Liian hidas kirjailijaksi?

Loman jälkeen paluu arkeen on ollut kuin pommi. Vielä pommimmaksi sen tekee väite, jonka kuulin tässä tovi sitten.

Jaan väitteen nyt kanssanne.

Jos haluaa kirjoittaa niin, että menestyy (mikä tarkoittaa tässä yhteydessä vain kustannussopimusta, ei tähdeksi tulemista), ei voi käydä ns. oikeissa töissä.

Selitys on tietysti yksinkertainen: ammattimainen tai sellaiseksi tähtäävä kirjoittaminen vaatii niin paljon aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa, että aikaa, keskittymistä, lihaksia ja taas aikaa ei ole tuhlattavaksi normaaliin työhön.

Minä en tykkää väitteestä. Minulla ei ole varaa tykätä siitä. Lompakkoni huutaa muutoinkin joka kuun lopussa.

Mutta kysymys ei ole vain rahasta eikä päivittäisestä toimeentulosta. En tykkää väitteestä muutenkaan. Käytännössä se tarkoittaa, että minusta voi kehittyä varteenotettava tekijä jollakin elämänalueella vain sulkemalla jokin toinen pois.

No, okei, niinhän huippu-urheilijatkin tekevät usein, piru vie. Mitä minä silloin ajattelen? Vitsi, mitä uhrautuvaisuutta ja keskittymistä! Vau, mitä rakkautta omaa juttua kohtaan! Nostan hattua ja kumartelen.

Tuolla logiikalla minä en siis rakasta kirjoittamista tarpeeksi. Minä en ole kirjoittamisen huippu-uhrautuja. En tähtää tosissani olympialaisiin, en parhaan ja hiotuimman kaunokirjallisen teoksen pallille. Itse asiassa, käyn aika laiskasti lenkillä ja vieläpä tasaisessa viihdemiljöössä, jossa pystyy rämpimään huonommassakin kunnossa, koska naisviihteessähän kuolaaminen on aivan luonteva juttu.

Huippu-urheilijalle on kiire, sillä tosiasia on, että hän voi urheilla huipusti vain tietyn, hyvinkin rajallisen ajan. Kolmikymppinen alkaa olla monessa lajissa vanha luuska.

Mutta kirjoittamisessa meillä ei pitäisi olla kiire mihinkään. Kukaan ei ole liian vanha kirjoittamaan eikä julkaisemaan. Kirjallinen luuskaikä? Onko sitä? Miksi me kuvittelemme – miksi minä kuvittelen – että minun pitää olla valmis käsikirjoitukseni kanssa pian, mieluummin heti, eilen, edellisellä viikolla? Miksi minä en voisi menestyä (= saada sopimusta), vaikka minä kirjoittaisin yhtä käsikirjoitusta muun elämän vuoksi 15 vuotta? Voiko hyvä käsikirjoitus syntyä vain istumalla paikoillaan ahkerasti persuuksillaan puoli vuotta tai vuosi?

Sen verran minä olen kirjoittanut, että tiedän, että puolen vuoden intensiivinen jakso olisi toki paljon helpompi tapa kirjoittaa kuin viiden vuoden viisitoistaminuuttiset kaiken muun ohessa. Jos siis joku haluaa antaa minulle rahaa, käyttäydyn mieluusti puoli vuotta kuin olympialaisiin valmistautuva. Minulla on aika monta hyvää ideaa päässä, jotka sattuneesta syystä odottavat kukkaan puhkeamista.

Mutta se väite. Että muusta elämästä, usein työstä, irtautuminen olisi ainoa mahdollinen tie kirjoittamisen vakaviin päämääriin? Ei kai sentään. Eihän?

Lomalla aikaa vain kirjoittaa?

Että voi olla ihmisen hankala hahmottaa, että hyvin, hyvin kiireinen kevät on jätetty taakse ja edessä on viisi viikkoa pelkkää kesälaidunta. (Aivan sama, vaikka vettä tulisi kuin aisaa.)

Tänään olen miettinyt, miltä loma tuntuisi, jos se olisi aivan – no – henkisen totaalisestikin loma. Siis jos olisin yksi niistä onnekkaista, jotka ovat saaneet apurahan. Että voisin tässä hengailla ja ja lomailla ja sitten ajatella tekevänsä töitä (romaanin eteen) töinä, vaikka vain pienen apurahan turvin, mutta joka tapauksessa vain yhtä työtä.

Koska apuraha-arpa osui jonkun toisen kohdalle, periaatteessa minun pitäisi työskennellä johdonmukaisesti tämä aika, kun olen poissa ”oikeista” töistä. Viidessä viikossa ehtii saada paljon aikaiseksi, vaikka kirjoittaisi vain neljä tuntia päivässä. Se olisi sitä paitsi kohtalaisen vähän, kun vertaa, että ”oikea” työ vie ainakin kahdeksan tuntia päivästä. Todennäköisesti kahdeksan ei riitä, jos päivään osuu palaveri tai kaksi. (Kolmen jälkeen ruuanlaitto lämmittäminen ainoa mahdollinen ponnistelu, johon kykenen.)

Niin ihanaa kuin romaanin kirjoittaminen ja loppuun saattaminen on, ajatus siitä, että olisin luova koko loman, jolloin virallisesti saan olla epäluova ja laiska, ei kauheasti lämmitä. Mutta toisaalta, ajatus siitä, että syksyllä olen jälleen töissä ja kirja yhä puolivälissä, kylmäsee.

Mitä siis tehdä?

Minulla ei ole lääkettä. Mutta katsotaan viiden viikon päästä. Kerron, jos löysin sen.

Nyt olen ihan liian laiska miettimään syvällisesti, miten tämän ongelman ratkaisisi. Jos vain uskaltaisin olla jälleen luonnonlapsi ja ajatella niin kuin tyttöni tekevät: Huominen on vasta huomenna. Tässä hetkessä on kaikki tarvittava sellaisena kuin on.

Kirjoittaa kaiken päivää mutta mitä

Kesken lasten ruuanlaiton sähköpostiin paukahti tieto siitä, etten ollut saanut erästä hakemaani apurahaa. Nostelin kalakeiton pöytään enkä sen kummemmin jäänyt murehtimaan asiaa. Itse asiassa, jos olisin saanut apurahan, olisin todennäköiset pyörtynyt pelkästä hämmästyksestä. Hakijoita oli yli 8 000 ja rahaa myönnettiin alle tuhannelle, joten esikoiskirjailijan, jonka ovat palkinneet lukijat, eivät toimikunnat, mahdollisuudet apurahaan ovat pienet. (Edes pieneen apurahaan.)

Sähköposti laittoi minut kuitenkin miettimään apurahaa näkökulmasta, jota en juuri ajatellut hakiessani sitä. Mitä, jos olisinkin saanut rahaa? Olisinko oikeasti, todellisuudessa, voinut jäädä pois töistä (etenkin, jos rahaa olisi sadellut niin paljon)? Ja mikä tärkempää: haluanko minä jäädä pois töistä? Pystynkö kirjoittamaan täysipainoisesti käsikirjoitustani aamusta iltaan (joskin varmaan apurahansaajalla voi olla muitakin velvoitteita)?

Mietin hetken, uskallanko julistaa vastaustani täällä.

No, tietysti uskallan.

Minä rakastan työtäni. Ja välillä vihaan sitä. Mutta minä en mene töihin siksi, että töihin kuuluu mennä. (Taisi olla aika hyvä päivä töissä tänään.) Minä olen itse ollut mukana perustamassa työpaikan (= yrityksen) ja minä voin hyvin pitkälle myös vaikuttaa omaan työhäni. Kaiken päälle, vaikka sanoin tänään työparilleni, että haluan papiksi tai muurariksi, en minä todellisuudessa halua kuin suunnitella hyvää mainontaa. Sitä paitsi, koska nautin hommasta, minun täytyy olla siinä suhteellisen hyvä. Tai, korjaus, heti, me yhdessä olemme siinä hyviä. Yhdessä.

Entä sitten täyspäiväinen (ja vielä täyspäinen) kirjailija? Olisiko minusta siihen? Yksin?

Tällä hetkellä kirjoitan kotona perjantait. Päivät ovat ihania. Mutta maanantaina, kirjoitettuani mahdollisuuksien mukaan (= lapset, muu elämä) myös lauantaina ja sunnuntaina, haluan kovasti maanantaina töihin. Märehdin maanantain kurjuutta ja haikailen kässärini perään mainosmaailman keskeltä mutta silti: kirjoitan jotain muuta, eikä se voi olla pahasta. Pidän työkavereistani paljon ja etenkin yhteisymmärtävästä jätinästä heidän kanssaan. Olen ollut free ja tehnyt kotona töitä yksin. Siksi arvostan työkavereita hyvin toisella tapaa kuin aikaisemmin.

Olisiko minusta tekemään töitä intensiivisesti yksin? Koko päivän? Viitänä päivänä viikossa? Ilman, että voisin kysyä toista mielipidettä keneltäkään? (Nytkän työkaveripoloseni saavat kuulla kässäristäni, halusivatpa tai eivät.) Voi mahdoton. Ehkä olisi. Ehkä ei olisi. Tai olisi, koska olen perhanan päättäväinen tapaus. Jos jotain lupaan, sen teen (ja muuta ylevää).

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta. Uusi apurahahakemus on repussa odottamassa. Laitan sen postiin huomenna. Tuskin minun tarvitsee olla huolissani sen tärppäävyydestä. Jos tärppää, sittenpähän tärppää. Perun kaikki puheeni ja alan onnesta hihkuen täysipäiväiseksi kaveriksi kässärini kanssa. Enhän minä ole mikään kauhean johdonmukainen ihminen. Tämä postauskin, oliko tässä nyt päätä tai häntää?

Oikeastaan pointti oli seuraava: Muistan jonkun kirjoittajaohjaajan kerran todenneen, että Suomi on varsin poikkeuksellinen maa. Täällä voi oikeasti keskittyä kirjoittamiseen, kiitos hyvän apurahajärjestelmän. Muualla maailmassa, hän totesi, kirjailijat ovat todennäköisemmin ”oikeissa” töissä. Kirjoittaminen tulee muun (työ)elämän rinnalla. Se on ihan hyvä vaihtoehto. Pääasia, että on kirjoittamista. Onneksi myös työpaikalla.

Mutta joka tapauksessa, kyllä minä tuon hakemuksen huomenna postitan. Pari kuukautta vain kässärin kanssa – ajatelkaa, kuinka kovasti sitten pitäisin työstäni ja työkavereistani!

 

Kirjoittaa ilman sanottavaa?

Kiitos Calendulan päätin kirjoittaa aivan muusta kuin oli tarkoitus. Palaan lauserakenteeseen myöhemmin (Aihe ei ole kuivakka, vaikka siltä kuulostaa.) Sen sijaan jatkan siitä, mistä jo Calendulalle lyhyesti kommentoin.

Voiko oman käsikirjoituksen tiivistää yhteen lauseeseen?

Voi ja ei voi. Minä tein sen viikonloppuna, kun apurahahakemus tuntui vaativan juuri sen yhden lauseen mutta enempään ei ollut tilaa varsinaiselta työselostukselta.

Joka tapauksessa, mainontaa suunnitellessani joudun vähän väliä saman tilanteen eteen: kiteyttämään isoja kokonaisuuksia (isoja yrityksiä ja laajoja toimialoja) yhteen lauseeseen, pariin kolmeen sanaan. Kun katsoo toisen hommia ulkoapäin, tietää kohteen ja tajuaa tavoitteen, ajatus pysyy (useimmiten) kristallinkirkkaana.

Koetin olla hyvin ammattimainen oman käsikirjoitukseni kanssa, kuin mainoskiteyttäjä ainakin. Eihän se tietenkään onnistunut. Saamari, tuijotin hakemusta perjantain, lauantain ja vasta sunnuntai-iltana älysin. Siis, älysin (hyvä tavaton), miten minun pitää kiteyttää oman uuden käsikirjoitukseni varsin ihmissuhdesekava kokonaisuus. Kun kyseessä on vielä viihdekirja, halusin, ettei kiteytys kuulosta siltä kuin se voisi viihdekirjalle kuulostaa. En halunnut valehdella (minähän kirjoitan viihdetta!). Mutta samalla tavalla kuin viihteen kanssa koetan välttää kliseitä, koetin välttää niitä kiteytyksessä.

Ja nyt sitten itse asiaan.

Soitin kiteytyksen jälkeen kirjoittavalle ystävälleni.

– Miten joku voi päättää, että kirjoittaa jostakin tietystä teemasta kirjan? Sanotaan vaikka syyllisyydestä, ja alkaa sitten rakentaa siitä kirjaa, huudahdin ystävälleni.

Ystäväni huokasi, ettei hänkään ymmärrä moista. (Tiesin, että hän sanoisi niin. Halusinkin, että keskustelu jatkuu siitä eteenpäin.)

Tulimme siihen tulokseen sunnuntai-illan viisastamina (keitin samalla lapsille mannapuuroa), että kirjoittajatyyppejä on karkeasti kaksi:

1. Niitä, jotka valitsevat teeman tai aiheen ja rakentavat tekstin siitä sitten.

2. Niitä, jotka alkavat kirjoittaa esim. vain jostakin tilanteesta tai tapahtumasta tai vastaavasta miettimättä sen kummemmin, mikä on se pyörä, jota he ovat tarinallaan keksimässä uusiksi.

Minä kuulun siis ryhmään 2. Minä vain kirjoitan. Teen rakennekaavion mutta en rakenna sitä tietyn ”sanottavan” kautta vaan kohtaus kohtaukselta. Kieltämättä näin eteneminen johtaa siihen, että tekstiä täytyy muokata paljon sitä mukaan, kun kokonaisuus alkaa hahmottua. Sanottava kasvaa siinä, missä tarinakin. Joskus jopa aivan muuksi kuin oli ajatellut. Napanuoralla-kirjan kohdalla tajusin ensimmäisille kirjamessuille ajaessani, että saakeli, kirjahan kertoo siitä, miten me nykyakat, modernit mimmit, pyrimme kontrolloimaan kaikkea ja suunnittelemaan kaiken. Emme anna elämän kuljettaa missään. Mutta en minä todellakaan suunnitellut, että kirja kertoo siitä. (Ja nyt varmaan olen jotenkin outo, kun tunnustan moisen.)

Naaraspapin sanoma on nyt selvä. Siihen palattaneen myöhemmin.

Kolmannen kässärin, joka muhii päässä, aionkin sitten tehdä toisin. Se onkin koko ajan lähtenyt etenemään nimenomaan aiheesta tai teemasta käsin. Minulla ei ole tietoa kuin yhdestä henkilöstä ja miljööstä. Tapahtumista ei hajuakaan (toisin kuin Napanuoralla-kirjassa, jossa kohtauksia oli päässä heti ja paljon).

Odotan projektia, sillä olen varma, että se tulee opettamaan minulle jotain aivan uutta. Ehkä osaan jonkun vuoden päästä sanoa, kumpi on (minulle) helpompi tapa loihtia kasaan kokonainen romaani.

(Ps. Pahoittelut, jos jäi kirjoitusvirheitä. Pitää mennä. Oikoluvut jäävät niin kuin aina. Joissakin asioissa olen sentään yhä spontaani, vaikka sanovat, etten ole enää nuoren Marin veroinen, höh.)

Nyt palaa raha!

Valkoinen, sininen, vihreä vai oranssi? Valitsin oranssin. Ajattelin, jos se säteilisi minuun ylienergiaa, jonka turvin voisin viedä loppuun tammikuisen hankkeen. Sen nimi on apurahat.

Myönnetään, että olen noviisi. Noviisilta myös tuntuu. Vaikka pyörittelen työkseni markkinointisuunnitelmia ja -strategioita, budjetteja ja konsepteja, jostain syystä astuminen ulos työstä ja asettuminen apurahaa hakevan esikoiskirjailijan rooliin on lähes ylivoimainen. Olen koettanut analysoida syytä, mutta en löydä mitään järkevää.

Yhden järjettömän syyn löydän: apurahaa hakevana esikoiskirjailijana olen aivan erilaisessa asemassa kuin mainostoimiston suunnittelujohtajana. Aivan kuin minulta olisi yhtäkkiä riisuttu vaatteet (torilla). Ja niin tavallaan onkin. Rooli on uusi ja erilainen. Käytänteet ovat uudet ja erilaiset. Tässä hommassa, apurahasivuston äärellä, tunnen itseni to-del-la yksinäiseksi (esikois)kirjailijapiruparaksi. Töissä sentään jaamme hakemukset, tarjoukset, konseptit ja strategiat. Työsuunnitelmia ja aikataulutuksia ei tarvitse laatia yksin. Sitä paitsi, niistä hommista minulla on kokemusta. Paljon. Niistä saan myös palautteen. Näistä en (muuta kuin sen, että apurahaa ei tipu tai se tippuu. Voitte arvata, kumpi on ollut tulos tähän asti.)

Tarkemmin ajateltuna esittelemäni syy ei olekaan täysin järjetön. Sehän on oikeastaan ihan itsestään selvä ja looginen. Jossakin on hyvä – kokemuksesta. Toisessa on vähintäänkin jännittynyt – kokemuksen puutteesta. Samalla jännittyneisyyttä lisää oma epävarmuus. Miten niin minä tässä nyt selittelen tulevan romskuni teemoja ja motiiveja? Miten niin kostojuonen kehittely ansaitsee rahaa kolmen kuukauden työhön? Entä rakkaus, voiko kalutumpaa aihetta olla? Tai ystävyys? Taasko minä olen kirjoittamssa ystävyydestä? Hitot, eihän minun cv:ssäkään ole kuin esikoiskirjaparkani, sekin pieneltä kustantamolta. Saanko lätkiä cv:n jatkoksi kaikki ne opukset, kirjat, lehdet ja vastaavat, jotka olen vähintääkin toimittanut, todennäköisemmin kirjoittanut asiakkaille? (En muuten saa.)

Hohhoijaa. Olen nyt kaksi viikkoa odottanut, että joku tekisi hakemukset minun puolestani. Sellaista jokua ei ole ilmaantunut. Juokaisen teeni oranssista mukistani ja päätän, että tämä on vain yksi keissi suunnittelujohtajaroolille. Aikatauluja, strategioita ja budjetteja. Haloo! Ja teemat. Naaraspapista tulee hyvä kirja! Apurahan avulla tai ilman.

Nyt palaa raha!

 

Apurahat niskassa

Tänään illansuussa pää lakkasi kääntymästä. Voin katsoa vain eteenpäin. Pohdin itsekseni, onko eteenpäinkatsomisella jokin vertauskuvallinenkin puoli. Toivottavasti on, jos miettii, missä niska paukahti kuntoonsa: apurahahakemuksen tekoa opetellessa.

Minulle on kerrottu, että apurahahakemusten tekeminen on oma taiteenlajinsa. Nyt tiedän, että niin todellakin on. On kohtalaisen vaivatonta jälkikäteen miettiä kirjoittamiaan teemoja ja linjoja. Mutta kun sen joutuu tekemään etukäteen, eteenpäinkatsomisen taitoa tarvitaan.

Haen apurahaa Naaraspappia varten. Olisi jokseenkin juhlallista kirjoittaa myös muulloin kuin silloin, kun lapset ovat ulkona tai harrastuksessa tai suhteellisen rauhallisina omissa hommissaan. Että kynään voisi tarttua muulloinkin kuin jostakin muusta varastettuina hetkinä.

En ole ainoa apurahanhakija. Se, miten ansioituminen mitataan, onkin mielenkiintoinen juttu. Olen haastatellut ihmisiä työhönoton yhteydessä ja joutunut mittaamaan heidän ansioitumistaan. Joka kerta se on ollut yhtä tiukka paikka. Mikä lopultakin on saanut päätymään ratkaisuun, johon on päätynyt? Onko se ollut maininta CV:ssä vai fiilis siitä, että tuo ihminen on tosissaan noiden sinisten silmiensä takana? Mikä minun hakemuksessani kertoo, että olen, piru vie, tosissani, esikoiskirjailijanakin ja ehkä juuri nimenomaan siksi?

Suhtaudun nyt hakemusten tekoon hiukan samalla lailla kuin synnytysvalmennukseen. Hitot, itse se pitää kokea, oikea synnytys. Joku fiksu (tässä tapauksessa tieteellisellä puolella ansioitunut veljeni) voi antaa vinkin tai kaksi. Erinomaisia vinkkejä, mutta siihen se jää. Loppu on minusta kiinni. Niin kuin kaikessa, mikä liittyy omaan kirjoittamiseen. Kuka muu hullu tätä tekisi? Tällä kääntymättömällä niskalla?

Minunkin on aika painut pehkuihin. Yöuni hiipii mukavasti varpaisiin, kun tietää tehneensä parhaansa: katsoneensa eteenpäin.

 

Turhautunut kanafarmilla

Olen jokseenkin turhautunut. Olo on sellainen, kuin nypittäisiin kynsiä, joten paukutan tähän suoraan kaiken. Ilman sensuuria.

Nettiyhteys on pätkinyt koko päivän. Juuri kun olen harjoitellut apurahahakemusta. On siinäkin taiteenlajinsa. Mitä laitetaan kohtaan ansiot, kun ensimmäinen kirja on juuri julkaistu? Päätin sitten laittaa kaikki pokkarit, suuteluopaskirjaset, parisuhdetestikokoelmat, näin saat parhaat pojan -oppaat, horoskooppikirjat ja muut, joita on kertynyt kaapinpohjalle. Ainakin niiden tekeminen oli kovaa työtä ja vaatii loputonta mielikuvitusta. Vielä hienovarainen suudelma.

Tytöt tappelevat. Tsiisus, että kaksi tyttöihmistä osaakin tapella. Siinä kokeillaan rajoja kuin pikku kukot (ei siis kanat). Kuka saa mennä ja kenen huoneeseen ja milloin! Tuo on saanut yhden karkin enemmän ja tuo pelannut tietokoneella kolme minuuttia viisi sekuntia pitempään. Nyt sitten täällä on kolmaskin tapaus. Kikattavat tuolla ystäväkirjaa kirjoittaessaan, että pahin karkki, jota ovat syöneet, ovat sokeroidut alushousut (käytetyt, huom, sen lisäsivät itse).

Entä sitten sanat? Saakelin sanat. Ovat jumineet jonnekin kurkunpäähän. Sieltä tulee vain raauntaa, jota tytöt nimittävät pahantuuliseksi äidiksi. Kraaak.

Otin pullon kaapista. Hätäpullon. Ostin sen perjantaina, kun pääsin töistä. Join melkein kaikki. Coca Cola Light. Olisi pitänyt olla sokerista. Korvikkeista ei ole mihinkään, vaikka uskottelin niin itselleni ja uskottelen todennäköisesti jatkossakin.

Huomenna on työpäivä. Tiet ovat niin jäiset, että ilman talvirenkaita en lähde polkemaan. Mies vaihtaa ne huomenna (toivottavasti). Ajattelin, että kävelen töihin. Siihen menee tunti. Mutta onpahan ainakin oma tunti. Eikä ketään tarvitse huolehtia mihinkään. Siunattu syysloma. Jotain hyvääkin siis, Mariseni (sehän kuulostaa lähes marisemiselta – ovatkohan tienneet nimeä valitessaan – ai, mutta olenkin oikeasti Marianne, ne eivät marise).

Nyt riittää. Kiitos kaikille mahdollisille läsnäolosta. Koetan valittaa vähemmän. Mutta tämä oli välttämätöntä. Kirjoitusvirheineen päivineen.

Otan vielä tuosta yhden hörpyn aspartaamilitkua. Ylhäällä on soitettu jollekulle inhokkiasioista. Koski poikia. Ehkä tytöt ovat sittenkin kanoja.