Kirjan nimi – hyvässä ja pahassa

Nimien keksiminen on hauskaa. Oli alusta lähtien selvää, että päähenkilöni olisivat Kirsi ja Paula. Lapsuudessani naapurissa asui Kirsi, jollakin tavalla lapsensilmissäni pehmeä ihminen. Paula taas, no, on varmaan tiedostamatonta perua Viisikosta. Eräänlainen miesmäinen päsmäri, aikuiseksi kasvanut tosin.

Uudessa käsikirjoituksessani puolestaan esiintyvät Ulla, Berit, Sale/Sauli, Jaska, Leila ja Urho. Alusta lähtien myös nämä nimet ovat ilmestyneet paperille kuin itsestään. Jaskaa lukuun ottamatta. Mutta se johtuu siitä, että ensirakkauteni, yksi niistä lukuisista, oli Jaska. (Virnistää hän.)

Jos ihmisten nimet ovatkin helppoja, kaikki nimet eivät. Kun omalle käsikirjoitukselle, Napanuoralle, piti keksiä nimi, leikistä oli hauskuus kaukana.

Napanuoralla-nimeen viittaa myös Calendula käsitellessään esikoistani blogissaan. (Kiitos!) Oikeastaan juuri Calendula sai minut havahtumaan nimeen kunnolla. Nimiasia on tullut esille aina silloin tällöin lukijataapamisissa ja vastaavissa. Mutta kun keskustelee ihmisten kanssa, voi aina kertoa asioiden taustan. Miksi kirjan nimi on Napanuoralla, vaikka se ei ole äitiyskirja.

Yhtäkkiä minulle sitten välähti: nimi voi mennä myös pieleen. Kun on itse hyvin sisällä tarinassaan, ymmärtää nimen(kin) toisin kuin ihminen, joka vain vilkaisee kirjaa.

Pahus. On noloa sanoa, että mainonnan naisena minun olisi pitänyt älytä moinen jo aikaisemmin. Mutta koska tarina on sukujen välistä napanuoraa ja sen katkeamattomuutta, ajattelin, että nimen taakse osataan nähdä laajemmin. En myöskään osannut ajatella, että viittaus äitiyteen voisi olla yksi selkeä syy olla tarttumatta kirjaan. Äitiys kun tuntuu niin isolta teemalta, muultakin kuin imetykseltä ja kakkavaipoilta. Napanuoralla-kirjassa äitiys on konkreettinen (ja tunteikas) asia esittää, kuinka kovasti jollakulla on tarve kontrolloida ympäröivää maailmaaa, myös toisten.

On siis olemassa jonkinlainen todennäköisyys, että kirja voi jäädä hyllyyn nimensä ja sitä tukevan ulkoasunsa takia. Ehkä tätä ännällä alkavaa chick lit -konseptia on mietittävä uudelleen. Ehkä Naaraspapista tulee jotain aivan muuta. Ehkä harkitsen vakavasti myös sanan chick lit käyttöä, koska toinenkaan käsikirja ei ole merkkilaukku-aviomies-romantiikkaviihdettä, jota meikäläinen kulttuuri tuppaa chick litiltä odottamaan. Ehkä kirja onkin vain kirja. Tarina papista, joka  laittaa luomiskertomuksen uusiksi. Eikö kuulostakin erilaiselta kuin tarina naaraspapista, joka kostaa ex-miehelleen? Piru vie!

Hitto, millainen voima nimillä on. Hitto, millainen voima sanoilla on. Joskus menee vikaan ja joskus sitten ei. Yhden asian olen ainakin oppinut: joku muu saa keksiä minulle seuraavan nimen. Tai ainakin auttaa siinä. Minä uin liian syvissä vesissä.

8 thoughts on “Kirjan nimi – hyvässä ja pahassa

  1. Nimet ovat niin vaikeita. Minusta olisi ihanaa, jos joku muu keksisi nimet novelleilleni ja muille tekeleilleni. Jos nimi ei tule heti, se ei tule kuin väkisin ja on väärä. Olisi ihan autuasta saada kustannussopimus ja sanoa kustannustoimittajalle, että ”en keksi nimeä, auta” ;).

    Tuo on kyllä mielenkiintoinen tuo ajatuskulkusi nimistä ja Naaraspapin nimen muuttamisesta. Ehkä joku toinen keksii nimen, joka sopii sisältöön kuin nenä päähän? Ja tuo lause, että ”pappi joka laittaa luomiskertomuksen uusiksi” – se kuulostaa hyvältä. Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä – mutta tuo ei taida päteä kirjoihin? Myönnän jättäneeni kirjoja lukematta siksi, että nimi ei houkutellut. Joskus olen päässyt itseäni ei-miellyttävistä nimistä ylikin ja lukenut kirjan, joka on osoittautunut tosi hyväksi. Mitä kaikkea onkaan jäänyt lukematta pelkän nimen takia? Vaikka mitä. Että kai se on sitten aika herkkä asia se nimi.

  2. Heissan Rooibos ja kiitos kommentistasi!

    On aika häkellyttävää herätä noin yksinkertaiseen asiaan kuin nimi ja sen merkitys. Kustantamoni kanssa se tuli esille: he vaihdattivat alkuperäisen nimen pois. Tosin minulle itselleni annettiin tehtäväksi keksiä uusi. Tein työtä käskettynä. Uusi nimi oli Napanuoralla, joka meni läpi saman tien. Jälkiviisaus on maailman typerin viisaus, mutta ehkä nyt valitsisin toisin. Olisiko itsensä ruoskimista alkaa miettiä, mikä nimi voisi olla 🙂 Jos panisin pystyyn nimikilpailun 🙂

    Olen itse asiassa tehnyt elämäni rohkeimman teon ja laittanut koko Naaraspappi-kässärin uusiksi. Delete-nappula on melko helppokäyttöinen: kässäristä lähti puolet pois. Sain siihen kokonaan uudenlaisen rungon ja otteen. Samalla saa lähteä nimikin, mutta työnimenä se on ihan ok. Muistuttaapa minua siitä, mihin en palaa.

    Kirjoittaminen on ihanaa silloin, kun tuntee tehneensä oikeita ratkaisuja. Yhtä helvettiä, kun takertuu sellaisiin pikkuseikkoihin kuin vaikkapa nimi, eikä pääse minkään ison/oikean kanssa eteenpäin.

    Voi hyvin. Kirjoita paljon!

  3. Minä kirjoitan tällä hetkellä Kolmas dekkari -nimistä käsikirjoitusta. Nimen keksiminen on minulle ihan vihoviimeistä puuhaa, vielä ei ole yhdenkään käsiksen (romaanimittaisia käsiksiä tähän mennessä olen kirjoittanut 5 kpl) nimi tullut ahaa-oivalluksena. Olen lavertelija, lyhyt ja ytimekäs (kuten nimen pitäisi olla) ei ole minun heiniäni. Kuolema sypressin varjossa oli minun nimiehdotukseni. Muut ekan dekkarini nimikisassa annetut, sinänsä kauniit ehdotukset olivat kustantamon väeltä. Yleisö tykkäsi eniten minun nimiehdotuksestani, ihan kiva niin. Toista nimeä vatkattiin ees taas muutama päivä, tämä siinä vaiheessa, kun käsis oli jo käytännössä valmis, ja alkoi kannen suunnittelu: graafikko tarvitsi kirjalle nimen. Kustantamosta ehdoteltiin nimiä, joita testasin sekä lähipiirissäni että muutaman läheisimmän kirjailijakaverin kanssa. Juuri kirjailijakavereiden ehdotuksesta nimeä muutettiin himpun verran, ja lopulta kakkonen sai nimekseen Kosto ikuisessa kaupungissa. Kolmannen nimeä mietin aina silloin tällöin, mutta en liikaa, koska tiedän, että Kolmas dekkari -nimistä käsistä on paljon helpompi kirjoittaa kuin nimellistä: eipähän ainakaan nimi rajoita tarinan liikkumista suuntaan tai toiseen.

    Kirjoitusiloa ja kastamisen juhlaa

  4. Kiitos, Vera, kokemuksen jakamisesta. Mielenkiintoista luettavaa! Nimistä ja niiden taustoista saisi hauskan artikkelin. Etenkin, jos mukaan ottaisi vielä sen, missä nimi on pälkähtänyt päähän. Useinhan tuollainen asia lopulta antaa itsensä ilmi mitä oudoimmissa tilanteissa. Keksin kerran erinomaisen sloganin ripustaessani lasten vaatteita kuivumaan. Mekaaninen työ jäsentää ylikuumentuneita aivoja 🙂

    Jossakin elämänvaiheessa olin elämäntarinoita julkaisevan leden toimittaja. Yhtenä tehtävänäni oli keksiä vetäviä otsikoita. Niistä sitten äänestettiin toimituksessa parhaat ja parhaista puolestaan kirjoitettiin tarina. Homma oli aika vinhaa, koska otsikko piti pitää mielessä eikä ns. kynä voinut viedä tarinaa. Kokemukset olivat erittäin opettavaisia (se kurinalaisuus), mutta onneksi nyt meillä on oikeus antaa kynän (ja minulle tällä kertaa deleta-nappulan) viedä. Nimi tulkoon, kun on tullakseen.

    Kolmas dekkari on erinomainen työnimi. Ehkä minunkin pitäisi miettiä vaihtoehtoa, joka antaa deletelle vieläkin enemmän vapauksia. Kevät on hyvää aikaa laittaa asioita uusiksi.

    Kirjoittamisen iloa!

  5. Kah, uraehdotus jollakulle näppäräpäiselle nuorelle miehelle tai naiselle: kirjojen nimien keksijä. Provikka jokaisesta julkaistusta, kirjailijoiden kiitollisuus ei ole rahalla mitattavissa.

    Tekstin nimen keksiminen on muuten oudon vaikeaa. Henkilöiden ja paikkojen nimet tulevat kuin itsestään, mutta se teksti?

  6. Voisiko siis joku vielä kirjoittaa ne tekstitkin meidän puolestamme 😀 (Taisi olla jo olemassa muutamia salattuja esimerkkitapauksia…)

    Pannaan pystyyn joku nimi.net. Myynnissä nimiä. Hinta nousee sen mukaan, mitä suositumpi se on. Kategoriat sitten tyyliin romantiikka, dekkari ja niin edelleen.

    Pitäisi varmaan lähteä töihin ja keksiä oikeita ideoita. Hauskaa perjantaita!

  7. Oh, nimet… Nimi-ihminen tässä päivää. 😉 Moni tuntuu tosiaan tuskailevan nimien kanssa (niin henkilöhahmojen kuin novellien ja romaanien nimien). Ehkä syy on osittain siinä, että itse katsoo tekstiään niin eri näkökulmasta kuin toiset. On siinä syvällä, kuten sanoit. Mutta toisaalta kirjoittaja myös tuntee tekstinsä parhaiten ja tietää, minkälaisen tunnelman haluaa lukijalle välittää.

    En varmaan hirveästi puhu läpiä päähäni, jos sanon, että olen keksinyt novellieni ja romaanieni nimet itse. Usein melko tuskattomastikin. Joko ne ovat heti alussa mukana tai iskevät jostain takavasemmalta kesken kirjoitusprosessin. Alitajunta niitä kypsyttelee. Ei silti ole haitaksi, jos on joku jonka kanssa pallotella nimeä — siis joku joka tuntee tekstin edes lajityypiltään.

    Tulee varmasti sekin teksti, jonka nimeä on vaikeampaakin vaikeampaa löytää. Hui, pelottava ajatus!

    Sympatioita nimien kanssa ährääville! Kyllä se siitä.

  8. Kiitos kommentistasi! Tottahan se on, että kirjoittaja tuntee parhaiten ja juuri nimenomaan tunnelman. Kiteyttäminen on aina vain niin haasteellista mutta samalla herkullista. Pallottelu kannattaa, toki. Ja ne ihanat kellarimiehet. Pitäisi muistaa antaa niillekin työrauhaa.

    Mutta summa summarum: onneksi kaikki ei ole aina helppoa. Tylsäähän siitä tulisi 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s