ja mistä oikeuksista sekä esimerkiksi vastuista tai rojaltivapaudesta.

Tänä päivänä soppareita tuntuu olevan monenlaisia ja hyvin kirjavia. Isojen kustantamojen käytännöt ovat itselleni vieraita, mutta tuttujen kertoman mukaan soppariasiaa ei tee yhtään helpommaksi, vaikka kustantamo olisi joku ns. suurista.

Soppareiden kirjoon vaikuttaa tietysti kustantamismahdollisuuksien kirjo (joihin en tässä puutu). Mutta ei ainoastaan. Jokaisen sopparin takana on vain yksi asia, ja sen nimi on raha. Kirja/kirjailija on sijoitus, jonka arvo ennakoidaan sopparissa. Eikä vain arvo kirjoittajana vaan arvo tuotteena, arvo myyntinä ja arvo jatkohyödyntämisen kannalta. On varmasti vielä lukuisia muitakin puolia olemassa.

Huomaan hokevani postauksissani aika usein, että koska työskentelen mainosalalla, minulla ei ole kovinkaan paljon ihannekuvia päässä mitä tulee bisnesmaailman lakeihin. Olen inhorealisti. Olen yrittäjä, jo kuudetta vuotta, enkä kuvittele enää yhtään vaaleanpunaista ajatusta siitä, kuinka pelkästä työn rakastamisen voimasta asiat järjestyvät ja homma toimii. Raha ratkaisee (ja rahalla tarkoitan taloudellisia näkökulmia laajasti), useimmiten. Taito tulee vasta hyvänä kakkosena.

Kirjailijaliitto auttoi minua sopparin kanssa. Puhuimme samaa kieltä heti ja hyvä niin. Kirjan kustantaminen oli minulle hyvin tärkeää, mutta ei niin tärkeää, ettenkö olisi pohtinut asiaa todella tarkkaan ja hartaasti Kirjailijaliiton neuvojen mukaan.

Mutta kuka auttaa niitä kaikkia, jotka haluavat sopia muun kuin ns. perinteisen kustannussopparin? Siis sopimuksen, joka tavalla tai toisella vaatii taloudellisia ponnisteluja kirjoittajalta itseltään?

Epäilen, että Kirjailijaliitto ei ole silloin oikea paikka ottaa yhteyttä. Tosin en tiedä. Ehkä joku muu tietää? Siksi olisi aika mielenkiintoista, jos olisi agentti, joka auttaisi. Tai ehkä niitä jo onkin. Joku muu voi tietää tämänkin asian oikean laidan. Minä vain leikittelen agenttiajatuksella. Ainakin tämän viikonlopun. Ostin äsken kirpparilta agenttimaiset käsiraudat. Vitsiksi töihin. Vaikka olenkin inhorealisti yrittäjä, osaan silti pitää hauskaa (eikä tämä tarkoita, että kytken työntekijät kiinni tietokoneeseen ja käytän heitä hyväkseni).

Lauantaita.