Pienkustantajalle vai ei?

Runoilija Virpi Alanen on tehnyt oikein mukavan arvion ystäväni Katri Rauanjoen kirjasta Muuri.

Kirjan arvioinnin lisäksi Alanen on nostanut esille myös toisen merkittävän seikan. Hän muotoilee sen näin:

Runouden parissa enemmän toimineena minulle oli hämmentävää tajuta, että pitkän proosan valta-asemasta huolimatta Suomessa voi kokonainen laadukas romaanikin jäädä vaille ensimmäistäkään lehtikritiikkiä.

Syytä Muurin huomioimattomuuteen Alanen etsii yhtä lailla kirjan teemoista (Jotkut tahot kun voivat edelleen ajatella, että se on ”vain” naisen kasvutarina.) kuin kirjan kustantajasta, kuopiolaisesta Torni kustantamosta, ja sen mahdollisista toimintatavoista. Alanen viittaa arvioinnissaan kustantamon tiedotukseen ja siihen, että siinä olisi ilmeisesti ollut parantamisen varaa. Hän toteaa myös, että kustantamon nettisivut ovat pliisut eivätkä anna Muuri-kirjan luonteesta todellista kuvaa.

Oma kirjani, Napanuoralla, on niin ikään Torni kustantamon viime syksyn esikoinen. Oli puhdasta sattumaa, että minun ja Katrin käsikirjoitukset päätyivät samalle kustantajalle: olimme työstäneet niitä yhdessä ja tunteneet toisemme jo opiskeluajoilta.

Työni kautta minulla on kohtalaisen laaja kokemus markkinoinnista ja viestinnästä. Kaikki kiertyy tietysti sellaisen maagisen asian kuin raha ympärille. Jos sitä ei ole, ostettu media jää pois. Silloin kuvaan pitäisi astua mukaan entistä voimakkaammin oma media ja ansaittu media, joissa rahan lisäksi painavat todella paljon kekseliäisyys ja viitseliäisyys.

En voi syyttää Tornin silloista kustannuspäällikköä kekseliäisyyden puutteesta. Hänellä oli ajatuksia ja ideoita vaikka kuinka moneen lähtöön. Osa torppautui maailmalla (”Valitettavasti olemme sopineet asiasta jo sen ja sen ison kustantamon kanssa.”), osa kustantamoon (”Ei ole rahaa.”), jokunen pääsi läpikin (”Olette te sinnikkäitä.”). Lopulta kyse oli aina siitä, että pienen mahdollisuudet edetä ovat selkeämmin rajalliset kuin ison. Joko rahan vuoksi tai – mikä ikävintä – uskottavuuden vuoksi.

Mainosalalla on vallalla ajatus, että jos menee töihin pieneen toimistoon, menee huonoon, josta tulee ulos vain keskinkertaista mainontaa eikä työntekijä itse kehity mihinkään suuntaan. Valitettavasti usein onkin, että pieni ja huono ovat alalla lähes synonyymeja. Mutta poikkeuksiakin on. Pieni toimisto tekee innokkaasti laadukasta työtä: sillä ei ole varaa lipsua missään työvaiheessa.

Päteekö sama pienuuden ja huonouden yhdistävä ajatusmalli myös kustantamoihin? Onko niin, että pienistä tulee ulos vain keskinkertaisia kirjoja?

Jos tällainen ajatusmalli on olemassa, on selvää, ettei pienkustantamoiden – etenkään uusien – kirjoihin tartuta siellä, missä kritiikeistä päätetään. (Ja jos tartutaan, kirja luetaan selvästi erilailla kuin jos se olisi tullut ulos isolta kustantajalta. Mutta tämä on jo eri postauksen aihe.)

Pienen viesti ei vain yksinkertaisesti läpäise uutiskynnystä. Pieni kustantamo ei oikeastaan läpäise mitään: ei lehtiä, ei blogeja, ei pääsyä Suomalaisen kirjakaupan hyllyille. Kirjastoille täytyy nostaa hattua: ne tilaavat myös pienen tuntemattoman kustantamon pieniä tuntemattomia kirjoja, jotkut jopa enemmän kuin yhden kappaleen.

Pienkustantajan esikoisena kaikista yllättynein olen kuitenkin ollut toisten, asemansa jo vakiinnuttaneiden kirjailijoiden suhtautumisesta. On aivan selkeää, että valtakunnalliset tahot lehdistä kirjakauppohin jakavat kirjailijat a- ja b-luokkaan jo pelkästään kustantamon perusteella. Mutta on hämmentävää, että sen tekevät myös toiset kirjoittajat. Paikallinen kirjailijaseura ei hyväksy jäseneksi esikoiskirjailijaa, joka tulee pienestä kustantamosta eikä osoita kustannussopimuksellaan, että kyse on kaupallisesti kustannetusta kirjasta. Ison kustantamon esikoiskirjailijan ei tarvitse näyttää sopimustaan osoittaakseen aitoutensa. Niin kauan kuin olen käynyt kirjoittajakursseilla, minulle on opetettu, että kustannussopimus on henkilökohtainen paperi, jota ei tule levitellä muille (jos ei erikseen halua). Jos pienkustantajan laatu ei tule ilmi pliisuilta nettisivuilta, on epäilijän oma tehtävä tarkastaa, millainen kustantamo epäilyttävällä esikoiskirjailijalla oikein onkaan.

Muuri ja Napanuoralla ovat kirjoja, jotka ovat eläneet omaa eloaan ilman ostettua, omaa ja ansaittua mediaa. Osasin varautua asiaan. Se oli myös se syy, miksi mietin pitkään kustantamon tarjouksen hyväksymistä.

Lopulta olin kuitenkin aika väsynyt. Olin kyllästynyt muutaman isomman kustantamon kissa – hiiri-leikkiin (”Joo, kyllä, kässärisi on täällä, minä soitan sinulle vielä tällä viikolla, se on hyvä.”). Ajattelin, että olen itse töissä pienessä hyvässä mainostoimistossa. Ajattelin, että myös pieni kustantamo voi olla hyvä. Olisi ollut vastoin kaikkia periaatteitani olla antamatta sille mahdollisuus.

Sitä en oikein vain käsittänyt, että voi olla, ettei kukaan muu anna kustantamolle mahdollisuutta eikä sitä myöten myöskään sen kirjoille. Luulen, ettei myöskään kustantamossa käsitetty asiaa, vaan siellä uskottiin rehellisesti siihen, että Suomessa kaikilla kirjoilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet edetä niin lehtien palstoilla kuin kauppojen hyllyillä.

Kehotan kaikkia käsikirjoituksensa kustantamisesta haaveilevia miettimään tarkoin, millaiset ovat omat odotukset kustantamiselle. Mihin lähtee mukaan ja miksi ja millä ehdoilla. Samalla kannattaa pyyhkäistä omasta mielestä myös joka ikinen vaaleanpunainen unelma. Kirjan ulostulo ei välttämättä ole yhtä juhlaa. Siihen voi sisältyä täysin uusia asioita, asioita, joista ei puhuta kirjoittajakursseilla eikä edes kirjoittajien kesken. Etenkään, kun yhteisöt, joissa olisi tarkoitus tehdä jotain yhteisen hyvän eteen, saattavat sulkea ulos sellaista reittiä pitkin kulkeneet, joiden nähdään olevan tavalla tai toisella ei-niin-päteviä.

Liian hidas kirjailijaksi?

Loman jälkeen paluu arkeen on ollut kuin pommi. Vielä pommimmaksi sen tekee väite, jonka kuulin tässä tovi sitten.

Jaan väitteen nyt kanssanne.

Jos haluaa kirjoittaa niin, että menestyy (mikä tarkoittaa tässä yhteydessä vain kustannussopimusta, ei tähdeksi tulemista), ei voi käydä ns. oikeissa töissä.

Selitys on tietysti yksinkertainen: ammattimainen tai sellaiseksi tähtäävä kirjoittaminen vaatii niin paljon aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa, että aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa ei ole tuhlattavaksi normaaliin työhön.

Minä en tykkää väitteestä. Minulla ei ole varaa tykätä siitä. Lompakkoni huutaa muutoinkin joka kuun lopussa.

Mutta kysymys ei ole vain rahasta eikä päivittäisestä toimeentulosta. En tykkää väitteestä muutenkaan. Käytännössä se tarkoittaa, että minusta voi kehittyä varteenotettava tekijä jollakin elämänalueella vain sulkemalla jokin toinen pois.

No, okei, niinhän huippu-urheilijatkin tekevät usein, piru vie. Mitä minä silloin ajattelen? Vitsi, mitä uhrautuvaisuutta ja keskittymistä! Vau, mitä rakkautta omaa juttua kohtaan! Nostan hattua ja kumartelen.

Tuolla logiikalla minä en siis rakasta kirjoittamista tarpeeksi. Minä en ole kirjoittamisen huippu-uhrautuja. En tähtää tosissani olympialaisiin, en parhaan ja hiotuimman kaunokirjallisen teoksen pallille. Itse asiassa, käyn aika laiskasti lenkillä ja vieläpä tasaisessa viihdemiljöössä, jossa pystyy rämpimään huonommassakin kunnossa, koska naisviihteessähän kuolaaminen on aivan luonteva juttu.

Huippu-urheilijalle on kiire, sillä tosiasia on, että hän voi urheilla huipusti vain tietyn, hyvinkin rajallisen ajan. Kolmikymppinen alkaa olla monessa lajissa vanha luuska.

Mutta kirjoittamisessa meillä ei pitäisi olla kiire mihinkään. Kukaan ei ole liian vanha kirjoittamaan eikä julkaisemaan. Kirjallinen luuskaikä? Onko sitä? Miksi me kuvittelemme – miksi minä kuvittelen – että minun pitää olla valmis käsikirjoitukseni kanssa pian, mieluummin heti, eilen, edellisellä viikolla? Miksi minä en voisi menestyä (= saada sopimusta), vaikka minä kirjoittaisin yhtä käsikirjoitusta muun elämän vuoksi 15 vuotta? Voiko hyvä käsikirjoitus syntyä vain istumalla paikoillaan ahkerasti persuuksillaan puoli vuotta tai vuosi?

Sen verran minä olen kirjoittanut, että tiedän, että puolen vuoden intensiivinen jakso olisi toki paljon helpompi tapa kirjoittaa kuin viiden vuoden viisitoistaminuuttiset kaiken muun ohessa. Jos siis joku haluaa antaa minulle rahaa, käyttäydyn mieluusti puoli vuotta kuin olympialaisiin valmistautuva. Minulla on aika monta hyvää ideaa päässä, jotka sattuneesta syystä odottavat kukkaan puhkeamista.

Mutta se väite. Että muusta elämästä, usein työstä, irtautuminen olisi ainoa mahdollinen tie kirjoittamisen vakaviin päämääriin? Ei kai sentään. Eihän?

Hylsy kustannussopparin jälkeen?

Kustannussopimus ja sen saaminen puhututtaa aina aika ajoin blogeissa. Myös se kuuluisa hylsy niin kuin vastikään esim. Calendulan postauksessa.

Olen silloin tällöin leikkinyt ajatuksella, joka kuulostaa aika absurdilta mutta jota kannattaa myös miettiä matkalla kirjailijaksi. Ajatus kuuluu: voiko hylsyn saada myös kustannussopparin saatuaan?

Väitän, että voi. Kärjistän tietysti tapani mukaan, onhan toinen nimeni sarkastisuus (Lukekaa Napanuoralla. Olen oikeasti pahempi kuin Kirsi.).

Perustelen väitteeni seuraavasti (Sen voisi perustella varmasti monella muullakin tapaa, mutta lasten iltatoimet odotuttavat.):

Hylsy voi paukahtaa jakelukanavalta. Hups, Suomessa on kaksi pääkirjakauppaketjua. Jos kirjaa jää ulos niiden valikoimista (syystä tai toisesta), sen fyysinen muoto kapenee heti: sitä ei voi selata missään, ei pyöritellä eikä puntaroida, ei ostaa herätteenä. Nettiaika toki on muuttanut asiaa, mutta kuinka moni tarvitsee yhä kosketuksen, kun ostaa kirjan spontaanisti, tietämättä tai tuntematta sitä?

Hylsy voi paukahtaa myös kirjastoilta. Ah ja voi, määrärahat ovat tiukilla eikä kaikkea suinkaan oteta lainattavaksi. Kirjat valitaan kirjastoihinkin. Meikäläisen matkalla kirjailijaksi tämä on ollut kaikista yllättävin hylsy. Kun on iän kaiken ravannut kirjastossa ja tehnyt hienoja, itselle aikaisemmin tuntemattomia löytöjä, sitä kuvittelee, että samalla lailla muut voivat löytää oman hengentuotteen, kirjaston hyllystä vahingossa. Mutta, tasan eivät siis käy kirjojen onnenlahjat matkalla kirjastoihin.

Hylsy voi paukahtaa myös informaatiotulvasta ja tästä se todennäköisesti paukahtaakin. Kirjoja tulee yksinkertaisesti paljon. On paljon arvioitavaa. Liikaa. Ei mahdu. Kulttuurisivuja leikataan. Rahaa ei ole. Kirjoja on. Blogit, nuo ihanat kanavat, ovat myös suhteellisen buukattuja. Kaikkea ei vain ehdi eikä kerkiä eikä kaikki tietenkään kiinnostakaan. Mikä sitten valikoituu arvosteltavaksi ja mikä ei, mielenkiintoinen juttu.

Toivottavasti en kuulosta katkeralta ämmältä, sillä en ole (ainakaan kovin kamalasti). Kun menen kesällä puhumaan matkastani kirjailijaksi erääseen tapahtumaan, olen miettinyt, että nostaisin esille sen, ettei matka välttämättä ole niin yksioikoisen mustavalkoinen kuin monesti annetaan ymmärtää. Että kaikki on selvää, kun soppari allekirjoitetaan, ja homma etenee siitä kuin junan vessa.

Kirjoittajakoulutuksissa (ja usein myös blogeissa) koko ajattelu loppuu soppariin. Kun on soppari, ollaan maalissa ja that’s it. Mutta  kirjoittajan maailmassa hylsyjä tulee vastaan kirjailijanakin. Yllättäviä ja vähemmän yllättäviä.

Mihin viihdekirjoittaminen pakottaa?

Sain eilen illalla mielenkiintoisen kutsumattoman vieraan. Tai siis, kutsuinhan minä hänet, naapurin, kylään, mutta hiukan niin kuin ennen vanhaan, poimin pihalta ilman sen kummempaa sopimusta ja siivousta. Tarjottavanakin oli ainoastaan lasillinen punaviiniä.

Naapurini sai puolivahingossa tietää kirjoittavista pyrkimyksistäni parisen vuotta sitten. Siitä lähtien hän on ihailtavan uskollisesti jaksanut kysyä, missä kässärin kanssa mennään. Hän jopa tarjoutui lukemaan kässärin, johon minä kuitenkin vedin viivan: tuolloin Napanuoralla oli siinä vaiheessa, että tuntui mahdottomalta ottaa vastaan viisikymppisen miehen kommentteja tekstistä, joka ei ole suunnattu viisikymppiselle miehelle.

Naapurini oli kaivanut kirjani nyt kirjastosta. Lukukokemus oli selkeästi jotain aivan muuta kuin hän oli odottanut. Ilmiö on mielenkiintoinen, ja se on tullut vastaan enemmän kuin monta kertaa. On ihmisiä, jotka kysyvät minulta jutustelun jälkeen varovaisesti, selkeästi ihmetellen ja hämmestellen jotain tällaista:

– Se on aika kovaa tekstiä.

Näin sanoi myös yllätysvieras, viisikymppinen mies. Se on aika kovaa tekstiä, kun parhaat ystävät näyttävätkin olevan jotain aivan muuta kuin mitä (hyvin moni) ajattelee parhaiden ystäväien olevan naisten oranssikantisessa (viihde)kirjassa.

Tästä tullaan yhteen ilmeiseen avainkysymykseen: samastumiseen.

Kirjoittaessani Napanuoralla-kirjaa en tullut kertaakaan ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka eivät oikeasti pidä kirjani henkilöistä. Voisi kai sanoa, että jollakin tasolla he eivät koe voivansa samastua heihin tai eivät halua samastua heihin. Kaiken lisäksi kirjan miljöö on toisten närppimisestä ja suoranaisesta vittuilusta kuulu mainostoimistomaailma, jota ei juurikaan tarvitse ironisoida edes ironisoivassa chick litissä.

Samastuminen on mielenkiintoinen asia. Voimmeko me tykätä kirjoista, joiden henkilöihin emme koe voimamme samastua? Voimmeko edes lukea sellaista kirjaa? Vai onko kyse sittenkään mukavuudenhalusta? Jos haluaa lukea ”kevyttä”, joka on monessa mielessä kevyttä mutta josta puuttuu kevyt asetelma tai kevyesti leijuvat henkilösuhteet, onko kirja kova pettymys?

Missä määrin viihdekirjan pitää pukea itsensä univormuun, joka sille on annettu? Siinä kysymys, joka pyörii mielessäni joka kerran, kun avaan uuden käsikirjoituksen. Minua on aina sanottu vastarannan kiiskeksi. Pakottaako viihdekirjoittaminen opettelemaan minut uimaan sulavammin samaan suuntaan oletusten kanssa?

Ketä myydään ja missä

Olen hämmentynyt.

Olen aina kuvitellut, että kun on sopivasti pessimisti ja sarkastinen, ei ainakaan ole sinisilmäinen. Mutta tänään lensin sitten kuperkeikkaa.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo aloitti FB:ssa keskustelun siitä, mistä omia kirjoja on saatavana, ja tarkemmin sanottuna myös Veera Vaahteraa. Hups heijaa, paikallisissa kirjakaupoissa saatavuus ei yllättäen ollutkaan kohdillaan. Rivi kirjailijoita oli sitten kommentoinut kirjojen saatavuutta enemmän ja vähemmän – yleensä enemmän – napakasti. Kävi ilmi, että ongelma on pitkälti yhteinen: Suomessa kirjakaupat eivät ole yksityisiä vaan ketjuja. Kun on ketju, otetaan eri paikkakunnille ketjun (pääkaupungissa) valittu linja. Kuinka toimii Suomalainen ja kuinka toimii Akateeminen? Panostaako paikallinen (ketjun) kirjakauppa millään erityistavalla paikallisiin kirjailijoihin?

Entä se sinisilmäisyyteni, pessimismillä höystettynä? Napanuoralla-kirja ei ole Suomalaisen hyllyssä (tilaamalla toki saa). Jotenkin olen saattanut vielä ymmärtää sen, että pieni kustantamo jätetään ulos (ja pieni tuntematon esikoinen). Mutta sitten minulle valkenee, etten todellakaan ole ainoa. Mukana on myös ns. pitemmän linjan ammattilaisia, joiden kirjojen luulisi automaattisesti olevan kaupassa, ainakin omalla paikkakunnallaan. Mutta ei siis näin.

Onneksi meillä on nykyään netti. Mutta onhan se hiukka eri asia mennä nettiin ostamaan kirja kuin kirjakauppaan. Ainakin minusta. Monesta muusta ei. He tilaavat netistä rintaliivitkin. Ehkä minäkin opettelen.

FB-keskustelu toi eteeni myös ”julkisuusharhan”: onko kirjailija, joka on paljon esillä, kirjailija, joka myös myy? Keskustelun mukaan ei. Keskustelu toi areenalle myös sen tosiasian, että kun esimerkiksi minä paistattelen täällä pohjoisessa vajaan kymmenen henkilöä kiinnostaneessa kirjakauppatilanteessa, tilanne ei ole välttämättä yhtään sen monilukuisempi etelässäkään tai piirun verran tunnetummallakaan kirjailijalla (kuten olin tietysti kuvitellut). Onko ongelma siis jotenkin isompi? Eivätkö ihmiset yksinkertaisesti enää lue? Vai onko vain hyvin etäistä, että joku kirjailija kertoo kirjastaan ja kirjoittamisestaan suhteellisen arkipäiväisiä asioita ilman sen suurempaa glamouria?

Sitten vielä toinen näkökulma: onko kirjoittamisessa lähtökohtaisesti tavoiteltava julkisuutta? Se on niin iso asia, etten puutu siihen nyt. (Mutta minusta ei.)  Ja kolmas ajatus: satsaavatko isot kustantamot tasapuolisesti kirjailijoihinsa?

Minä olen pienen kustantamon kirjailija. Olen kiristellyt hampaitani sillä, miten vaikea kustantamon, ja sitä kautta kirjailijan, voi olla päästä esille (ja tarkoitan nyt niitä perhanan arvosteluja ja vastaavaa). Ns. uutis- tai julkisuuskynnyksen rikkominen on lähes mahdotonta (edes paikallisesti), eivätkä kaikki kirjastotkaan suhtaudu pienen kustantamon kirjoihin/kirjailijoihin tasapuolisesti. Mutta yhtä asiaa minun ei sentään tarvitse miettiä: että olisin jotenkin eri asemessa kuin joku toinen talon kirjailija. Kiitos siitä pienelle kustantamolle.

Olen maannut monta päivä räkäflunssassa sängyn pohjalla. Ehkä räkä, ehkä se, että kustannussopparin allekirjoittamisesta on melko tarkalleen vuosi, on saanut minut pohtimaan monia asioita uudelleen ja uudelleen. Palaan pienen kustantamon kirjailijan haasteisiin vielä lähipäivinä uudelleen. On asioita, joita olisin (kieltämättä) tällä kokemuksella tehnyt toisin, mutta on myös asioita, joista olen hyvin kiitollinen.

Wanted sopparinkirjoitusagentti?

Katsahtaessani Marken hienon kirjatrailerin ja lukiessani kirjan sopparivaiheista mieleeni välähti uudelleen siellä joskus leikkisästi keinahdellut ajatus: pitäisikö nykyisessä (lue: sekavassa) kustannusmaailmassa olla joku ammattiliitto tai agentti, joka ohjaisi ensimmäistä kertaa sopparin eteensä saavia kirjoittajia siinä, mitä sopparissa ehkä sittenkin sanotaan?

Meillä on Suomessa tietysti pullat hyvin uunissa, koska meille on Suomen Kirjailijaliitto. Kun itse solmin reilu vuosi sitten sopparin uuden Torni kustantamon kanssa, Kirjailijaliiton ihmiset olivat suureksi avuksi. Lähetän heille yhä mielessäni lentosuukkoja vähintään kerran kuussa (ja tästä lähtee taas). Ilman heidän opastustaan en olisi koskaan huomannut kiinnittää huomiota tiettyihin pykäliin, jotka heidän lakimiehensä osasi nostaa minulle esille pitkän (tarkalleen ottaen kolmen) puhelun aikana.

Itse asiassa oli onni, että edes älysin ottaa yhteyttä Kirjailijaliittoon. Kuvittelin ensin, että heiltä saa ammattiopastusta vain ammattilainen, ts. liiton jäsen. Ensin koetin hakea apua muutamalta tutulta, joilla on kokemusta soppareista. Ymmärrän, että toisen sopparin tsekkaaminen on hirvittävä homma eikä siihen ryhdytty (onneksi). Yleensä vedottiin siihen, että soppari on hyvin henkilökohtainen asia eikä siitä ruukata näyttää kenellekään. (Sittemmin olen kyllä huomannut, että sopparia pitää vilautella ties missä todistaakseen, että on ”oikean” kustantamon esikoiskirjailija. Se siitä henkilökohtaisuudesta.)

Voisin kuvitella, että kun vuosikausien haave vihdoin palkitaan ja soppari tulee eteen, saattaa hinku allekirjoitukseen olla niin kova, että tosiasiat unohtuvat. Siis sellaiset tosiasiat kuin mitä sopparissa sanotaan oikeuksista ja mistä oikeuksista sekä esimerkiksi vastuista tai rojaltivapaudesta.

Tänä päivänä soppareita tuntuu olevan monenlaisia ja hyvin kirjavia. Isojen kustantamojen käytännöt ovat itselleni vieraita, mutta tuttujen kertoman mukaan soppariasiaa ei tee yhtään helpommaksi, vaikka kustantamo olisi joku ns. suurista.

Soppareiden kirjoon vaikuttaa tietysti kustantamismahdollisuuksien kirjo (joihin en tässä puutu). Mutta ei ainoastaan. Jokaisen sopparin takana on vain yksi asia, ja sen nimi on raha. Kirja/kirjailija on sijoitus, jonka arvo ennakoidaan sopparissa. Eikä vain arvo kirjoittajana vaan arvo tuotteena, arvo myyntinä ja arvo jatkohyödyntämisen kannalta. On varmasti vielä lukuisia muitakin puolia olemassa.

Huomaan hokevani postauksissani aika usein, että koska työskentelen mainosalalla, minulla ei ole kovinkaan paljon ihannekuvia päässä mitä tulee bisnesmaailman lakeihin. Olen inhorealisti. Olen yrittäjä, jo kuudetta vuotta, enkä kuvittele enää yhtään vaaleanpunaista ajatusta siitä, kuinka pelkästä työn rakastamisen voimasta asiat järjestyvät ja homma toimii. Raha ratkaisee (ja rahalla tarkoitan taloudellisia näkökulmia laajasti), useimmiten. Taito tulee vasta hyvänä kakkosena.

Kirjailijaliitto auttoi minua sopparin kanssa. Puhuimme samaa kieltä heti ja hyvä niin. Kirjan kustantaminen oli minulle hyvin tärkeää, mutta ei niin tärkeää, ettenkö olisi pohtinut asiaa todella tarkkaan ja hartaasti Kirjailijaliiton neuvojen mukaan.

Mutta kuka auttaa niitä kaikkia, jotka haluavat sopia muun kuin ns. perinteisen kustannussopparin? Siis sopimuksen, joka tavalla tai toisella vaatii taloudellisia ponnisteluja kirjoittajalta itseltään?

Epäilen, että Kirjailijaliitto ei ole silloin oikea paikka ottaa yhteyttä. Tosin en tiedä. Ehkä joku muu tietää? Siksi olisi aika mielenkiintoista, jos olisi agentti, joka auttaisi. Tai ehkä niitä jo onkin. Joku muu voi tietää tämänkin asian oikean laidan. Minä vain leikittelen agenttiajatuksella. Ainakin tämän viikonlopun. Ostin äsken kirpparilta agenttimaiset käsiraudat. Vitsiksi töihin. Vaikka olenkin inhorealisti yrittäjä, osaan silti pitää hauskaa (eikä tämä tarkoita, että kytken työntekijät kiinni tietokoneeseen ja käytän heitä hyväkseni).

Lauantaita.

Haiskahtavia konventioita?

Olen kokoamassa käsikirjoituksen nro 2 (tai monesko lie, jos kaikki aloitukset ja vastaavat lasketaan) materiaaleja yhteen. Ne ovat hajallaan parissa kansiossa, jotka on nimetty Naaraspappi sitä ja tätä -tyyppisesti. Vain minä pystyn ylipäänsä ymmärtämään moisen arkistoinnin logiikkaa.

Siirrän materiaaleja työkoneelle, koska se on helppo napata kassiin kirjoittajatapaamiseen, jonne teen lähtöä. Samalla koetan jäsentää tekstejäni niin, että minun olisi mahdollisuus saada tapaamisesta mahdollisimman hyvä palaute. Hyvällä en tarkoita nyt sitä, että tekstejä kehuttaisiin, vaan luonnollisestikin sitä, että kirjoittamiseen tai tarinaan avautuisi uusia, ulkopuolisen silmin nähtyjä näkökulmia, jotka itselle voivat olla niin lähellä, ettei niitä ole edes huomannut ajatella.

Tekstien rakentava arviointi ei ole ihan helppoa. Olen itsekin käynyt läpi muiden tekstit (yhtä lukuun ottamatta, tartun siihen ihan kohta). Olen pyrkinyt listaamaan asioita, jotka mielestäni voisivat auttaa kirjoittajaa eteenpäin. Merkinnöissä on plussaa ja miinusta.

Niin rakentavaa kuin onkin saada palautetta toisesta näkökulmasta, toisessa näkökulmassa on myös ongelmansa: Mitä jos se toinen onkin näkökulmaltaan ihan erilainen? Miten siis eriyttää itsensä itsestään lukijana silloin, kun pitää antaa rakentavaa palautetta ikään kuin oman itsensä yläpuolelta tai ainakin omien mieltymystensä yläpuolelta?

Väitän, että omat mieltymykset näkyvät aina. Niistä ei vain pääse eroon. Ei vaikka kuinka tiedostaisi asian.

Eräs tuttavani sai rankkaa palautetta kirjastaan ammatti-ihmiseltä, ts. kriitikolta. Kun hän tiedusteli tältä, miksi ihmeessä kirja oli arvioitu niin kuin oli, eikä osana omaa kirjallista genreään (viihdettä, yllätys, yllätys), kriitikko vastasi: Kriitikoilla (kuten minullakin) on perinteisesti taiteentutkimuksellinen koulutus ja kritiikit tehdään siitä näkökulmasta. Kriitikon tehtävä ei ole huolehtia tekijän tunteista tai kansan mielipiteestä vaan tiettyjä kirjallisuuskritiikin konventioita noudattaen esittää oma näkemyksensä tekstistä itsestään.

Olen pohtinut vastausta edes ja takaisin.

Mistä syntyvät (tai ovat syntyneet) kirjallisuuskritiikin konventiot? Jos noudatetaan konventiota, mitä niihin suhtautetaan omat näkemykset? Miksi arviointiin ei voi sisältyä ”kansan mielipiteen” huomioiminen?

Jälkimmäinen kysymys oli esillä opiskeluaikanani. Siihen aikaan meidän paikallinen lehtemme Kaleva teki elokuva-arvosteluja niin, että varsinainen arvostelu oli kuvioissa mukana, mutta sen rinnalla oli laajempi juttu elokuvasta tai esim. elokuvan esille nostamasta teemasta. Jutussa elokuvaa taustoitettiin ja asetettiin osaksi elokuvien ja laajemminkin kulttuurin jatkumoa – omassa lajissaan, huom. Jos kyse oli toimintapläjäyksestä, ei sitä arvioitu suhteessa ns. taideleffoihin eikä toisinpäin. Homma toimi kuin junan vessa (positiivinen kielikuva), sillä ns. arvostelun osuus oli selkeästi kriitikon ”oma näkemys”, mutta lukijan oli samalla vaivaton saada toista tietoa, jonka perusteella hän pystyi asettamaan elokuvan osaksi omaa (= kansan) mielipidettä.

En muista, että kirjoista olisi tehty kritiikkejä samalla tavoin. Jostain syystä elokuvat tuntuivat sallivat konventioista vapaammaan käsittelytavan.

Kun nyt luen kirjoittajaporukkamme tekstejä, koetan pitää mielessä tuon kritiikkikäytännön. Luen tekstit aina osana sitä genreä, johon se on kirjoitettu. En vertaa keskenään kahta hyvin erityyppistä tekstiä minkään valtakunnan konventioista käsin. Kun annan oman arvioni, pyrin antamaan sen juuri siitä tekstistä mutta edelleen suhteessa lajityyppiinsä, kirjoittajaporukassa myös suhteessa kirjoittajan tarkoitusperiin, sillä jokainen meistä ei ole tähtäämässä julkaistavaan romaaniin vaan kirjoittaa esim. muistelmia lapsenlapsille. Ennen kaikkea, luen tekstiä myös siitä näkökulmasta, tuntuisiko se minusta sellaiselta, että sille voisi olla jonkinlainen sosiaalinen tilaus lukijoiden joukossa. Ja jos se liippaa läheltä jotain tällä hetkellä tähteellistä aihetta, voisiko sitä kenties korostaa (= kansan mielipide, tavallaan).

Joskus syytän itseäni laiskaksi lukijaksi: luen tekstin ”vain” tekstinä enkä liittele sitä osaksi taiteen laajempaa kenttää. Jääkö teksti näin torsoksi ja minun lukijakokemukseni huonoksi?

Enpä usko. Minulla on toki taiteentutkimuksellinen koulutus, mutta ennen kaikkea olen ihminen, joka piut paut välittää konventioista, jotka ovat rajoittavia, vanhahtavia tai muutoin vain haiskahtavat ylimielisiltä.

 

Kirjoittaa kaiken päivää mutta mitä

Kesken lasten ruuanlaiton sähköpostiin paukahti tieto siitä, etten ollut saanut erästä hakemaani apurahaa. Nostelin kalakeiton pöytään enkä sen kummemmin jäänyt murehtimaan asiaa. Itse asiassa, jos olisin saanut apurahan, olisin todennäköiset pyörtynyt pelkästä hämmästyksestä. Hakijoita oli yli 8 000 ja rahaa myönnettiin alle tuhannelle, joten esikoiskirjailijan, jonka ovat palkinneet lukijat, eivät toimikunnat, mahdollisuudet apurahaan ovat pienet. (Edes pieneen apurahaan.)

Sähköposti laittoi minut kuitenkin miettimään apurahaa näkökulmasta, jota en juuri ajatellut hakiessani sitä. Mitä, jos olisinkin saanut rahaa? Olisinko oikeasti, todellisuudessa, voinut jäädä pois töistä (etenkin, jos rahaa olisi sadellut niin paljon)? Ja mikä tärkempää: haluanko minä jäädä pois töistä? Pystynkö kirjoittamaan täysipainoisesti käsikirjoitustani aamusta iltaan (joskin varmaan apurahansaajalla voi olla muitakin velvoitteita)?

Mietin hetken, uskallanko julistaa vastaustani täällä.

No, tietysti uskallan.

Minä rakastan työtäni. Ja välillä vihaan sitä. Mutta minä en mene töihin siksi, että töihin kuuluu mennä. (Taisi olla aika hyvä päivä töissä tänään.) Minä olen itse ollut mukana perustamassa työpaikan (= yrityksen) ja minä voin hyvin pitkälle myös vaikuttaa omaan työhäni. Kaiken päälle, vaikka sanoin tänään työparilleni, että haluan papiksi tai muurariksi, en minä todellisuudessa halua kuin suunnitella hyvää mainontaa. Sitä paitsi, koska nautin hommasta, minun täytyy olla siinä suhteellisen hyvä. Tai, korjaus, heti, me yhdessä olemme siinä hyviä. Yhdessä.

Entä sitten täyspäiväinen (ja vielä täyspäinen) kirjailija? Olisiko minusta siihen? Yksin?

Tällä hetkellä kirjoitan kotona perjantait. Päivät ovat ihania. Mutta maanantaina, kirjoitettuani mahdollisuuksien mukaan (= lapset, muu elämä) myös lauantaina ja sunnuntaina, haluan kovasti maanantaina töihin. Märehdin maanantain kurjuutta ja haikailen kässärini perään mainosmaailman keskeltä mutta silti: kirjoitan jotain muuta, eikä se voi olla pahasta. Pidän työkavereistani paljon ja etenkin yhteisymmärtävästä jätinästä heidän kanssaan. Olen ollut free ja tehnyt kotona töitä yksin. Siksi arvostan työkavereita hyvin toisella tapaa kuin aikaisemmin.

Olisiko minusta tekemään töitä intensiivisesti yksin? Koko päivän? Viitänä päivänä viikossa? Ilman, että voisin kysyä toista mielipidettä keneltäkään? (Nytkän työkaveripoloseni saavat kuulla kässäristäni, halusivatpa tai eivät.) Voi mahdoton. Ehkä olisi. Ehkä ei olisi. Tai olisi, koska olen perhanan päättäväinen tapaus. Jos jotain lupaan, sen teen (ja muuta ylevää).

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta. Uusi apurahahakemus on repussa odottamassa. Laitan sen postiin huomenna. Tuskin minun tarvitsee olla huolissani sen tärppäävyydestä. Jos tärppää, sittenpähän tärppää. Perun kaikki puheeni ja alan onnesta hihkuen täysipäiväiseksi kaveriksi kässärini kanssa. Enhän minä ole mikään kauhean johdonmukainen ihminen. Tämä postauskin, oliko tässä nyt päätä tai häntää?

Oikeastaan pointti oli seuraava: Muistan jonkun kirjoittajaohjaajan kerran todenneen, että Suomi on varsin poikkeuksellinen maa. Täällä voi oikeasti keskittyä kirjoittamiseen, kiitos hyvän apurahajärjestelmän. Muualla maailmassa, hän totesi, kirjailijat ovat todennäköisemmin ”oikeissa” töissä. Kirjoittaminen tulee muun (työ)elämän rinnalla. Se on ihan hyvä vaihtoehto. Pääasia, että on kirjoittamista. Onneksi myös työpaikalla.

Mutta joka tapauksessa, kyllä minä tuon hakemuksen huomenna postitan. Pari kuukautta vain kässärin kanssa – ajatelkaa, kuinka kovasti sitten pitäisin työstäni ja työkavereistani!

 

Oodi kirjoittajakurssille

Olen ruvennut saamaan mielenkiiintoisia kyselyitä sieltä ja täältä, tutuilta ja vähän tuntemattomiltakin.

– Sinähän olet käynyt kirjoittamisen kurssin ennen kuin sinusta tuli kirjailija?

– Sait vissiin oppia jossakin, kun kirjoitit kirjan?

– Mitä minun pitäisi tehdä, kun minä haluan kirjoittaa kirjan, omia elämänkokemuksia vain listata? Mutta siis kirjan.

Tunnustan tässä ja nyt, etten koskaan oikein innostunut erilaisista kirjoittamisoppaista. Eniten minua koukutti Elokuvan runousoppi (kiitos vain tekijöille huikeasta opuksesta, jota voi lukea mielen määrin mistä kohdasta hyvänsä).

Sen sijaan olen syvästi kiitollinen siitä, että lähdin kirjoittajakoulutukseen. Esikoinen oli pieni ja kuopus vielä pienempi, joten valitsin lähimmän, Taivalkosken Päätalo-instituutissa järjestettävän. Siitä on nyt 10 vuotta. Taija Tuominen oli erinomainen opettaja jo silloin (minkä ymmärtämiseen meikäläisen kaltaisella vastarannan kiiskillä meni pari kokoontumisajoa) ja palkittu nyt myöhemmin.

Kaikista parasta oli kuitenkin ryhmä.

Mietin tässä yksi päivä puhelimessa yhden ryhmäläisen kanssa ryhmäämme. Hän totesi:

– Olisin aivan eri ihminen ilman meidän ryhmää.

Suuria sanoja, jotka tiesin todeksi mutta joita en ole lausunut ääneen oikeastaan koskaan, niin suuria ne ovat ja tosia.

Minäkin olisin aivan eri ihminen ilman omaa ryhmääni, ilman noita rakkaita ihmisiä. Mutta en tarkoita nyt yksin sitä, etten olisi saanut koskaan kirjaa valmiiksi, en edes aloitetuksi, ilman ryhmääni (sillä en olisi saanut). Minä olen muuttunut muutenkin kuin päässyt eroon sitku-kirjoittamisesta (eli tätä nykyä istun alas persuksilleni ja kirjoitan, kun 10 vuotta sitten selvitin itselleni, että aloitan seuraavana päivänä, koska silloin minulla ei ole ehkä nuhaa ja ilmakin on kauniimpi metaforien metsästykselle). Minä olen muuttunut itsenäni, Marina. Saattaahan olla, että kahden lapsen kasvulla ja suhteellisen rankalla työelämäjaksollakin on jotain tekemistä asian kanssa, mutta luulen, että iso osuus on meidän ryhmällä.

Joten, minulle on käynyt pirunmoinen tuuri. Minulla on hieno kirjoittava viiteryhmä täynnä ystäviä. Kaiken lisäksi ryhmä on pirun ansioitunut. Yksi on voittanut Runo-Kaarinan, yksi pärjännyt lukuisissa kisoissa, kolmas käsikirjoitus tulee kustantamosta ulos nyt keväällä, muutama on tehnyt omakustanteen ansioituneesti ja niin edelleen. Onnekseni ryhmä kokoontuu edelleen säännöllisesti ja jaksaa lukea toistensa kässäreitä. Nokkimisjärjestystä ei ole koskaan, mutta kipakoitakin sanoja on kuultu. Kun kyse on toisen hengentuotteen läpikäymisestä ja keskeneräisen työn arvioinnista, saa olla aika tarkkana, että valitsee näkökulmansa rehellisesti mutta kannustavasti ja ennen kaikkea käsikirjoitusta auttavasti. Pilkkufiilaukset ovat aikaa sitten jääneet loppusuoran töiksi. Kyse on muusta.

Summa summarum. Vastaan kyselijöille, että etsikää kurssinne ja selatkaa oppaanne. Mutta ennen kaikkea, olkaa avoimia sille mahdollisuudelle, että kirjoittaminen tuo elämäänne jotakin muutakin hyvää kuin pelkän kirjoittamisen. Esimerkiksi oman ryhmän (= toisen perheen) ja oman itsenne kasvunpaikan.

Riskejä taittovaiheessa

Tässä muutamana päivänä on tullut vastaan blogeja tai muita tekstejä, joissa on käsitelty kielioppia, myös kirjailijoiden kieliopillisia taitoja ja niiden mahdollista petraamista.

Olen itse valmistunut FM:ksi, pääaineena suomen kieli. Kielioppi on aina mennyt kaaliini hyvinkin luontevasti ja helposti. Siis suomen kielioppi, muiden kielten ei sitten ensinkään. Myös kirjan oikolukuvaiheessa huomasin korjaavani muiden korjaamia kielioppiasioita, yleensä takaisin alkuperäisiksi. Luotan omaan kielioppitaitooni ja sillä sipuli. Kieliopillisesti oikea teksti on asia, josta pidän kiinni myös töissäni. Jos asiakas haluaa kirjoittaa kieliopin vastaisesti (niin käy yllättävän usein, uskokaa pois), toivon, ettei työtämme signeerata; se ei ole loppuun asti viimeistelty.

Siksi onkin varmasti ymmärrettävää, että Napanuoralla-kirjaan jääneet muutamat kielelliset lipsahdukset ovat vaivanneet minut lähes hermoromahduksen partaalle. Yleensä lukijat eivät ole niitä kommentoineet. Ehkä ”tavallinen” lukija ei niitä sillä tavoin ajattele. Hän nauttii tarinasta, ja muu on sivuseikka. Kieli on kuitenkin perusasioiltaan täysin kunnossa, ja kieli soljuu eteenpäin tarinan täydentäen ja tukien (kiivaasti, sillä Kirsi-parka on liemessä). Kirjaa ammattimaisemmalla otteella tutkailleet ovat toki nostaneet editointipuolen esille, niin kuin pitääkin. Tosin olisi mahtavaa, että vaikka kielessä on huomatettavaa, sitä osattaisiin katsoa myös muutoin kuin pienen kustantamon ongelmana. Tosiasiahan on, että nykyään virheitä on paljon (kiire vaivaa meitä kaikkia ja vähäinen työvoima). Se, mikä tulkitaan virheeksi, on myös hyvin mielenkiintoista: useinhan tekstin virheellisyyttä ja virheettömyyttä ei pysty arvioimaan pelkän peruskieliopin avulla. Huolellisuuden kenties pystyy. Mutta suomen kielessä esim. pilkku- ja yhteyssanasäännöt ovat sopimuksiin perustuvia eivätkä noudata mitään johdonmukaista logiikkaa, joten niiden todellinen opettelu on vaikeaa, saati virheiden osoittaminen.

Kielilipsahdukset ilmaantuivat käsikirjoitukseeni sen taittovaiheessa. Koska luen valtavasti työkseni tekstejä oiko juuri taittovaiheen jälkeen, tiesin, että otin hirvittävän riskin kirjani kanssa. Jouduimme poistamaan ns. häntäsivuja (joilla oli vain pari riviä tekstiä). Poistot tapahtuivat tietysti muokkaamalla edellisen sivun tai sivujen tekstejä hieman. Sanaa pois sieltä, hiukan erilainen rakenne täällä. Näin saatiin häntäsivu pois, kun teksti ”nousi” edelliselle sivulle.

Koska aikataulu oli kamala ja minä töissä normaalisti lukuisten muiden tekstien parissa ja lasten kanssa iltaisin, tiesin homman riskit. Sellaista se elämä vain on. Valintoja on tehtävä ja katsottava, mihin valinta sitten johtaa. Kun tekstiä muokkaa kiireisellä aikataululla, virhe syntyy yleensä rektioihin (Rakastuin poikaan. –> Tykkään poikaa.) ja kongruensseissa (He tulivat nopeasti. –> Hän tulivat nopeasti.) Yksinkertaisia esimerkkejä nuo sulkeissa olevat, mutta kun lause on monimutkaisempi, siinä on tietty rytmi, jonka on soinnuttava edellisiin ja tuleviin lauseisiin, kieliopillinen fiilaus on vain se, joka lipsahtaa helposti pois laskuista, ainakin minulta. Kaikki huomio menee yhä vain kielen rytmiin, ja siitä huolehtiessa lukee virheensä oikein. Tietysti kustantamossa asia olisi pitänyt huomata ja oikaista, mutta ihmisiä sielläkin on töissä. Kiire heilläkin.

Hienoa asiassa on se, että jälleen kerran tuli todistettua, että pitäisi uskoa itseä. Pitäisi luottaa siihen, mitä oma sisin sanoo. Älä suostu hätiköimään. Älä aikanaan asiassa, jossa muutenkin silmäsi menevät helposti umpeen.

Hienoa asiassa on myös se, että loppujen lopuksi kyse ei ole maata kaatavasta asiasta. Kaikki voittavat: minä olen oppinut taas jotain, innokkaat kielioppi-immeiset saavat silmilleen hommia. Sitä paitsi, minulle yksikin virhe on kauhea asia, tiedossa unettomia öitä. Onneksi virheitä on vain muutamia. Olen päässyt vähillä. Valvonut ja harmitellut ja nyt, lakannut kantamasta murhetta asioista, joille en voi enää mitään.

Sen sijaan voin vaikka mitä, mikä on vasta edessä. Esimerkiksi kirjoittaa nyt, koska minulla on siihen kerrankin kokonainen päivä aikaa. Siunattu yrittäjyys! Joskus se palkitsee myös antamalla aikaa.

Mukavaa perjantaita kaikilla (ups…)!