Raadollista naisviihdettä, sanoo mies

Eilen, Lainan päivän kunniaksi, olin saanut kutsun Limingan kirjastoon. Tammikuun (tietoisen) hiljaiselon jälkeen oli mukavaa karauttaa lähikuntaan Lainan-päivän kunniaksi. Ennakkoaavistus oli, että paikalla olevan väen määrän voisi laskea kahden käden sormilla mutta että heidän laadullinen arvonsa olisi sitäkin suurempi.

Tiesin, että kunnalla on uusi kirjasto. Mutta sitä en tiennyt, miten valtavan upea se oli. Suosittelen lämpimästi kaikille niille, joiden mielestä kirjastot muistuttavat aivan liiaksi paikkaa, jossa pelottaa kulkea, kun lattiamateriaali on valittu hullusti ja jokainen kenkä, jopa tennari, kopisee siinä. Limingan kirjastossa ei ollut mitään tiukan virallista, ei turhantärkeän arvokasta, ei hys-hys-meininkiä eikä kirjojen ylhäistä kaukaisuutta. Nauratti, kun tajusin, että Napanuoralla-kirja löytyy todennäköisesti lohkosta, jonka iloinen iso kyltti ilmoitti olevansa Pussauskoppi. Muutkin hyllyvälit oli nimetty yhtä selkeästi ja sumeilematta asiaansa meneviksi. Ei tarttenut hieroa otsaansa ja miettiä, mikä kirjallisuus olisi missäkin välissä. Loistavaa! Aivan loistavaa!

Pieni kuulijakunta oli niin ikään upeaa. He tuntuivat todella kuuntelevan. Minä olen niitä ihmisiä, että moni asia jäsentyy minulle puhumalla. Siksi puhun paljon (= liikaa) ja usein aivan käsittämättömiä. Työkaverini eivät kuuntele puoliakaan, koska tietävät, että ilmoitan kyllä, milloin kannattaa höristää korvansa. Ääneen pohtiminen on vain yksi tapa jäsentää maailmaa ja valitettavasti minun tapani.

Joka tapauksessa eilisille ihmisille se tuntui sopivan. Minullekin se sopi. Siinä, lasten hyppiessä ympärillä kirjaston pehmeällä kokolattiamatolla (eivät kopisseet kengänpohjat, vaikka olisi vedellyt kyykkyhyppelyjä) kerroin kirjastani ja oivalsin itse monta minullekin yhä (siis yhä) pimennossa olevaa asiaa niin omasta kirjoittamisestani kuin esikoiskirjastani. Voisi sanoa, että jättäessäni Limingan taakseni, olin jokseenkin onnellinen ihminen.

Yksi kommentti oli hyvin mielenkiintoinen. Paikalla ollut mies totesi lopuksi, että Napanuoralla-kirja on raadollinen. Hän kiiruhti saman tien korjaamaan, että nimenomaan positiivisessa mielessä raadollinen.

Raadollinen.

Kyllä. Nimenomaan raadollinen. Ehkä jollekulle asia on valaistunut jo ennen minua, olenhan hokenut monet kerrat, että chick litiä tai ei, ei ainakaan vaaleanpunaista sitä. Mutta jaksan edelleen jankuttaa samasta asiasta, koska jälleen eilen, pitkän tauon jälkeen, huomasin, kuinka helpottunut olo minulle tuli kommentista.

Voiko raadollinen viihde sitten tehdä tehtävänsä? Leputtaa hermoja ja saada kesäauringon paistamaan talvellakin?

Vastaus on jokaisen pään sisällä. Toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä (ärsyttävä sanonta). Meitä puhuttelevat eri asiat, onneksi.

On mielenkiintoinen prosessi koettaa yhdistää kaksi niin kaukaista asiaa kuin keveys ja raadollisuus. Missä ne leikkaavat ja miten? Missä menee kepeän otteen raja ja missä se, mitä todella tapahtuu (kun hiukan miettii), paljastuu lukijalle, saati päähenkilölle? Onko huumori se kepeä osa vai onko itse asiassa juuri huumori se raadollinen osuus? Onko raadollisuus vain toisen sanallista panettelua vai onko se tekoja, jotka ovat systemaattista vallankäyttöä, vaikka vaikuttavat kepeiltä (samppanjankuplittamilta) naisten tempauksilta?

Raadollisuus juoksee sanoissa, vyörytyksenä, joka vaikuttaa naisiin (halventavalla tavalla) yhdistetyltä puheelta: paljon sanoja, vähän (syvällistä) asiaa. Mutta meneekö se sittenkään niin?

Nyt palaa raha!

Valkoinen, sininen, vihreä vai oranssi? Valitsin oranssin. Ajattelin, jos se säteilisi minuun ylienergiaa, jonka turvin voisin viedä loppuun tammikuisen hankkeen. Sen nimi on apurahat.

Myönnetään, että olen noviisi. Noviisilta myös tuntuu. Vaikka pyörittelen työkseni markkinointisuunnitelmia ja -strategioita, budjetteja ja konsepteja, jostain syystä astuminen ulos työstä ja asettuminen apurahaa hakevan esikoiskirjailijan rooliin on lähes ylivoimainen. Olen koettanut analysoida syytä, mutta en löydä mitään järkevää.

Yhden järjettömän syyn löydän: apurahaa hakevana esikoiskirjailijana olen aivan erilaisessa asemassa kuin mainostoimiston suunnittelujohtajana. Aivan kuin minulta olisi yhtäkkiä riisuttu vaatteet (torilla). Ja niin tavallaan onkin. Rooli on uusi ja erilainen. Käytänteet ovat uudet ja erilaiset. Tässä hommassa, apurahasivuston äärellä, tunnen itseni to-del-la yksinäiseksi (esikois)kirjailijapiruparaksi. Töissä sentään jaamme hakemukset, tarjoukset, konseptit ja strategiat. Työsuunnitelmia ja aikataulutuksia ei tarvitse laatia yksin. Sitä paitsi, niistä hommista minulla on kokemusta. Paljon. Niistä saan myös palautteen. Näistä en (muuta kuin sen, että apurahaa ei tipu tai se tippuu. Voitte arvata, kumpi on ollut tulos tähän asti.)

Tarkemmin ajateltuna esittelemäni syy ei olekaan täysin järjetön. Sehän on oikeastaan ihan itsestään selvä ja looginen. Jossakin on hyvä – kokemuksesta. Toisessa on vähintäänkin jännittynyt – kokemuksen puutteesta. Samalla jännittyneisyyttä lisää oma epävarmuus. Miten niin minä tässä nyt selittelen tulevan romskuni teemoja ja motiiveja? Miten niin kostojuonen kehittely ansaitsee rahaa kolmen kuukauden työhön? Entä rakkaus, voiko kalutumpaa aihetta olla? Tai ystävyys? Taasko minä olen kirjoittamssa ystävyydestä? Hitot, eihän minun cv:ssäkään ole kuin esikoiskirjaparkani, sekin pieneltä kustantamolta. Saanko lätkiä cv:n jatkoksi kaikki ne opukset, kirjat, lehdet ja vastaavat, jotka olen vähintääkin toimittanut, todennäköisemmin kirjoittanut asiakkaille? (En muuten saa.)

Hohhoijaa. Olen nyt kaksi viikkoa odottanut, että joku tekisi hakemukset minun puolestani. Sellaista jokua ei ole ilmaantunut. Juokaisen teeni oranssista mukistani ja päätän, että tämä on vain yksi keissi suunnittelujohtajaroolille. Aikatauluja, strategioita ja budjetteja. Haloo! Ja teemat. Naaraspapista tulee hyvä kirja! Apurahan avulla tai ilman.

Nyt palaa raha!

 

Puhuminen kirjoittamisen rinnalla

Eilen illalla, kun katsoimme ystäväni Katrin kanssa presidentin juhlia, sattuma puuttui peliin. Mieletön kirjoittava sattuma!

Katri kysyi minulta, olinko tehnyt jonkin ison muutoksen Naaraspapin asetelman kanssa. Minä totesin, että olin. Sen sijaan, että Naaraspappi käynnistäisi kosto-operaationsa ex-miestään kohtaan pelkästään miehen (= rakkauden) vuoksi, hän tekisi sen myös naisen (= ystävyyden) vuoksi. Selvitin autuaallisena viinilasi kourassa, miten homma etenee ja missä rysäysmäinen käänne tapahtuu. Kaikesta huolimatta en tajunnut tärkeintä: uudenlaista käännettä, jonka olin pulputtanut vahingossa ilmoille kertoessani yhden pienen kohdan tarinasta väärin.

Oivallus syttyi päässäni vasta kauan sen jälkeen, kun tanssiaiset oli jo suljettu tv-katsojilta. Yhtäkkiä, hampaita harjatessani, tajusin, mitä olin tehnyt. Että olin kertonut juonenkulun väärin ja samalla ratkaissut tarinan paljon paremmin oikein.

Aivan loistavaa!

Epäilen suuresti, että uudenlainen ratkaisu ei olisi käynyt pienessä mielessänikään näytön äärellä yksinäni. Siis kiitos, Katri.

Periaatteessa olen aika hissukseni aina kirjoittamisestani. Pidän tarinaa pihdeissäni ikään kuin se (tai pikemminkin) minä kärsisi liiallisesta avautumisesta. Jotenkin kuluisi tai rikkoutuisi tai saisi kuraa (mukamas) niskaansa väärässä kohtaa ja minun luova prosessini kolauksen, jonka jälkeen kirjoittaminen vaikeutuisi tai tulisi peräti mahdottomaksi. (Onkohan tämä jotenkin tyypillistä suomalaisille vai tyypillistä kirjoittajille vai tyypillistä vain minun kaltaiselleni pessimistille?)

Mutta tällä kertaa tuli todistettua, että luottolukijoiden sijasta on hyvä olla myös luottopuhujia. Niitä, jotka osaavat kysyä niin hyviä kysymyksiä, että itse (huomaamattaan) saa omat aivoituksensa entistä parempaan järjestykseen.

Kirjoittamisen lisäksi: hyviä puhumishetkiä!