Bridget Jones, et ole edes pikkuserkku

Matka Kuopioon on onnellisesti takana. On ollut jo perjantaina, mutta toipumisessa on mennyt pari päivää. Toipuminen ei kuitenkaan tarkoita, että olisin esimerkiksi sairastunut (jos ei lasketa päänsärkyä, jonka täytyi aiheutua siitä, että kuopiolainen olut oli selkeästi vahvempaa kuin oululainen) tai liikarasittunut. Matka oli sen sijaan niin antoisa, että minun on pitänyt tutkailla sitä sisimmissäni ennen kuin olen voinut jakaa sitä täällä.

Tapahtui 1.Tapasin Marjon, mikä tarkoittaa sitä, että juttelin pitkään kustannuspäällikkö Marjo Merirannan kanssa. Jos en ole muistanut kehua häntä vielä tarpeeksi (julkisesti), kehun nyt. Olet ihana ihminen, jolla on ihanan paljon erinomaisen hyviä ajatuksia. Kiitos ja kumarrus.

Tapahtui 2.Kuopion Suomalaisessa minä ja Katri Rauanjoki haastattelimme toisiamme. Yleisössä laatu voitti määrän, niin kuin pitääkin. Paras palkinto oli Suomalaisen myyjä, joka halusi ostaa Napanuoralla-kirjan kuultuaan puhumiseni. Hän sanoi kiinnostuneensa asiasta, koska olin kertonut, että on olemassa monenlaista chick litiä ja että tämä tarjolla oleva olisi erilaista. Ironista ja jouhevasti luettavaa, mutta ei sellaista, johon olisi tarkoitus upota vaahtokaramellin tavoin lutustelemaan mukavan päähenkilön parhaaksi kaiffariksi. Napanuoralla-päähenkilöitä saattaa aluksi jopa inhota (niin kuin mieheni teki). Mutta veikkaan, ettei lopuksi.

Joka tapauksessa, on ihana tunne, kun saa ammattilaisen kääntämään ajatukset uusille raiteille.

Tapahtui 3.Kaikkia ammattilaisia meikäläinenkään ei vakuuta. Reissu jätti kokemusreppuun myös kritiikinpoikasen, joka herätti sekä hämmennystä että kasvatti jälleen kerran ihmisenä – kuinkas muuten.

Napanuoralla-kirja julkaistiin lokakuussa. Nyt ensimmäisen kerran törmäsin siihen, että kirjaa verrataan eräisiin nimeltä mainitsemattomiin chick lit -ikoneihin, vaikka tarkoitus on ollut kirjoittaa jotain aivan muuta kuin näiden ikoneiden jälkeläisiä tai edes pikkuserkkuja. Kaiken chick litin tavoitteena ei ole viehättää hiukkasen höppänöillä mutta rakastettavilla päähenkilöillään. Chick lit voi olla myös painavaa, kovaa ja jopa ahdistavaa. Nuorten naisten elämä, ulkoisesti mallillaan oleva satumaailma, ei ehkä sittenkään ole niin kultainen sisältä päin.

Väitän, että chick lit on hyvin yhteiskunnallinen genre. Se, jos mikä, peilaa meidän aikamme (nuorten) naisten elämää monimuotoisten vaatimusten keskellä. Elämää pitää kontrolloida aivan toisella tavalla kuin isoäitien aikaan. Mitä sitten, kun homma kusee ja kontrolli pettää tai kontrolli menee jopa överiksi? Kun paras ystävä onkin sikamainen ja systemaattinen toisen elämän halvaannuttaja? Vie miehen, raskauden ja omanarvontunteen ja on tehnyt temppujaan itse asiassa aina?

Tiesin jo kirjoittaessani, että kirjoitan genreen, jossa odotetaan tiettyä ”samastumismahdollisuutta” tai ”ennakkofiilaria”. Halusin kuitenkin kirjoittaa (tai pikemminkin tarinoida) toisin silläkin riskillä, etä kirjoitan ”väärin”. Olen pohtinut, että olisi ehkä ollut fiksumpaa heittää genret kuikkaan ja sanoa, että kirja on romaani. Mutta toisaalta, viihteenkin on aika laajentua aivan niin kuin dekkaritkin ovat laajentuneet. Viihdekin voi kyseenalaistaa perinteisiä naiskuviaan ja juoniasetelmiaan ja varmoja lukijatykkäämisiään. Viihteessäkin voi kirjoittaa jotain uutta, kyseenalaista, epäviihteellistä. Vaikka sitten chick litin alla. Jos tohtii lähteä hiukan edemmäksi kuvioista kuin ihanat ja romanttiset ikonit, toki esikuvat mutta silti kaukaiset.

Advertisement

Tehdä jotain toisin

Kuulin kannustavia viestejä täysin tuntemattomalta ihmiseltä (luotettavan mutkan kautta). Tämä täysin tuntematon ihminen oli tokaissut, kuunneltuaan kirjaesittelyäni kirjakaupassa, että sanani olivat saaneet hänet näkemään chick lit -kirjat uudessa valossa. Käsittääkseni hän oli huomannut, että kyse on aika tavalla erilaisesta kirjallisuudenlajista kuin hän oli olettanut olevan.

Mitä (mullistavaa) minä sitten sanoin?

En oikeastaan mitään kummallista. Vain sen, että chick lit on toki naisviihdettä muttei perinteistä. Miehen perässä juoksemisen sijasta ytimessä ovat vaikkapa työ, ystävät, opiskelu tai vastaava. Mukana on yleensä aina myös jokin hyvin vakava teema niin kuin nyt vaikkapa Napanuoralla-kirjalla nykyihmisten tapa pitää tiettyjä asioita itsestäänselvästi oman määräysvaltansa alla, sellaisia pieniä asioita kuin lapsen saaminen, ikääntyminen ja kuolema, esimerkiksi.

Taisin heittää ilmaan myös vertauksen. Se kuului näin:

Oletetaan, että päähenkilönaisen huulessa on kipeä näppy.
a. Kun perinteisessä naisviihteessä sankari saapuu paikalle ja pussaa näppyhuulinaista, huuli (simsalapim) paranee.
b. Kun chick lit -kirjassa sankari (no, jotain sinne päin) saapuu paikalle ja pussaa näppyhuulta, nainen todennäköisesti kimpaantuu (”Sattuu, torvi!”) ja jopa vetelee sankaria korville.

Oikeastaan juuri mikään ei ole sen palkitsevampaa kuin kuulla, että kirja on syytä lukea siksi, että se taitaakin olla erilainen kuin oli ajatellut sen olevan. Siihen nimittäin kiteytyy se, miksi ylipäänsä kirjoitan niin kuin kirjoitan: tehdäkseni jotakin toisin kuin oletetaan tekevän. (Kovin helppo tie ei ole mutta sitäkin mielenkiintoisempi.

 

Mummot chick litin äärellä

Tänään on tulossa mielenkiintoinen päivä: olen saanut pyynnön tehdä Napanuoralla-esittelyn aivan erityisessä paikassa. Erityiseksi paikan tekee se, että siellä on keski-ikä varmaankin tuossa seitsemän- ja kahdeksankympin huiteilla.

Ensin ajattelin, että ei tule mitään. Minun kirjani on kirjoitettu nuorille naisille. Se vilisee roisia huumoria ja kohtalaisen ”nuorekasta” kielenkäyttöä, puhumattakaan makuuhuoneista, joissa virtaa hiki ja eritteet romanttisen kiljahtelun sijasta. Mitä ihmettä minä paasaan tarinasta mummoille ja – ennen kaikkea – minkä kohdan minä ”kehtaan” lukea siitä ääneen?

Mutta, mutta. Kaikkea sitä voikin mokata ajatuksissaan! Juuri, kun olen todistellut ihmisille, ettei chick litiksi luokiteltu kirja vaadi lukijalta tiettyjä ikäpiirteitä, sukupuolirajoituksia, suklaalevytunnelmaa eikä aivotonta tilaa, minä itse kategorisoin mummot ulos chick lit -lukijoista. Miksi ihmeessä? Hävytöntä yksisilmäisyyttä esikoiskirjailijalta. Itse asiassa käyttäydyn täysin yhtä ennakkoluuloisesti kuin kirjan päähenkilö Kirsi kohdatessaan rouva Kuuselan. Että jossakin menee jokin raja, jonka ylitettyään ihminen muuttuu tietynlaiseksi (Kirsin mielestä karkeasti sanottuna muumioksi).

Rouva Kuusela todistaa Kirsille, että rajoja eikä muumioita ole. Amerikanraudalla voi ajaa, vaikka mittarissa on ikää hurjasti, eikä alhokolismi lakkaa vaivaamasta, kun on täyttänyt tietyn määrän vuosia. Kirsi tietää faktat kyllä, sillä hänellä on ollut áhkku, oma rakas mummu, kaukana pohjoisessa. Kirsin täytyy vain muistaa, ja rouva Kuusela muistuttaa.

Minä itse muistan aina esitellä Napanuoralla-kirjasta (suhteellisen sekoilevat) Kirsin ja Paulan ja heidän miessuhteensa. Sen sijaan unohdan (rajatussa ajassa) rouva Kuuselan ja mummun. Vaikka siis Napanuoralla on kirja ystävyydestä, mainostoimistomaailmasta, urasta ja perheenperustamisesta, se on myös kirja naisista ja heidän sukupolvien yli kulkevasta vaikutuksesta nuorempien naisten elämään. Ilman mummua ja rouva Kuuselaa koko tarinaa ei yksinkertaisesti olisi. Tai ainakaan se ei saisi sellaista päätöstä kuin se nyt saa. Iäkkään naisen kosketus palauttaa lopulta nuoren naisen sydämen sinne, missä sen kuuluukin olla: rintaan sykkimään suhteellisen uskaliaasti väistelyn jälkeen.

Toisin sanoen.

Olen löytänyt kirjasta jo monta kohtaa, jotka voin lukea tänään ääneen. Olen yhtäkkiä myös itse kurkahtanut tarinaan virkistävällä tavalla uudelleen. Kirsi ja Paula, arvon päähenkilöt, saavat tänään hiukan väistyä ja päästää esille myös kirjan toiset kertomukset. Chick litistä kuuluu moneksi, sillä sen anti naisviihteelle ovat nimenomaan vakavat teemat (hauskasti/ironisesti/rohkeasti/suorasukaisesti käsiteltyinä). Napanuoralla-kirjassa yksi sellainen teema on elämä sitten, kun peilistä katsoo erinäköinen nainen kuin sisällä hehkuu.

Minun kumpikin mummu on jo kuollut. Kumpaakin saan kuitenkin kiittää kirjoittamisestani. Jos joku muu olikin sitä mieltä, että kirjoittamisesta haaveileminen on haihattelua (kannattaisi hankkia oikea ammatti kuten vaikkapa sairaanhoitajan pätevyys), mummut eivät koskaan puhuneet höpöttämisestä. Muistan ikuisesti isäni äidin sanat, kun hän kommentoi kirjoittamaani kirjettä (jossa kuvailin opiskelijakämppääni Tromssassa herran vuonna 94):

– Jos joku kirjoittaa räsymatosta noin, se ei edes saa miettiä elämäntehtäväkseen muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaminen.

Sytytän mielessäni kynttilän mummujeni haudalle ja teen niin kuin hekin aina tekivät: nautin jokaisesta päivästä. Etenkin tästä, sillä edessä on mummuseikkailu!

Puhuminen kirjoittamisen rinnalla

Eilen illalla, kun katsoimme ystäväni Katrin kanssa presidentin juhlia, sattuma puuttui peliin. Mieletön kirjoittava sattuma!

Katri kysyi minulta, olinko tehnyt jonkin ison muutoksen Naaraspapin asetelman kanssa. Minä totesin, että olin. Sen sijaan, että Naaraspappi käynnistäisi kosto-operaationsa ex-miestään kohtaan pelkästään miehen (= rakkauden) vuoksi, hän tekisi sen myös naisen (= ystävyyden) vuoksi. Selvitin autuaallisena viinilasi kourassa, miten homma etenee ja missä rysäysmäinen käänne tapahtuu. Kaikesta huolimatta en tajunnut tärkeintä: uudenlaista käännettä, jonka olin pulputtanut vahingossa ilmoille kertoessani yhden pienen kohdan tarinasta väärin.

Oivallus syttyi päässäni vasta kauan sen jälkeen, kun tanssiaiset oli jo suljettu tv-katsojilta. Yhtäkkiä, hampaita harjatessani, tajusin, mitä olin tehnyt. Että olin kertonut juonenkulun väärin ja samalla ratkaissut tarinan paljon paremmin oikein.

Aivan loistavaa!

Epäilen suuresti, että uudenlainen ratkaisu ei olisi käynyt pienessä mielessänikään näytön äärellä yksinäni. Siis kiitos, Katri.

Periaatteessa olen aika hissukseni aina kirjoittamisestani. Pidän tarinaa pihdeissäni ikään kuin se (tai pikemminkin) minä kärsisi liiallisesta avautumisesta. Jotenkin kuluisi tai rikkoutuisi tai saisi kuraa (mukamas) niskaansa väärässä kohtaa ja minun luova prosessini kolauksen, jonka jälkeen kirjoittaminen vaikeutuisi tai tulisi peräti mahdottomaksi. (Onkohan tämä jotenkin tyypillistä suomalaisille vai tyypillistä kirjoittajille vai tyypillistä vain minun kaltaiselleni pessimistille?)

Mutta tällä kertaa tuli todistettua, että luottolukijoiden sijasta on hyvä olla myös luottopuhujia. Niitä, jotka osaavat kysyä niin hyviä kysymyksiä, että itse (huomaamattaan) saa omat aivoituksensa entistä parempaan järjestykseen.

Kirjoittamisen lisäksi: hyviä puhumishetkiä!

Mikki-ihminen vain t-paidoissa

Kävin kirjakaupassa, en ostoksilla vaan puhumassa. Tällä kertaa minulta kyseltiin ja minä vastasin. Haastattelu kesti viisitoista minuuttia ja hikeä pukkasi. Kun ensimmäinen ihminen, mikin laskettuani, tuli juttelemaan, olin helpottunut, kun seisoimme vierekkäin ja pystyimme madaltamaan ääntä. Ei siksi, että kuiskailuun olisi ollut tarvetta (emme juoruilleet), vaan siksi, että me kaksi kävimme kahdenkeskeistä dialogia. Sano sinä ensin jotain, minä vastaan sitten ja katson sinua silmiin, tässä näin, suht lähekkäin.

Minä en ole mikki-ihminen (paitsi t-paidoissa). Minä olen ääntä madaltava ihminen. Minä haluan katsoa ihmistä silmiin ja nähdä, mikä asia häntä, juuri häntä, voisi kiinnostaa. Kun ihmisiä on ympärillä useita, alan tuijottaa seiniä enkä tiedä, kenelle puhun. Seinille lopulta.

Eräs radiotoimittaja kertoi kerran hiukan samanlaisesta ongelmasta. Tietenkään hän ei nähnyt kuulijoitaan, mutta tilanne oli jokseenkin sama (vaikka eri syistä): kontakti puuttuu. Hän kertoi alkaneensa kuvitella, että puhui äidilleen. Tilanne laukesi sillä. Hänellä oli nyt kuulija siellä jossain, seinien takana.

Ensi kerralla minäkin taidan puhua äidille (reilun viikon päästä Kuopiossa). Äiti on paljon parempi kuin seinä, lähi-ihmiselle.

 

Pienet arvaamattomat töytäisyt

Eilen, kun lapset rauhoittuivat hetkeksi omiin puuhiinsa, lysähdin keittiön pöydän äärelle hörppimään teetä. Läppäri tökötti vieressä, hyvin suljettuna. Olin päivällä käväissyt sillä jossain, todennäköisesti FB:ssä, ja nyt kirjoittanut kirjalliselle ystävälleni sähköpostin.

Ehkä se oli kynttilöiden lämmin loiste, ehkä punaviini, jota olin juonut lasillisen ruokaillessamme, tai ehkä sähköposti, jonka kirjoitin kirjalliselle ystävälleni, tai sitten vain ulkona killottava lumisade, jokin pieni töytäisi kuitenkin, sai minut yhtäkkiä, täysin varoittamatta, kirjoittamaan kaksi sivua uutta tekstiä.

Pienet arvaamattomat töytäisyt ovat tämän lajin paras suola ja sokeri, tuore ruisleipä ja suklaaleivos. Ne tulevat toisinaan pinnistelyn ja ponnistelun tuloksena, toisinaan kuin varkain, ihan yllättäen, mutta kun ne tulevat, heilahtaa paljon enemmän kuin pari näytöllistä tekstiä koneelle.

Pienestä töytäisystä palautuu usko siihen, että ehkä sittenkin on parempi, että kirjoittaa kuin harrastaa pitsinnypläystä.

Kiitos kynttilöistä, kodin hiljaisista hetkistä ja lasillisesta punaviiniä. Kiitos, pieni töytäisy. Käväise sormenpäissäni jälleen jonakin päivänä. Siihen asti, eteenpäin vaikka sana kerrallaan.

Napanuoralla kritiikin kanssa

Eilen illalla Google nappasi haaviinsa Napanuoralla-kirjan 2. nettikritiikin (tässä). Koska olen noviisi, teen ehkä vastoin etikettiä, mutta silti lähetän kiitokset Kirjasfääriin. Kirjoittaja oli nostanut esille juuri ne asiat, jotka olisin itsekin nostanut. Niin positiiviset kuin negatiiviset. Rasti seinään itselle siitä, että tuntee kirjansa hyvässä ja pahassa ja osaa suhtautua siihen (jo) tietyllä tyyneydellä (kahden kuukauden valtavan sisäisen myllerryksen jälkeen).

Mutta oikeastaan minun piti kuvata tuntoja siitä, minkälaista on noviisina lukea arvosteluja. Tunne on karmean mielenkiintoinen. Siinä tekevät väkevän cocktailin innostus, kiivastus, kauhu, ilo, onni, epäusko ja vielä kerran kauhu. Jos nyt ei hikeä tippunut otsalta, niin jotain sentapaista. Onneksi olin sattumalta, perjantain kunniaksi, avannut punaviinin ja kaatanut juuri lasillisen nenäni eteen. Otin kunnon kulauksen, kun pääsin loppuun, jossa sanottiin, että ”Siliämaan teksti tangoaa luonnikkaasti”. Minä en tunne bloggaajaa eikä hän minua, mutta noista sanoista tuli sellainen olo, että ehkä olemme tavanneet edellisessä elämässä. Jos vaikka naputimme jossakin I maailmansodan ajan salakirjoituksenpurkuoperaatiossa saksalaisia viestejä ylös. Jos uskoisin edellisiin elämiin, olisin taatusti elänyt iloisesti 1910-luvulla. (Siksi kai tykkään löysistä lyhyistä mekoista ja polkkahiuksista.)

Joka tapauksessa, pienen kustantamon kirjailijana olen hyvin iloinen siitä, että kirja on pompannut jo pari kertaa esille. En epäile hetkeäkään, etteikö myös ison kustantamon kirjailija joudu ”taistelemaan” paikastaan (kirjoja kun julkaistaan muutamia vuodessa Suomessa, jokunen esikoinenkin, kas kummaa). Mutta pienen (ja vielä uuden) kustantamon kirjailijalla on edessään hiukan toisenlaiset haasteet: takana ei ole ison ja ”luotettavaksi” vuosikymmenien saatossa todetun volyymia (oli se sitten todellinen tai esimerkiksi pelkkä muisto menneiltä vuosilta tai peräti parin menestyskirjailijan kautta rakentunut markkinointibrändi). Joka tapauksessa, tähän palaan.

Mutta nyt, nyt juhlistetaan minun pientä tyttöäni, joka on aika tarkalleen yhdeksän vuotta ja yhdeksän tuntia vanha. Tytöllä on isot silmät ja sellainen lapsenmieli, joka näkee kaikessa hyvää, ihanaa ja onnea. Me luimme yhdessä ääneen saamaani blogiarvostelua. Tyttöni silmät olivat tavallistakin suuremmat, kun suu sanoi:

– Mutta äiti, tuohan on kauniista sanottu.

Kyllä se on (kyynisen) aikuisenkin niin nähtävä!