Avoin kilpikonnakirjoittaja

Olen lähettänyt 80 liuskaa luettavaksi ihmisille, jotka ovat lukeneet käsikirjoituksiani ennenkin, itse asiassa jo vuosikausia siitä ensimmäisestä viiden sivun novellista lähtien. Meillä on mielettömän hyvä kirjoittajaporukamme, jota ilman kirjoittamisen yksinäisyys tuntuisi vieläkin yksinäisemmältä.

Hyvästä porukasta huolimatta mietin aina silloin tällöin, missä vaiheessa käsikirjoitus työ pitäisi jättää ”yksityisomaisuudeksi”. Napanuoralla-kirjan kanssa kävi aikataulullisten seikkojen kanssa niin, että viimeistelin sen hyvin pitkälti loppuun omissa oloissani, tapaamatta kirjoittajaystäviäni muuta kuin oluella (ilman tekstejä). Moinen vetäytyminen sopi minulle hyvin. Luulen, että siinä vaiheessa en olisi ollut valmis ”sietämään” isomman porukan toisinaan hyvinkin poikkeavia kommentteja.

Nyt, lähettäessäni tekstiä eteenpäin, pohdiskelin taas hetken samaa asiaa. Onko minun ”vetäydyttävä” jossakin vaiheessa? Tai jos minä en vetäyty, täytyykö minun vaihtaa teksti ja tuoda yhteisiin istuntoihimme hyvinkin alkuvaiheessa oleva teksti (joka vaatii kehittelyä ja ideointia hiukan toisella lailla kuin teksti, jota jo ”rungottaa” kasaan ja monella tapaa ”paikkailee”)?

Olen tiennyt aina, etten ole kovin avoin kirjoittaja. Nuorena tyttönä jaoin tekstit vain aivan tiettyjen luottokavereiden kanssa. Myös ryhmämme piti ansaita luottamukseni tai pikemminkin minun oppia luottamaan (vaikka siinä vaiheessa kirjoitin työkseni ja tekstejäni arvioitiin kuin uutta moottorisahaa).

Avoimuus on aluksi vahvuuteni. Mutta jossain vaiheessa tulee piste, jonka jälkeen vetäydyn kuoreen. Se suojaa, mutta lopultakin – miltä?

Tällä kertaa olen mennyt pitkälle (80 sivua!). On mielenkiintoista nähdä, kuinka reagoin. Meneeko kirjoittaminen solmuun vai avautuuko solmuja, opinko jotain uutta taas.

Yhden asian kuitenkin tiedän: jos porukkaamme ei olisi, vetäytyisin yksinäiseen kuoreeni heti ja mussuttelin sen sisällä. Mistään ei tulisi yhtään mitään, koska siirtäisin aina aloittamista ja joka kerta se olisi yhtä vaikeaa. Nyt minulla on takapuolelle potkijoita, iso kiitos siitä, ja vielä isompi ystävistä. Jos käyttäydyn tapaamisessa omituisesti, tiedätte jo kokemuksesta, että sillä on ”se vaihe”. Antaa sen olla vain hetki ja kelata.

Ps. Loppu (ainakin 100 sivua) vaatii kovasti ideaoita. Pliis! Naarapapin kosto on mennyt hiukka uusiksi, you’ll see.

Advertisement

4 thoughts on “Avoin kilpikonnakirjoittaja

  1. Kuulostaapa tutulta tuo taiteilu avoimen ja suljetun kirjoittajakammion oven kesken;) Olen yksinpuurtaja. Viihdyn itsekseni ja itseni kanssa muutenkin en vain kirjoitusprosessini aikana. Tiedän kuitenkin, että jossakin vaiheessa on tultava ulos myös tekstin kanssa ja antaa luotettavien esilukijoiden kommentoida sitä.
    Ykkönen kävi läpi useita arvioita, mutta vasta lähes valmiina. Keskeneräisiä tekstejä en halua näyttää kenellekään siitä yksinkertaisesta syystä, että tiedän ne itsekin vasta raakileiksi ja siinä vaiheessa monta toisistaan poikkeavaa mielipidettä vain sotkee omaa tapaa työstää tekstiä.
    Sain kuitenkin näistä arvioista kallisarvoisia loppuhiomisjuttuja, jotka huomioin ja osaksi myös toteutin lopullisessa versiossa.
    Tässä kakkosessa on nyt valmiina 2/3 teksteistä ja olen antanut siitä osia kirjoittajaryhmän arvioitavaksi. Vaikka tekstiä on kasassa jo kohtuudella koen että se ei ole vielä valmis kokonaisuudessaan muiden luettavaksi. Luottolukijani tulee saamaan sen luettavakseen ensimmäisenä, onhan hän itse sekä kirjailija että sanataideohjaaja, jonka mielipiteisiin luotan sata lasissa. Hänellä on ammattimainen ote, eikä ystävyys- tai sukulaisuussuhteet vaikuta mielipiteeseen. Se on tärkeää.
    Summa summarum: Esilukijat ovat tärkeitä, mutta itse olen tekstini luoja ja ajatusteni tulkki. Suuret linjat pidän itselläni, mutta hiontaan otan mielelläni ideoita vastaan. Kestän myös kritiikin, joskin sen suhteen tarvitsen useamman samansuuntaisen mielipiteen ennenkuin muutan tekstiäni suuresti.

  2. Heissan Margit. Kiitos pitkästä viestistäsi. Siinä oli monta ajatusta, joihin yhdyn sydämestä.

    Niin rakas kuin oma ryhmäni on, tulen toisinaan miettineeksi, kuinka ”rehellisiä” uskallamme olla toisillemme. Eli olemmeko todellakin liian rakkaita sanoaksemme asian niin kuin se oikeasti on. Toisaalta olen koettanut ajatella, että ehkä me juuri uskallamme sanoa, vaikka hiukan varoisimme sanavalintoja. Mutta – puolensa ja puolensa ystävyyssuhde-lukijasuhteella.

    Olen samaa mieltä myös noista suurista linjoista. Helpottavaa kuulla, että joku muukin on 🙂

    Sen olen oppinut, että kun opettelee näyttämään keskeneräisiä tekstejä, tulee tavallaan ulos kammiosta eli samalla hoksaa katsoa itsekin tekstiään uudella tavalla. Usein menenkin lukemaan varsinkin työtekstejä muualle, fyysisesti eri paikkaan. Sillä on hiukan samanlainen vaikutus omaan lukuprosessiin.

    Taidat elää jännittäviä aikoja paraikaa. Olisi kiva kuulla niistä lisää!

  3. Kirjoittajat voi kyllä jännästi jakaa kahteen sakkiin tuon omaan kammioon sulkeutumisen kannalta. Itse olen tosi avoin tekstieni kanssa. Työn alla olevaa tekelettä lukee yksi ihminen sitä myötä kuin kirjoitan, raakaa raakaversiota. Vaaleanpunainenkin on kiertänyt maailman toreilla ja turuilla. Puhumattakaan niistä lukemattomista teiniromantiikkapläjäisyistä… joista ei siis puhuta enempää. Kröhöm. Olen myös yhteiskirjoittanut. Siinä vasta pitääkin päästää joku lähelle, ihan törkkimään itse prosessia. Parhaimmillaan korjattiin toistemme lauseita lennosta.

    Kirjoitusvaiheessa en kaipaa niinkään ensilukijaa kuin muusaa. Jotakuta, joka ajattelee tekstistä samansuuntaisesti kuin minä, liiankin kiltisti. Joka potkii takamukselle ja uhkailee sillä, että tuhoaa kaiken kahvin maailmasta, jos en kirjoita.
    Sitten varsinaisessa ensilukuvaiheessa saa sanoa suoraan. Vaikka kyllä olin hirvittävän kauhuissani lykätessäni kässärin viime syksynä useamman ihmisen silmien alle romaanintuunausleirillä. Siinä sitä sitten istuttiin sohvannurkassa ja keskusteltiin henkilöistä, ja tilanne olikin oikeastaan aika rentouttava.

    Margitin kanssa olen ihan samoilla linjoilla siitä, että tietyt kohdat vaativat useamman samansuuntaisen mielipiteen muutosta varten. Toiset taas… noh, joskus yksi kommentti riittää avaamaan silmät.

  4. Tuo kommentoimisen jakaminen tavallaan kahteen vaiheeseen (kirjoitusvaihe ja ensilukuvaihe) oli silmiä avaavaa. Kiitos, Calendula. Nyt kun sitä tuosta luen, en tajua, miten en ole tajunnut: minun kirjoittajaryhmäni on totta helkatissa ennen kaikkea ”muusaryhmä”, joukko ihmisiä, jotka potkivat perseelle mutta tekevät sen hellän rakentavasti. Olen kyllä to-del-la onnellinen ihminen heistä!

    Varsinaista ensilukijaa tai esilukijaa minulla ei ollutkaan Napanuoralle. Paitsi yksi ”muusistani”, joka luki sen, mitä vauvaltaan pystyi 🙂 Myös aikatauluni oli sellainen, ettei siinä paljon olisi enää jaettu tekstiä ympäriinsä.

    Voi olla myös, että koska joudun töikseni kirjoittamaan (tai suunnittelemaan) niin yhtyeisöllisesti, olen tiedostamattani halunnut pitää tämän maailman, kiriankirjoittamismaailmani, ihan omanani. Kun työ on jatkuvaa palautteen antamista ja saamista ja palautteen kanssa taiteilua (sitä tulee niin työkavereilta, asiakkailta kuin erilaisten tulosmittausten kautta), ehkä tosiaan en vain jaksa suikkaroida kommenttien keskellä enää toisessa maailmassani. Vaikka tiedän, että se olisi minun kannaltani järkevää ja tekstien kannalta hyvin viisasta 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s