Eksyneen pohjoinen syli (eli 11 jossittelua)

Joskus pienet enkelit tuovat kohdalle juuri sitä, mitä tarvitsee. Tässä tapauksessa Marke, joka on heittänyt minua haasteella. Jos olisin (x 11)-haaste sopii minulle, tähän päivään, erinomaisesti, sillä tänään kaikki on mennyt pieleen. Ihan kaikki. Mutta nyt voin pohtia asioita toisin. Spekuloida, aprikoida, vaihtaa osaa vaikka hammashoitajan tai ukko ylijumalan kanssa. Voi että! (Tai ehkä sittenkin annan ahdistuksen paukahtaa ulos juuri nyt.)

Jos olisin kaiken kestävä, olisin harmaa kylmä kallio.
Jos olisin kallio, ei minua mikään läpäisisi sydäntä myöten.
Jos olisin sydän, sykkisin sinulle, vain sinulle ja niille muille, jotka sinusta ovat.
Jos olisin sinusta, olisin aivan toinen, olisin ilo, nauru, silmänisku ja huoleton häivä.
Jos olisin huoleton, en olisi sitä, mitä nyt olen, en ainakaan äiti, sillä äidin silmä kantaa pitkälle ja matkustaa jokaisen huolen sisään.
Jos olisin huoli, pyyhkisin itseni pois, kosteaan liinaan tartuttaisin.
Jos olisin liina, antaisin sen räsyksi, unen kaveriksi, kummallekin lapsukaiselle itseni puoliksi.
Jos olisin puolikas, tietäisinkö kohtaloni (vai näkisinkö itseni peilistä niin kuin kokonainen näkee)
Jos olisin kohtalo, mitä voisin sanoa, etukäteen vihjaista.
Jos olisin vihje, pieni kuin linnun laulu kevätaamun hankien keskellä, minne menisin, ketä auttaisin.
Jos olisin hanki, kertoisinko, että kylmän pinnan sisällä asuu lumen turva, eksyneen pohjoinen syli, valkea voima ennen harmaata kalliota.

Suosittelen kokeilemaan, etenkin pahana päivänä. Yhtään miettimättä. Viidessä minuutissa. Kirjoittaminen tehoaa paremmin kuin kannu jäätelöä.

Advertisement

Wanted sopparinkirjoitusagentti?

Katsahtaessani Marken hienon kirjatrailerin ja lukiessani kirjan sopparivaiheista mieleeni välähti uudelleen siellä joskus leikkisästi keinahdellut ajatus: pitäisikö nykyisessä (lue: sekavassa) kustannusmaailmassa olla joku ammattiliitto tai agentti, joka ohjaisi ensimmäistä kertaa sopparin eteensä saavia kirjoittajia siinä, mitä sopparissa ehkä sittenkin sanotaan?

Meillä on Suomessa tietysti pullat hyvin uunissa, koska meille on Suomen Kirjailijaliitto. Kun itse solmin reilu vuosi sitten sopparin uuden Torni kustantamon kanssa, Kirjailijaliiton ihmiset olivat suureksi avuksi. Lähetän heille yhä mielessäni lentosuukkoja vähintään kerran kuussa (ja tästä lähtee taas). Ilman heidän opastustaan en olisi koskaan huomannut kiinnittää huomiota tiettyihin pykäliin, jotka heidän lakimiehensä osasi nostaa minulle esille pitkän (tarkalleen ottaen kolmen) puhelun aikana.

Itse asiassa oli onni, että edes älysin ottaa yhteyttä Kirjailijaliittoon. Kuvittelin ensin, että heiltä saa ammattiopastusta vain ammattilainen, ts. liiton jäsen. Ensin koetin hakea apua muutamalta tutulta, joilla on kokemusta soppareista. Ymmärrän, että toisen sopparin tsekkaaminen on hirvittävä homma eikä siihen ryhdytty (onneksi). Yleensä vedottiin siihen, että soppari on hyvin henkilökohtainen asia eikä siitä ruukata näyttää kenellekään. (Sittemmin olen kyllä huomannut, että sopparia pitää vilautella ties missä todistaakseen, että on ”oikean” kustantamon esikoiskirjailija. Se siitä henkilökohtaisuudesta.)

Voisin kuvitella, että kun vuosikausien haave vihdoin palkitaan ja soppari tulee eteen, saattaa hinku allekirjoitukseen olla niin kova, että tosiasiat unohtuvat. Siis sellaiset tosiasiat kuin mitä sopparissa sanotaan oikeuksista ja mistä oikeuksista sekä esimerkiksi vastuista tai rojaltivapaudesta.

Tänä päivänä soppareita tuntuu olevan monenlaisia ja hyvin kirjavia. Isojen kustantamojen käytännöt ovat itselleni vieraita, mutta tuttujen kertoman mukaan soppariasiaa ei tee yhtään helpommaksi, vaikka kustantamo olisi joku ns. suurista.

Soppareiden kirjoon vaikuttaa tietysti kustantamismahdollisuuksien kirjo (joihin en tässä puutu). Mutta ei ainoastaan. Jokaisen sopparin takana on vain yksi asia, ja sen nimi on raha. Kirja/kirjailija on sijoitus, jonka arvo ennakoidaan sopparissa. Eikä vain arvo kirjoittajana vaan arvo tuotteena, arvo myyntinä ja arvo jatkohyödyntämisen kannalta. On varmasti vielä lukuisia muitakin puolia olemassa.

Huomaan hokevani postauksissani aika usein, että koska työskentelen mainosalalla, minulla ei ole kovinkaan paljon ihannekuvia päässä mitä tulee bisnesmaailman lakeihin. Olen inhorealisti. Olen yrittäjä, jo kuudetta vuotta, enkä kuvittele enää yhtään vaaleanpunaista ajatusta siitä, kuinka pelkästä työn rakastamisen voimasta asiat järjestyvät ja homma toimii. Raha ratkaisee (ja rahalla tarkoitan taloudellisia näkökulmia laajasti), useimmiten. Taito tulee vasta hyvänä kakkosena.

Kirjailijaliitto auttoi minua sopparin kanssa. Puhuimme samaa kieltä heti ja hyvä niin. Kirjan kustantaminen oli minulle hyvin tärkeää, mutta ei niin tärkeää, ettenkö olisi pohtinut asiaa todella tarkkaan ja hartaasti Kirjailijaliiton neuvojen mukaan.

Mutta kuka auttaa niitä kaikkia, jotka haluavat sopia muun kuin ns. perinteisen kustannussopparin? Siis sopimuksen, joka tavalla tai toisella vaatii taloudellisia ponnisteluja kirjoittajalta itseltään?

Epäilen, että Kirjailijaliitto ei ole silloin oikea paikka ottaa yhteyttä. Tosin en tiedä. Ehkä joku muu tietää? Siksi olisi aika mielenkiintoista, jos olisi agentti, joka auttaisi. Tai ehkä niitä jo onkin. Joku muu voi tietää tämänkin asian oikean laidan. Minä vain leikittelen agenttiajatuksella. Ainakin tämän viikonlopun. Ostin äsken kirpparilta agenttimaiset käsiraudat. Vitsiksi töihin. Vaikka olenkin inhorealisti yrittäjä, osaan silti pitää hauskaa (eikä tämä tarkoita, että kytken työntekijät kiinni tietokoneeseen ja käytän heitä hyväkseni).

Lauantaita.

Haiskahtavia konventioita?

Olen kokoamassa käsikirjoituksen nro 2 (tai monesko lie, jos kaikki aloitukset ja vastaavat lasketaan) materiaaleja yhteen. Ne ovat hajallaan parissa kansiossa, jotka on nimetty Naaraspappi sitä ja tätä -tyyppisesti. Vain minä pystyn ylipäänsä ymmärtämään moisen arkistoinnin logiikkaa.

Siirrän materiaaleja työkoneelle, koska se on helppo napata kassiin kirjoittajatapaamiseen, jonne teen lähtöä. Samalla koetan jäsentää tekstejäni niin, että minun olisi mahdollisuus saada tapaamisesta mahdollisimman hyvä palaute. Hyvällä en tarkoita nyt sitä, että tekstejä kehuttaisiin, vaan luonnollisestikin sitä, että kirjoittamiseen tai tarinaan avautuisi uusia, ulkopuolisen silmin nähtyjä näkökulmia, jotka itselle voivat olla niin lähellä, ettei niitä ole edes huomannut ajatella.

Tekstien rakentava arviointi ei ole ihan helppoa. Olen itsekin käynyt läpi muiden tekstit (yhtä lukuun ottamatta, tartun siihen ihan kohta). Olen pyrkinyt listaamaan asioita, jotka mielestäni voisivat auttaa kirjoittajaa eteenpäin. Merkinnöissä on plussaa ja miinusta.

Niin rakentavaa kuin onkin saada palautetta toisesta näkökulmasta, toisessa näkökulmassa on myös ongelmansa: Mitä jos se toinen onkin näkökulmaltaan ihan erilainen? Miten siis eriyttää itsensä itsestään lukijana silloin, kun pitää antaa rakentavaa palautetta ikään kuin oman itsensä yläpuolelta tai ainakin omien mieltymystensä yläpuolelta?

Väitän, että omat mieltymykset näkyvät aina. Niistä ei vain pääse eroon. Ei vaikka kuinka tiedostaisi asian.

Eräs tuttavani sai rankkaa palautetta kirjastaan ammatti-ihmiseltä, ts. kriitikolta. Kun hän tiedusteli tältä, miksi ihmeessä kirja oli arvioitu niin kuin oli, eikä osana omaa kirjallista genreään (viihdettä, yllätys, yllätys), kriitikko vastasi: Kriitikoilla (kuten minullakin) on perinteisesti taiteentutkimuksellinen koulutus ja kritiikit tehdään siitä näkökulmasta. Kriitikon tehtävä ei ole huolehtia tekijän tunteista tai kansan mielipiteestä vaan tiettyjä kirjallisuuskritiikin konventioita noudattaen esittää oma näkemyksensä tekstistä itsestään.

Olen pohtinut vastausta edes ja takaisin.

Mistä syntyvät (tai ovat syntyneet) kirjallisuuskritiikin konventiot? Jos noudatetaan konventiota, mitä niihin suhtautetaan omat näkemykset? Miksi arviointiin ei voi sisältyä ”kansan mielipiteen” huomioiminen?

Jälkimmäinen kysymys oli esillä opiskeluaikanani. Siihen aikaan meidän paikallinen lehtemme Kaleva teki elokuva-arvosteluja niin, että varsinainen arvostelu oli kuvioissa mukana, mutta sen rinnalla oli laajempi juttu elokuvasta tai esim. elokuvan esille nostamasta teemasta. Jutussa elokuvaa taustoitettiin ja asetettiin osaksi elokuvien ja laajemminkin kulttuurin jatkumoa – omassa lajissaan, huom. Jos kyse oli toimintapläjäyksestä, ei sitä arvioitu suhteessa ns. taideleffoihin eikä toisinpäin. Homma toimi kuin junan vessa (positiivinen kielikuva), sillä ns. arvostelun osuus oli selkeästi kriitikon ”oma näkemys”, mutta lukijan oli samalla vaivaton saada toista tietoa, jonka perusteella hän pystyi asettamaan elokuvan osaksi omaa (= kansan) mielipidettä.

En muista, että kirjoista olisi tehty kritiikkejä samalla tavoin. Jostain syystä elokuvat tuntuivat sallivat konventioista vapaammaan käsittelytavan.

Kun nyt luen kirjoittajaporukkamme tekstejä, koetan pitää mielessä tuon kritiikkikäytännön. Luen tekstit aina osana sitä genreä, johon se on kirjoitettu. En vertaa keskenään kahta hyvin erityyppistä tekstiä minkään valtakunnan konventioista käsin. Kun annan oman arvioni, pyrin antamaan sen juuri siitä tekstistä mutta edelleen suhteessa lajityyppiinsä, kirjoittajaporukassa myös suhteessa kirjoittajan tarkoitusperiin, sillä jokainen meistä ei ole tähtäämässä julkaistavaan romaaniin vaan kirjoittaa esim. muistelmia lapsenlapsille. Ennen kaikkea, luen tekstiä myös siitä näkökulmasta, tuntuisiko se minusta sellaiselta, että sille voisi olla jonkinlainen sosiaalinen tilaus lukijoiden joukossa. Ja jos se liippaa läheltä jotain tällä hetkellä tähteellistä aihetta, voisiko sitä kenties korostaa (= kansan mielipide, tavallaan).

Joskus syytän itseäni laiskaksi lukijaksi: luen tekstin ”vain” tekstinä enkä liittele sitä osaksi taiteen laajempaa kenttää. Jääkö teksti näin torsoksi ja minun lukijakokemukseni huonoksi?

Enpä usko. Minulla on toki taiteentutkimuksellinen koulutus, mutta ennen kaikkea olen ihminen, joka piut paut välittää konventioista, jotka ovat rajoittavia, vanhahtavia tai muutoin vain haiskahtavat ylimielisiltä.

 

Kuorsauksesta Hesarin ilmoitukseen

Kokonaisuus on sana, joka toistuu työssäni mainonnan maailmassa koko ajan. Vaikka meiltä tilattaisiin vain yksi tarra tai juliste, aina on otettava huomioon kokonaisuus – siis ainakin, jos päämääränä on tehdä hyvää mainontaa tai laajemmin viestintää. Jokainen ymmärtää, että kokonaisuuden kannalta pienet osaset ovat epäkiitollisia silloin, kun kokonaisuuden kuva jää hahmottumatta (mutta osanen on tehtävä) tai – pahimmassa tapauksessa – kokonaisuudetta ei ole edes olemassa (tai vielä pahempaa, joku kuvittelee kokonaisuuden tällaiseksi, joku toinen tuollaiseksi ja se vaihtelee tilanteen mukaan).

Voiko sitten osista tulla sattumalta, ilman sen kummempaa suunnittelua tai suunnitelmaa, hyvä kokonaisuus?

Pakko vastata, että voi toki. Kaikkihan on periaatteessa mahdollista. Mutta jokin ajatus tauskalla on varmasti kuitenkin olemassa, vaikka sitten sattumalta, pitämässä osaset yhdessä, edes löysästi.

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, ensimmäinen ajatukseni oli tietysti kokonaisuus. Ammattitauti. Mutta tein hyvin tietoisesti niin, että ainoa tätä kokonaisuutta yhdistävä tekijä on ännällä alkava chick lit. Koska ännällä alkava chick lit on minun chick litiäni, päätin, että kokonaisuuteen saa mennä kaikki: päivätyö, lapset, päänsäryt, hiihtolenkit, kuorsaus, aivan kaikki, koska kaikki minun elämässäni, tavalla tai toisella, vaikuttaa ännällä alkavaan chick litiin.

Jos katson valintaani ammattiminänä, en voi olla kovin tyytyväinen ratkaisuuni. Tai siis olisin sanonut asiaa minulta kysyvältä, että rajaa asiaa paremmin. Tee selkeämpi kokonaisuus. Mieti, miksi kirjoitat blogiasi.

Aivan. Nyt pääsimme olennaisen kysymyksen äärelle.

Mieti, miksi kirjoitat blogiasi.

Miksi minä kirjoitan blogiani?

Tänään ei ole hyvä päivä. Tänään väsyttää. Olen ajanut pyörällä ympäri Oulua tuollaiset 30 km, koska inhoan linja-autoja ja ajan mieluummin yliopistolle pyörällä kuin kökin saman ajan onnikassa, kuten täällä sanotaan. (Inhoan tuota sanaakin. Inhosin jo lapsena, kun minut pakotettiin muuttamaan tänään onnikkaihmisen kaupunkiin.)

Mutta miksi minä siis kirjoitan blogiani?

Olen ihminen, jonka on huomattavan paljon helpompi jäsentää kokonaisuutta osien kautta. Jos kokonaisuus on minun elämäni, siihen todellakin mahtuu hallittavia osia. Jos kokonaisuus on minun kirjoittamiseni, siihenkin mahtuu osia.

Aloin kirjoittaa, jotta näkisin kokonaisuuden osien kautta. Aloin kirjoittaa, jotta jäsennän maailmaa/kirjoittamista osissa. Niistä muodostuu sitten kokonaisuus. Tai ainakin osa kokonaisuutta.

Mutta miksi tällaista osastoa pitää hoitaa netissä, julkisesti? Olisihan olemassa ruutupaperivihko ja joku nätti Hello Kitty -päiväkirjakin, esimerkiksi.

Odotettavissa ei ole suurta loppuhuipennusta eli vastausta. On vain yksi osatekijä ja se kuuluu seuraavasti: kokemukseni on, että tätäkin kautta olen löytänyt ihmisiä, joiden avulla kokonaisuuden hahmottaminen on taas piirun verran helpompaa.

Tänään ei ole hyvä päivä. Tänään väsyttää. Tänään kokonaisuus on sumun peitossa ja osat, ne pomppivat kuin pitkäkin kapulat silmieni edessä. Yksi huutaa, että kirjoita Hesariin ilmoitus heti ja toinen, että katso lapsen kanssa uskonnon koealue ja kolmas, että sinulla on viikonloppuna kirjoittajatapaaminen, tee jotain asian hyväksi.

Alan purkaa osia. Liittää niitä kokonaisuudeksi.

Raadollista naisviihdettä, sanoo mies

Eilen, Lainan päivän kunniaksi, olin saanut kutsun Limingan kirjastoon. Tammikuun (tietoisen) hiljaiselon jälkeen oli mukavaa karauttaa lähikuntaan Lainan-päivän kunniaksi. Ennakkoaavistus oli, että paikalla olevan väen määrän voisi laskea kahden käden sormilla mutta että heidän laadullinen arvonsa olisi sitäkin suurempi.

Tiesin, että kunnalla on uusi kirjasto. Mutta sitä en tiennyt, miten valtavan upea se oli. Suosittelen lämpimästi kaikille niille, joiden mielestä kirjastot muistuttavat aivan liiaksi paikkaa, jossa pelottaa kulkea, kun lattiamateriaali on valittu hullusti ja jokainen kenkä, jopa tennari, kopisee siinä. Limingan kirjastossa ei ollut mitään tiukan virallista, ei turhantärkeän arvokasta, ei hys-hys-meininkiä eikä kirjojen ylhäistä kaukaisuutta. Nauratti, kun tajusin, että Napanuoralla-kirja löytyy todennäköisesti lohkosta, jonka iloinen iso kyltti ilmoitti olevansa Pussauskoppi. Muutkin hyllyvälit oli nimetty yhtä selkeästi ja sumeilematta asiaansa meneviksi. Ei tarttenut hieroa otsaansa ja miettiä, mikä kirjallisuus olisi missäkin välissä. Loistavaa! Aivan loistavaa!

Pieni kuulijakunta oli niin ikään upeaa. He tuntuivat todella kuuntelevan. Minä olen niitä ihmisiä, että moni asia jäsentyy minulle puhumalla. Siksi puhun paljon (= liikaa) ja usein aivan käsittämättömiä. Työkaverini eivät kuuntele puoliakaan, koska tietävät, että ilmoitan kyllä, milloin kannattaa höristää korvansa. Ääneen pohtiminen on vain yksi tapa jäsentää maailmaa ja valitettavasti minun tapani.

Joka tapauksessa eilisille ihmisille se tuntui sopivan. Minullekin se sopi. Siinä, lasten hyppiessä ympärillä kirjaston pehmeällä kokolattiamatolla (eivät kopisseet kengänpohjat, vaikka olisi vedellyt kyykkyhyppelyjä) kerroin kirjastani ja oivalsin itse monta minullekin yhä (siis yhä) pimennossa olevaa asiaa niin omasta kirjoittamisestani kuin esikoiskirjastani. Voisi sanoa, että jättäessäni Limingan taakseni, olin jokseenkin onnellinen ihminen.

Yksi kommentti oli hyvin mielenkiintoinen. Paikalla ollut mies totesi lopuksi, että Napanuoralla-kirja on raadollinen. Hän kiiruhti saman tien korjaamaan, että nimenomaan positiivisessa mielessä raadollinen.

Raadollinen.

Kyllä. Nimenomaan raadollinen. Ehkä jollekulle asia on valaistunut jo ennen minua, olenhan hokenut monet kerrat, että chick litiä tai ei, ei ainakaan vaaleanpunaista sitä. Mutta jaksan edelleen jankuttaa samasta asiasta, koska jälleen eilen, pitkän tauon jälkeen, huomasin, kuinka helpottunut olo minulle tuli kommentista.

Voiko raadollinen viihde sitten tehdä tehtävänsä? Leputtaa hermoja ja saada kesäauringon paistamaan talvellakin?

Vastaus on jokaisen pään sisällä. Toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä (ärsyttävä sanonta). Meitä puhuttelevat eri asiat, onneksi.

On mielenkiintoinen prosessi koettaa yhdistää kaksi niin kaukaista asiaa kuin keveys ja raadollisuus. Missä ne leikkaavat ja miten? Missä menee kepeän otteen raja ja missä se, mitä todella tapahtuu (kun hiukan miettii), paljastuu lukijalle, saati päähenkilölle? Onko huumori se kepeä osa vai onko itse asiassa juuri huumori se raadollinen osuus? Onko raadollisuus vain toisen sanallista panettelua vai onko se tekoja, jotka ovat systemaattista vallankäyttöä, vaikka vaikuttavat kepeiltä (samppanjankuplittamilta) naisten tempauksilta?

Raadollisuus juoksee sanoissa, vyörytyksenä, joka vaikuttaa naisiin (halventavalla tavalla) yhdistetyltä puheelta: paljon sanoja, vähän (syvällistä) asiaa. Mutta meneekö se sittenkään niin?

Kirjoittaa kaiken päivää mutta mitä

Kesken lasten ruuanlaiton sähköpostiin paukahti tieto siitä, etten ollut saanut erästä hakemaani apurahaa. Nostelin kalakeiton pöytään enkä sen kummemmin jäänyt murehtimaan asiaa. Itse asiassa, jos olisin saanut apurahan, olisin todennäköiset pyörtynyt pelkästä hämmästyksestä. Hakijoita oli yli 8 000 ja rahaa myönnettiin alle tuhannelle, joten esikoiskirjailijan, jonka ovat palkinneet lukijat, eivät toimikunnat, mahdollisuudet apurahaan ovat pienet. (Edes pieneen apurahaan.)

Sähköposti laittoi minut kuitenkin miettimään apurahaa näkökulmasta, jota en juuri ajatellut hakiessani sitä. Mitä, jos olisinkin saanut rahaa? Olisinko oikeasti, todellisuudessa, voinut jäädä pois töistä (etenkin, jos rahaa olisi sadellut niin paljon)? Ja mikä tärkempää: haluanko minä jäädä pois töistä? Pystynkö kirjoittamaan täysipainoisesti käsikirjoitustani aamusta iltaan (joskin varmaan apurahansaajalla voi olla muitakin velvoitteita)?

Mietin hetken, uskallanko julistaa vastaustani täällä.

No, tietysti uskallan.

Minä rakastan työtäni. Ja välillä vihaan sitä. Mutta minä en mene töihin siksi, että töihin kuuluu mennä. (Taisi olla aika hyvä päivä töissä tänään.) Minä olen itse ollut mukana perustamassa työpaikan (= yrityksen) ja minä voin hyvin pitkälle myös vaikuttaa omaan työhäni. Kaiken päälle, vaikka sanoin tänään työparilleni, että haluan papiksi tai muurariksi, en minä todellisuudessa halua kuin suunnitella hyvää mainontaa. Sitä paitsi, koska nautin hommasta, minun täytyy olla siinä suhteellisen hyvä. Tai, korjaus, heti, me yhdessä olemme siinä hyviä. Yhdessä.

Entä sitten täyspäiväinen (ja vielä täyspäinen) kirjailija? Olisiko minusta siihen? Yksin?

Tällä hetkellä kirjoitan kotona perjantait. Päivät ovat ihania. Mutta maanantaina, kirjoitettuani mahdollisuuksien mukaan (= lapset, muu elämä) myös lauantaina ja sunnuntaina, haluan kovasti maanantaina töihin. Märehdin maanantain kurjuutta ja haikailen kässärini perään mainosmaailman keskeltä mutta silti: kirjoitan jotain muuta, eikä se voi olla pahasta. Pidän työkavereistani paljon ja etenkin yhteisymmärtävästä jätinästä heidän kanssaan. Olen ollut free ja tehnyt kotona töitä yksin. Siksi arvostan työkavereita hyvin toisella tapaa kuin aikaisemmin.

Olisiko minusta tekemään töitä intensiivisesti yksin? Koko päivän? Viitänä päivänä viikossa? Ilman, että voisin kysyä toista mielipidettä keneltäkään? (Nytkän työkaveripoloseni saavat kuulla kässäristäni, halusivatpa tai eivät.) Voi mahdoton. Ehkä olisi. Ehkä ei olisi. Tai olisi, koska olen perhanan päättäväinen tapaus. Jos jotain lupaan, sen teen (ja muuta ylevää).

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta. Uusi apurahahakemus on repussa odottamassa. Laitan sen postiin huomenna. Tuskin minun tarvitsee olla huolissani sen tärppäävyydestä. Jos tärppää, sittenpähän tärppää. Perun kaikki puheeni ja alan onnesta hihkuen täysipäiväiseksi kaveriksi kässärini kanssa. Enhän minä ole mikään kauhean johdonmukainen ihminen. Tämä postauskin, oliko tässä nyt päätä tai häntää?

Oikeastaan pointti oli seuraava: Muistan jonkun kirjoittajaohjaajan kerran todenneen, että Suomi on varsin poikkeuksellinen maa. Täällä voi oikeasti keskittyä kirjoittamiseen, kiitos hyvän apurahajärjestelmän. Muualla maailmassa, hän totesi, kirjailijat ovat todennäköisemmin ”oikeissa” töissä. Kirjoittaminen tulee muun (työ)elämän rinnalla. Se on ihan hyvä vaihtoehto. Pääasia, että on kirjoittamista. Onneksi myös työpaikalla.

Mutta joka tapauksessa, kyllä minä tuon hakemuksen huomenna postitan. Pari kuukautta vain kässärin kanssa – ajatelkaa, kuinka kovasti sitten pitäisin työstäni ja työkavereistani!

 

Oodi kirjoittajakurssille

Olen ruvennut saamaan mielenkiiintoisia kyselyitä sieltä ja täältä, tutuilta ja vähän tuntemattomiltakin.

– Sinähän olet käynyt kirjoittamisen kurssin ennen kuin sinusta tuli kirjailija?

– Sait vissiin oppia jossakin, kun kirjoitit kirjan?

– Mitä minun pitäisi tehdä, kun minä haluan kirjoittaa kirjan, omia elämänkokemuksia vain listata? Mutta siis kirjan.

Tunnustan tässä ja nyt, etten koskaan oikein innostunut erilaisista kirjoittamisoppaista. Eniten minua koukutti Elokuvan runousoppi (kiitos vain tekijöille huikeasta opuksesta, jota voi lukea mielen määrin mistä kohdasta hyvänsä).

Sen sijaan olen syvästi kiitollinen siitä, että lähdin kirjoittajakoulutukseen. Esikoinen oli pieni ja kuopus vielä pienempi, joten valitsin lähimmän, Taivalkosken Päätalo-instituutissa järjestettävän. Siitä on nyt 10 vuotta. Taija Tuominen oli erinomainen opettaja jo silloin (minkä ymmärtämiseen meikäläisen kaltaisella vastarannan kiiskillä meni pari kokoontumisajoa) ja palkittu nyt myöhemmin.

Kaikista parasta oli kuitenkin ryhmä.

Mietin tässä yksi päivä puhelimessa yhden ryhmäläisen kanssa ryhmäämme. Hän totesi:

– Olisin aivan eri ihminen ilman meidän ryhmää.

Suuria sanoja, jotka tiesin todeksi mutta joita en ole lausunut ääneen oikeastaan koskaan, niin suuria ne ovat ja tosia.

Minäkin olisin aivan eri ihminen ilman omaa ryhmääni, ilman noita rakkaita ihmisiä. Mutta en tarkoita nyt yksin sitä, etten olisi saanut koskaan kirjaa valmiiksi, en edes aloitetuksi, ilman ryhmääni (sillä en olisi saanut). Minä olen muuttunut muutenkin kuin päässyt eroon sitku-kirjoittamisesta (eli tätä nykyä istun alas persuksilleni ja kirjoitan, kun 10 vuotta sitten selvitin itselleni, että aloitan seuraavana päivänä, koska silloin minulla ei ole ehkä nuhaa ja ilmakin on kauniimpi metaforien metsästykselle). Minä olen muuttunut itsenäni, Marina. Saattaahan olla, että kahden lapsen kasvulla ja suhteellisen rankalla työelämäjaksollakin on jotain tekemistä asian kanssa, mutta luulen, että iso osuus on meidän ryhmällä.

Joten, minulle on käynyt pirunmoinen tuuri. Minulla on hieno kirjoittava viiteryhmä täynnä ystäviä. Kaiken lisäksi ryhmä on pirun ansioitunut. Yksi on voittanut Runo-Kaarinan, yksi pärjännyt lukuisissa kisoissa, kolmas käsikirjoitus tulee kustantamosta ulos nyt keväällä, muutama on tehnyt omakustanteen ansioituneesti ja niin edelleen. Onnekseni ryhmä kokoontuu edelleen säännöllisesti ja jaksaa lukea toistensa kässäreitä. Nokkimisjärjestystä ei ole koskaan, mutta kipakoitakin sanoja on kuultu. Kun kyse on toisen hengentuotteen läpikäymisestä ja keskeneräisen työn arvioinnista, saa olla aika tarkkana, että valitsee näkökulmansa rehellisesti mutta kannustavasti ja ennen kaikkea käsikirjoitusta auttavasti. Pilkkufiilaukset ovat aikaa sitten jääneet loppusuoran töiksi. Kyse on muusta.

Summa summarum. Vastaan kyselijöille, että etsikää kurssinne ja selatkaa oppaanne. Mutta ennen kaikkea, olkaa avoimia sille mahdollisuudelle, että kirjoittaminen tuo elämäänne jotakin muutakin hyvää kuin pelkän kirjoittamisen. Esimerkiksi oman ryhmän (= toisen perheen) ja oman itsenne kasvunpaikan.