Viihdettä kirjoittaessa pitäisi osatakin jotain

Meidän perheessämme vessan siivoaminen tarkoittaa muutakin kuin pöntön kuuraamista. Me nimittäin olemme todella paljon (ja hartaasti) vessassa lukeva perhe (enkä haista minkäänlaista myötähäpeää nenussani sanoessani sen julkisesti).

Kesällä, kun asumme alkeellisella mökillämme, hyyskäselailu rajoittuu vuoden 1988 Oulun puhelinluetteloon (Mahtava eepos, suosittelen, sillä tuolloin ihmisillä oli vielä nimi, ymmärrettävä ammattinimike, osoite ja muistettava puhelinnumero).

Kotona vessalukuvalikoima onkin sitten kirjavampi. Juuri tyhjentämästäni hyllyköstä löytyi kymmenkunta Imagea, Ikean kausiesite, nippu Aku Ankkoja, kasa paikallislehtiä ja muutama sekalainen julkaisu, mukana myös jokunen töikseni tekemä. (Tabletin – sen sähköisen laitteen – mieheni oli vienyt siivouksen alta pois. Sinänsä mielenkiintoinen aihe pohtia, miten vessalukemisen kulttuuri muuttuu täbien myötä.)

Työntäessäni lehtiä paperiroskakoriin muistin, että yhdessä Imagessa oli kolumni, joka oli aikoinaan saanut minut jumittumaan pöntölle kunnolla. Lehti löytyikin nyt, suureksi ilokseni. Koska olen sairauslomalla eikä luovuuteni ole kaikkein valppaimmillaan, tyydyn tällä kertaa lainaamaan vessalukemisiani teille kaikille. Ymmärrätte sen luettuani, miksi jumituin pöntölle ja tunsin suurta mielihyvää.

Miina Supinen kirjoittaa maaliskuun 2013 numerossa (Kamalaa, miten kauan lehdet lojuvat vessassamme!):

”Idea on mahtava (lyhyt selostus minulta: kolumni alkaa sillä, että kirjailija kehottaa toista kirjoittamaan viihdettä, jos rahaa ei tule tarpeeksi, ts. antamaan hiukkasen periksi taiteellisista kunnianhimoistaan ihan siksi, että saa makkaraa leivän päälle), paitsi että se ei toimi yhtään. Myyntimenestyksiä ei voi kirjoittaa omasta päätöksestään, eikä varsinkaan rimaa laskemalla. Ne syntyvät salaperäisellä kaavalla lukijoiden päissä ja ajan hengen pyörteissä. Ennen kaikkea hyvän viihteen kirjoittaminen on järjettömän vaikeaa.

Taidetta kirjoitellessaan (jälleen kommenttini: ihana verbivalinta!) kirjoittajan pitää uskaltaa antautua alitajuntansa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi, mutta siinä se sitten oikeastaan onkin. Sitten vain mennään ja kirjoitellaan ja toivotaan parasta. Perinteistä viihdettä kirjoittaessa pitäisi sen sijaan ihan oikeasti osatakin jotakiin (taas kommentti: tämä on lempikohtani).

Viihteen tulee noudattaa ennalta sovittuja sääntöjä, lajityypin kehikoita ja juonen kaarta, jotka lukija tuntee kuin omat taskunsa. Sen pitäisi olla tuttua ja turvallista, ja silti raikasta ja uutta. Hyvä viihde on täynnä kliseitä, mutta kliseet ovat sillä tavalla piilossa, että lukija ei huomaa niitä lukemisen ilolta.”

Kiitos, Miina. Todennäköisesti sinulla on ollut kirjoitellessasi jollakin tavalla kieli ainakin vähän poskella. Mutta silti laatimasi lyhyt viihteen kirjoittamisen analyysi on paljon laajempi kuin esimerkiksi viime viikolla Oulun maakuntakirjastossa pidetyssä paneelissa kuulemani tokaisu, että viihteen kirjoittaminen on ihanan helppoa oikean kirjoittamisen jälkeen.

Jep, jep. Vessasta on nyt lakaistu viime kevään lehdet. Minä jatkan saikkuani ja pyörittelen päässäni sitä, mitä jaksan. Todennäköisesti en juuri mitään, mutta joskus on hyväksi antautua alitajunnan pimeiden pohjavirtojen vietäväksi, vaikka onkin vain viihdekirjoittaja (ja käy kaiken lisäksi päivätöissä).

Advertisement

Lomalla aikaa vain kirjoittaa?

Että voi olla ihmisen hankala hahmottaa, että hyvin, hyvin kiireinen kevät on jätetty taakse ja edessä on viisi viikkoa pelkkää kesälaidunta. (Aivan sama, vaikka vettä tulisi kuin aisaa.)

Tänään olen miettinyt, miltä loma tuntuisi, jos se olisi aivan – no – henkisen totaalisestikin loma. Siis jos olisin yksi niistä onnekkaista, jotka ovat saaneet apurahan. Että voisin tässä hengailla ja ja lomailla ja sitten ajatella tekevänsä töitä (romaanin eteen) töinä, vaikka vain pienen apurahan turvin, mutta joka tapauksessa vain yhtä työtä.

Koska apuraha-arpa osui jonkun toisen kohdalle, periaatteessa minun pitäisi työskennellä johdonmukaisesti tämä aika, kun olen poissa ”oikeista” töistä. Viidessä viikossa ehtii saada paljon aikaiseksi, vaikka kirjoittaisi vain neljä tuntia päivässä. Se olisi sitä paitsi kohtalaisen vähän, kun vertaa, että ”oikea” työ vie ainakin kahdeksan tuntia päivästä. Todennäköisesti kahdeksan ei riitä, jos päivään osuu palaveri tai kaksi. (Kolmen jälkeen ruuanlaitto lämmittäminen ainoa mahdollinen ponnistelu, johon kykenen.)

Niin ihanaa kuin romaanin kirjoittaminen ja loppuun saattaminen on, ajatus siitä, että olisin luova koko loman, jolloin virallisesti saan olla epäluova ja laiska, ei kauheasti lämmitä. Mutta toisaalta, ajatus siitä, että syksyllä olen jälleen töissä ja kirja yhä puolivälissä, kylmäsee.

Mitä siis tehdä?

Minulla ei ole lääkettä. Mutta katsotaan viiden viikon päästä. Kerron, jos löysin sen.

Nyt olen ihan liian laiska miettimään syvällisesti, miten tämän ongelman ratkaisisi. Jos vain uskaltaisin olla jälleen luonnonlapsi ja ajatella niin kuin tyttöni tekevät: Huominen on vasta huomenna. Tässä hetkessä on kaikki tarvittava sellaisena kuin on.

Hylsy kustannussopparin jälkeen?

Kustannussopimus ja sen saaminen puhututtaa aina aika ajoin blogeissa. Myös se kuuluisa hylsy niin kuin vastikään esim. Calendulan postauksessa.

Olen silloin tällöin leikkinyt ajatuksella, joka kuulostaa aika absurdilta mutta jota kannattaa myös miettiä matkalla kirjailijaksi. Ajatus kuuluu: voiko hylsyn saada myös kustannussopparin saatuaan?

Väitän, että voi. Kärjistän tietysti tapani mukaan, onhan toinen nimeni sarkastisuus (Lukekaa Napanuoralla. Olen oikeasti pahempi kuin Kirsi.).

Perustelen väitteeni seuraavasti (Sen voisi perustella varmasti monella muullakin tapaa, mutta lasten iltatoimet odotuttavat.):

Hylsy voi paukahtaa jakelukanavalta. Hups, Suomessa on kaksi pääkirjakauppaketjua. Jos kirjaa jää ulos niiden valikoimista (syystä tai toisesta), sen fyysinen muoto kapenee heti: sitä ei voi selata missään, ei pyöritellä eikä puntaroida, ei ostaa herätteenä. Nettiaika toki on muuttanut asiaa, mutta kuinka moni tarvitsee yhä kosketuksen, kun ostaa kirjan spontaanisti, tietämättä tai tuntematta sitä?

Hylsy voi paukahtaa myös kirjastoilta. Ah ja voi, määrärahat ovat tiukilla eikä kaikkea suinkaan oteta lainattavaksi. Kirjat valitaan kirjastoihinkin. Meikäläisen matkalla kirjailijaksi tämä on ollut kaikista yllättävin hylsy. Kun on iän kaiken ravannut kirjastossa ja tehnyt hienoja, itselle aikaisemmin tuntemattomia löytöjä, sitä kuvittelee, että samalla lailla muut voivat löytää oman hengentuotteen, kirjaston hyllystä vahingossa. Mutta, tasan eivät siis käy kirjojen onnenlahjat matkalla kirjastoihin.

Hylsy voi paukahtaa myös informaatiotulvasta ja tästä se todennäköisesti paukahtaakin. Kirjoja tulee yksinkertaisesti paljon. On paljon arvioitavaa. Liikaa. Ei mahdu. Kulttuurisivuja leikataan. Rahaa ei ole. Kirjoja on. Blogit, nuo ihanat kanavat, ovat myös suhteellisen buukattuja. Kaikkea ei vain ehdi eikä kerkiä eikä kaikki tietenkään kiinnostakaan. Mikä sitten valikoituu arvosteltavaksi ja mikä ei, mielenkiintoinen juttu.

Toivottavasti en kuulosta katkeralta ämmältä, sillä en ole (ainakaan kovin kamalasti). Kun menen kesällä puhumaan matkastani kirjailijaksi erääseen tapahtumaan, olen miettinyt, että nostaisin esille sen, ettei matka välttämättä ole niin yksioikoisen mustavalkoinen kuin monesti annetaan ymmärtää. Että kaikki on selvää, kun soppari allekirjoitetaan, ja homma etenee siitä kuin junan vessa.

Kirjoittajakoulutuksissa (ja usein myös blogeissa) koko ajattelu loppuu soppariin. Kun on soppari, ollaan maalissa ja that’s it. Mutta  kirjoittajan maailmassa hylsyjä tulee vastaan kirjailijanakin. Yllättäviä ja vähemmän yllättäviä.

Ääni lukijoiden kautta

Ympyrä on sulkeutunut. Ihanalla tavalla.

Olin tänään puhumassa Rovaniemellä kaupungin kauniissa pääkirjastossa. Rovaniemi on kotikaupunkini ja tuo aaltoileva kirjasto lapsuuteni tärkeitä ja jännittäviä paikkoja Ylikylän juoksuhautajämien ja bunkkerinraunioiden lisäksi. Kun vielä vierailu oli salissa, joka ennen toimi lastenosastona, sydän huusi sellaista nostalgian onnea ja autuutta, että hypin myös jaloillani tasajalkaa. Siinä minä siis kerroin Napanuoralla-kirjan synnystä ja tematiikasta samassa salissa, jossa olin itse ottanut ensimmäiset askeleeni lukijana. Mahdoton, miten sali oli kutistunut. Mutta valo, äänet – tai äänettömyys – ja se tuntu, että maailman tarinat ovat läsnä, ne olivat kaikki tallella.

Kun Napanuoralla-kirja julkaistiin, tajusin, että minun pitäisi oikeasti puhua siitä mahdollisesti joskus jollekulle. Ajatus oli, no, pelottava. Puhuminen ei ole minulle luontaista. Kirjoittaminen on. Siksi varmasti ammatiksikin valikoitui opettajan työn sijasta kirjoittava mainostoimistotyö.

Asiat saattavat mennä kuitenkin myös hyvällä tavalla päälaelleen. Olen yllätyksekseni huomannut, että puhuminen onkin kivaa. Siis puhuminen kirjoittamisesta ja siitä, mitä on saanut aikaiseksi ja miksi päätynyt sellaiseen kokonaisuuteen kuin Napanuoralla on. Sehän jäsentää! Sehän auttaa minua! Kuulijoiden lisäksi minä, siis minä, saan joka ikinen kerta jotain uutta itselleni. Innostusta, kannustusta, uudenlaisia näkökulmia, ystävällisyyttä ja ennen kaikkea jaetun rakkauden kirjoihin.

Olen saanut lukijoilta ehkä kaikista tärkeimmät palautteet. Tässä yksi, joka on yltänyt lehteen asti (lue tästä). Hurraa arkipäivästä nouseva kommentointi!

Mihin viihdekirjoittaminen pakottaa?

Sain eilen illalla mielenkiintoisen kutsumattoman vieraan. Tai siis, kutsuinhan minä hänet, naapurin, kylään, mutta hiukan niin kuin ennen vanhaan, poimin pihalta ilman sen kummempaa sopimusta ja siivousta. Tarjottavanakin oli ainoastaan lasillinen punaviiniä.

Naapurini sai puolivahingossa tietää kirjoittavista pyrkimyksistäni parisen vuotta sitten. Siitä lähtien hän on ihailtavan uskollisesti jaksanut kysyä, missä kässärin kanssa mennään. Hän jopa tarjoutui lukemaan kässärin, johon minä kuitenkin vedin viivan: tuolloin Napanuoralla oli siinä vaiheessa, että tuntui mahdottomalta ottaa vastaan viisikymppisen miehen kommentteja tekstistä, joka ei ole suunnattu viisikymppiselle miehelle.

Naapurini oli kaivanut kirjani nyt kirjastosta. Lukukokemus oli selkeästi jotain aivan muuta kuin hän oli odottanut. Ilmiö on mielenkiintoinen, ja se on tullut vastaan enemmän kuin monta kertaa. On ihmisiä, jotka kysyvät minulta jutustelun jälkeen varovaisesti, selkeästi ihmetellen ja hämmestellen jotain tällaista:

– Se on aika kovaa tekstiä.

Näin sanoi myös yllätysvieras, viisikymppinen mies. Se on aika kovaa tekstiä, kun parhaat ystävät näyttävätkin olevan jotain aivan muuta kuin mitä (hyvin moni) ajattelee parhaiden ystäväien olevan naisten oranssikantisessa (viihde)kirjassa.

Tästä tullaan yhteen ilmeiseen avainkysymykseen: samastumiseen.

Kirjoittaessani Napanuoralla-kirjaa en tullut kertaakaan ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka eivät oikeasti pidä kirjani henkilöistä. Voisi kai sanoa, että jollakin tasolla he eivät koe voivansa samastua heihin tai eivät halua samastua heihin. Kaiken lisäksi kirjan miljöö on toisten närppimisestä ja suoranaisesta vittuilusta kuulu mainostoimistomaailma, jota ei juurikaan tarvitse ironisoida edes ironisoivassa chick litissä.

Samastuminen on mielenkiintoinen asia. Voimmeko me tykätä kirjoista, joiden henkilöihin emme koe voimamme samastua? Voimmeko edes lukea sellaista kirjaa? Vai onko kyse sittenkään mukavuudenhalusta? Jos haluaa lukea ”kevyttä”, joka on monessa mielessä kevyttä mutta josta puuttuu kevyt asetelma tai kevyesti leijuvat henkilösuhteet, onko kirja kova pettymys?

Missä määrin viihdekirjan pitää pukea itsensä univormuun, joka sille on annettu? Siinä kysymys, joka pyörii mielessäni joka kerran, kun avaan uuden käsikirjoituksen. Minua on aina sanottu vastarannan kiiskeksi. Pakottaako viihdekirjoittaminen opettelemaan minut uimaan sulavammin samaan suuntaan oletusten kanssa?

”Möit kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle”

Uudessa Reginassa on läheisten tietolähteiden mukaan Napanuoralla-kirjan arviointi. Meikäläinen ei ole nähnyt lehteä, mutta jos huomenna poikkeaisi lähimmälle R-kioskille tutkimaan lopputulosta. Ystävältä tuli tekstari, joka kertoi, että arviointi on osuva.

Hauskaksi jutun tekee se, että vaikka minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään tekemistä Uuden Reginan kanssa, kirjoittava menneisyyteni on melkoisessa napanuorasuhteessa vanhaan Reginaan. Aikoinani, aloittaessani opiskelut yliopistolla, hain lehteen parikin kertaa avustajaksi, pääsemättä. Isku oli melkoinen, sillä ajattelin, että johan se on perhana, jos minä en ole muka tarpeeksi hyvä kirjoittamaan viihdettä. Kun lopulta tärppäsi, tajusin kyllä, miksi en ollut aikaisemmilla kerroilla ollut sopiva. Jos asenteeni olisi ollut toinen, jos olisin vaivautunut tekemään piirun verran taustatyötä sellaisiin helpohkoihin aiheisiin kuin seksi ja poikaystävät, olisin ehkä onnistunut. Mutta, kuvittelin – niin kuin moni muukin – että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan ihmissuhteista pelkällä kokemuksen rutinoittamalla äänellä.

Ensimmäisen Regina-juttuni otsikko oli Kuusi väärää totuutta itsetyydytyksestä. Minun suureksi tyydytyksekseni päätoimittaja sanoi, ettei ollut koskaan päästänyt aloittelijan juttua läpi muuttamatta siitä oikeastaan mitään.

Seuraavan jutun kohdalla itseluottamustani oli mitä ilmeisemmin pönkitetty niin paljon, että kirjoitin jutun taas kokemuksen rutinoittamalla äänellä, tosta lonkalta. Juttu palautui bumerangina takaisin. Siitä ei kelpuutettu lehteen edes otsikkoa.

Kirjoitin jutun uudelleen enkä koskaan enää väsännyt yhtäkään artikkelia lehteen puolihuolimattomasti. Kun lopulta aloin kirjoittaa lehdelle novelleja ja yritykselle pokkareita, tiesin jo valmiiksi, että oli ihan turha edetä sillä asenteella, että viihteeksi kelpaa mikä tahansa, kun ainekirjoitus oli ollut lukiossa pääsääntöisesti yli 90 pistettä.

Olen toistanut useissa yhteyksissä – myös mainostoimistopiireissä – että (vanha) Regina oli minulle ehdottoman tärkeä kirjoittajakoulu. Se ei vain opettanut kirjoittamaan vaan myös jotain vielä tärkeämpää: nöyryyttä. Olipa aihe sitten ensimmäinen suudelma tai käteenveto, mäkihyppääjän morsian tai raiskauksen uhri, siihen piti paneutua. Päätoimittaja ei päästänyt käsistään mitään puolivillaista edes siksi, että tekstin olin tehnyt hänen pitkäaikainen avustajansa. Hän luki kaiken tarkkaan ja kommentoi kaikkea tarkkaan. Ja sanoi kaiken suoraan.

Mainosalalle viihteen kirjoittamisesta on ollut se hyöty, etten ole missään vaiheessa (enää) kuvitellut, että jokin aihe olisi toista helpompi tai harmittomampi työstää. Aihe kuin aihe, lukija huomaa, että sanat vuotavat, että niiden takana ei ole mitään todellista, ovat pelkkää höttöistä ilmaa.

Suhtautuminen mainontaan ja viihteeseen on jokseenkin sama myös noin yleisesti. Ne molemmat ovat jonkinlaisia välttämättömiä pahoja. Ne pitää olla ollemassa, mutta kannattaa harkita tarkoin ennen kuin menee myöntämään, että oikeasti ne tuottavat iloa, saatikka antavat esimerkiksi jotain uutta itselle. Minulle on todettu sekä mainonnan että viihteen yhteydessä näin:

– Möit sitten kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle.

Niinpä taisin tehdä. Lukekaa Uudesta Reginasta arviointi. Tai lukekaa mieluummin Napanuoralla-kirja ja arvioikaa sitä itse.

Uuteen kässäriin olen ajanut paikalle myös paholaisen. Naaraspappi ei kylläkään näe hiilihankoa kantavaa punaihoista ja pystykorvaista sielutonta, vaan jotain aivan muuta. Paholaisen naamioiminen uusiin vaatteisiin on ollut todella hauskaa. Toivottavasti saan tekstin loppuun ja pääsette joskus lukemaan senkin.

Ketä myydään ja missä

Olen hämmentynyt.

Olen aina kuvitellut, että kun on sopivasti pessimisti ja sarkastinen, ei ainakaan ole sinisilmäinen. Mutta tänään lensin sitten kuperkeikkaa.

Kirjailija Pauliina Vanhatalo aloitti FB:ssa keskustelun siitä, mistä omia kirjoja on saatavana, ja tarkemmin sanottuna myös Veera Vaahteraa. Hups heijaa, paikallisissa kirjakaupoissa saatavuus ei yllättäen ollutkaan kohdillaan. Rivi kirjailijoita oli sitten kommentoinut kirjojen saatavuutta enemmän ja vähemmän – yleensä enemmän – napakasti. Kävi ilmi, että ongelma on pitkälti yhteinen: Suomessa kirjakaupat eivät ole yksityisiä vaan ketjuja. Kun on ketju, otetaan eri paikkakunnille ketjun (pääkaupungissa) valittu linja. Kuinka toimii Suomalainen ja kuinka toimii Akateeminen? Panostaako paikallinen (ketjun) kirjakauppa millään erityistavalla paikallisiin kirjailijoihin?

Entä se sinisilmäisyyteni, pessimismillä höystettynä? Napanuoralla-kirja ei ole Suomalaisen hyllyssä (tilaamalla toki saa). Jotenkin olen saattanut vielä ymmärtää sen, että pieni kustantamo jätetään ulos (ja pieni tuntematon esikoinen). Mutta sitten minulle valkenee, etten todellakaan ole ainoa. Mukana on myös ns. pitemmän linjan ammattilaisia, joiden kirjojen luulisi automaattisesti olevan kaupassa, ainakin omalla paikkakunnallaan. Mutta ei siis näin.

Onneksi meillä on nykyään netti. Mutta onhan se hiukka eri asia mennä nettiin ostamaan kirja kuin kirjakauppaan. Ainakin minusta. Monesta muusta ei. He tilaavat netistä rintaliivitkin. Ehkä minäkin opettelen.

FB-keskustelu toi eteeni myös ”julkisuusharhan”: onko kirjailija, joka on paljon esillä, kirjailija, joka myös myy? Keskustelun mukaan ei. Keskustelu toi areenalle myös sen tosiasian, että kun esimerkiksi minä paistattelen täällä pohjoisessa vajaan kymmenen henkilöä kiinnostaneessa kirjakauppatilanteessa, tilanne ei ole välttämättä yhtään sen monilukuisempi etelässäkään tai piirun verran tunnetummallakaan kirjailijalla (kuten olin tietysti kuvitellut). Onko ongelma siis jotenkin isompi? Eivätkö ihmiset yksinkertaisesti enää lue? Vai onko vain hyvin etäistä, että joku kirjailija kertoo kirjastaan ja kirjoittamisestaan suhteellisen arkipäiväisiä asioita ilman sen suurempaa glamouria?

Sitten vielä toinen näkökulma: onko kirjoittamisessa lähtökohtaisesti tavoiteltava julkisuutta? Se on niin iso asia, etten puutu siihen nyt. (Mutta minusta ei.)  Ja kolmas ajatus: satsaavatko isot kustantamot tasapuolisesti kirjailijoihinsa?

Minä olen pienen kustantamon kirjailija. Olen kiristellyt hampaitani sillä, miten vaikea kustantamon, ja sitä kautta kirjailijan, voi olla päästä esille (ja tarkoitan nyt niitä perhanan arvosteluja ja vastaavaa). Ns. uutis- tai julkisuuskynnyksen rikkominen on lähes mahdotonta (edes paikallisesti), eivätkä kaikki kirjastotkaan suhtaudu pienen kustantamon kirjoihin/kirjailijoihin tasapuolisesti. Mutta yhtä asiaa minun ei sentään tarvitse miettiä: että olisin jotenkin eri asemessa kuin joku toinen talon kirjailija. Kiitos siitä pienelle kustantamolle.

Olen maannut monta päivä räkäflunssassa sängyn pohjalla. Ehkä räkä, ehkä se, että kustannussopparin allekirjoittamisesta on melko tarkalleen vuosi, on saanut minut pohtimaan monia asioita uudelleen ja uudelleen. Palaan pienen kustantamon kirjailijan haasteisiin vielä lähipäivinä uudelleen. On asioita, joita olisin (kieltämättä) tällä kokemuksella tehnyt toisin, mutta on myös asioita, joista olen hyvin kiitollinen.

Enemmän kuin naimakauppaa

Viime maanantaina vierailin lukupiirissä kertomassa Napanuoralla-kirjasta. Jälleen kerran esille nousi niin rakas ja raskas aihe kuin genret. Onko Napanuoralla chick litiä ensinkään?

Samaa rataa päädyin lukemaan arvostelua Laura Paloheimon Klaukkalasta (kas tässä). Jos kyseinen arvostelu ja sen saamat lukuisat kommentit määrittelevät chick litin, genre vaikuttaa kaikessa lyhykäisyydessään kertovan naisesta, jonka päätavoite on päästä naimisiin, ja siinä sivussa sitten shoppaillaan hurjasti kalliita merkkituotteita.

Mutta eikö chick litissä kyse on juuri jostakin muusta? Siis miesten osalta. Päätarkoitus ei  ole ensinkään päästä naimisiin. Mies ei ole lajin itsetarkoitus (niin kuin ns. perinteisessä viihteessä). Sen sijaan chick lit on todennäköisesti kirja ystävyydestä, urasta, töistä, harrastuksesta ja kaupan päälle jostakin hyvin vakavasta teemasta kuten vaikka lapsettomuudesta, huumeista, työttömyydestä tai äidin ikääntymisestä. Se, kuinka paljon shoppaillaan ja kuinka hiton kalliita tuotteita, lienee yksi ominaisuus mutta ei alkuunkaan kaikissa chick lit -kirjoissa.

No, dekkareita on monenlaisia. Chick litiä on monenlaista. Voihan se olla, että jos ei lähtökohtaisesti pidä jostakin lajityypistä, jättää kaikki kokeilematta.

Maanantain lukijatapaamisesta jäi mieleen erityisesti yksi asia: usein viihdekirjan lukee niin, ettei viikon päästä muista, mitä siinä sanottiin tai mitä se edes käsitteli. Tätä ongelmaa ei kuulemma ole Napanuoralla-kirjan kohdalla. Sillä perusteella maanantain lukijat pitivät kirjaa muuna kuin chick litinä.

Haluan uskoa moisen kehun (ihan jo kaikkien chick lit -kirjojen vuoksi). Haluan uskoa sen myös siksi, että tarkoituksenani on ollut kirjoittaa kirja, joka toimii (lukijan niin halutessa) kahdella tasolla: 1. nopeasti luettavana mainostoimistomaailman sekoiluhömppänä (jossa shoppaillaan stressiin ja hyönäytetään miehiä) ja 2. kirjana, jossa on ns. vakavampi juonne, se juonne, joka pysyy mielessä vielä sittenkin, kun hömppäsekoilu on rapissut poskista niin kuin edellisen illan meikki.

Sitten on tietysti niin, että kun kirjassa nyt lukee, että se on chick litiä, se jää lukematta, koska lajin perinne on (Suomessa) niin kapea ja kaikki kategorisoidaan yhteen ja samaan bling bling -silmäniskuun.

Kellarimiehet kirjoittajan apuna

Voihan loma!

Olen totaalisesti uudelleensyntynyt lasketeltuani kolme päivää lasten kanssa kunnon pakkasessa kunnon lumilla. En ole lukenut, en kirjoittanut (paitsi pari työjuttua) enkä muutenkaan tehnyt mitään, mikä vaatisi verbaalista ponnistelua (työjuttuja voi tehdä selkäytimestä hyvän sisäistämisen ansiosta).

Niin ja miksi kerron tämän nyt tässä, ihmisten ilmoille? Lähinnä siksi, että jokaisen kirjoittavan ihmisen pitäisi olla välillä kirjoittamatta. Totaalisesti. Haudata käsikirjoitus maahan (kuka niin tekikään) ja antaa kellarimiesten hoitaa homma (kuka niin sanoikaan). Odotan suorastaan intohimoisella innolla tilaisuutta, jolloin voin jälleen hyökätä Naaraspapin ääreen. Siihen menee päiviä, mutta ei se mitään. Antaa innon kypsyä. Vasta nyt, levättyäni, tajuan, kuinka väsynyt olen ollut. Kirjoittavan työn ja kirjoittavan intohimon yhdistämisessä on pulmansa.

Pääsen tänään myös mielenkiintoiseen tilaisuuteen: jälleen lukijapiirin keskelle. Käsittelyssä on ollut Kira Poutasen chick lit ja nyt minun, joka alustavien tietojen mukaan on lukijoista aivan toisesta maailmasta. Kuuden aikaan illasta kuulen lisää siitä, miten.

Ennen kuutta käväisen kirjoittavan ystävän luona samaisella paikkakunnalla hörppäämässä kello viiden teet ja päivittämättässä kuulumiset. Kun vielä aurinko paistaa ja elämä on ihmisen parasta aikaa, mikäs tässä, suu messingillä.

Päätän lyhyen raporttini tässä työpäydän ääressä ja syvennyn kirjoittamaan artikkelia sisältöstrategioista.

 

Se, mitä minä olin kirjoittanut

Lyhyen kirjailijaurani aikana olen joutunut muutaman kerran hämmentävään tilanteeseen, sellaiseen, joihin en ole varautunut ollenkaan. Viimeksi pari päivää sitten, perjantaina. Tosin tilanne oli tällä kertaa hyvin, hyvin erilainen kuin yksikään aikaisempi. Voiko edes sanoa, että hämmentävä? Ehkä pitää olla rehellinen ja sanoa, että koskettava.

Olin puhumassa Napanuoralla-kirjasta pienelle kuulijajoukolle. He kuuntelivat kohteliaasti, mutta lopulta pääsivät itse ääneen. En ollut osannut ajatella, että kysymyksiä olisi niin paljon. Yleensä kuulijat ovat olleet paljon passiivisempi. (Tai ehkä minä olen vain rakastanut silloinkin liikaa omaa ääntäni, höh.)

Joka tapauksessa, kysymysten määrä (ja erinomainen laatu) ei ole syy, miksi kirjoitan tässä. Syy on yksi kuulijoista, yksi kysyjistä. Nainen istui huoneen perällä, paikassa, josta joutui hiukan kurottamaan, että näkisi eteensä kunnolla (ehkä tässä on paikanvalinnan ydin) että hänet näkisi kunnolla. Naisen silmissä oli jotain erilaista kuin muilla. Vaikka muutkin vaikuttivat aidosti kiinnostuneelta, tämä pikkaisen piilossa istunut henkilö vaikutti samalta kuin ihminen, jolla on hirmuisesti asiaa muttei oikein tilaa sanoa sitä. Mutta lopulta tuli hänen vuoronsa. Samalla hän nosti kirjani (oman kirjansa, minun kirjoittamani) pöydälle eteensä ja kaivoi esille erään tietyn kohdan ja luki ääneen erään tietyn lauseen.

– Se oli tässä, nainen sanoi ja katsoi minua hyvin suoraan. – Se oli tässä, koko käänne. Se, kun Kirsi tajusi, mitä hänen olisi tehtävä. Kuinka hänen olisi elettävä oma elämänsä. Sinä olet sanonut sen yhdessä lauseessa.

Minulle meinasi tulla itku. Oikeasti. Yhtäkkiä tajusin, että minä olin onnistunut koskettamaan jotakuta. Oikeasti. Pystyin vain nyökkään ja mutisemaan jotain ylimalkaista. Nainen katsoi minua, ja minusta tuntui, että minun edessäni istui yksi oman elämänsä kirsi, yksi ihminen, jota jollakin tapaa helpotti tai lohdutti tai mitä hyvänsä se, mitä minä olin kirjoittanut.

Sitten oli seuraavan kysymyksen vuoro. En muista sitä. Enkä sen esittäjää.

Meni tovi, ennen kuin älysin oikeastaan yhtään mitään. Vasta tänään tohdin edes puhua koko asiasta. Niin tärkeältä se tuntui. Ja tärkeät asiat ruukataan tutkailla ensin sydämessä ihan omassa rauhassa.