Kirjoittaa ilman sanottavaa?

Kiitos Calendulan päätin kirjoittaa aivan muusta kuin oli tarkoitus. Palaan lauserakenteeseen myöhemmin (Aihe ei ole kuivakka, vaikka siltä kuulostaa.) Sen sijaan jatkan siitä, mistä jo Calendulalle lyhyesti kommentoin.

Voiko oman käsikirjoituksen tiivistää yhteen lauseeseen?

Voi ja ei voi. Minä tein sen viikonloppuna, kun apurahahakemus tuntui vaativan juuri sen yhden lauseen mutta enempään ei ollut tilaa varsinaiselta työselostukselta.

Joka tapauksessa, mainontaa suunnitellessani joudun vähän väliä saman tilanteen eteen: kiteyttämään isoja kokonaisuuksia (isoja yrityksiä ja laajoja toimialoja) yhteen lauseeseen, pariin kolmeen sanaan. Kun katsoo toisen hommia ulkoapäin, tietää kohteen ja tajuaa tavoitteen, ajatus pysyy (useimmiten) kristallinkirkkaana.

Koetin olla hyvin ammattimainen oman käsikirjoitukseni kanssa, kuin mainoskiteyttäjä ainakin. Eihän se tietenkään onnistunut. Saamari, tuijotin hakemusta perjantain, lauantain ja vasta sunnuntai-iltana älysin. Siis, älysin (hyvä tavaton), miten minun pitää kiteyttää oman uuden käsikirjoitukseni varsin ihmissuhdesekava kokonaisuus. Kun kyseessä on vielä viihdekirja, halusin, ettei kiteytys kuulosta siltä kuin se voisi viihdekirjalle kuulostaa. En halunnut valehdella (minähän kirjoitan viihdetta!). Mutta samalla tavalla kuin viihteen kanssa koetan välttää kliseitä, koetin välttää niitä kiteytyksessä.

Ja nyt sitten itse asiaan.

Soitin kiteytyksen jälkeen kirjoittavalle ystävälleni.

– Miten joku voi päättää, että kirjoittaa jostakin tietystä teemasta kirjan? Sanotaan vaikka syyllisyydestä, ja alkaa sitten rakentaa siitä kirjaa, huudahdin ystävälleni.

Ystäväni huokasi, ettei hänkään ymmärrä moista. (Tiesin, että hän sanoisi niin. Halusinkin, että keskustelu jatkuu siitä eteenpäin.)

Tulimme siihen tulokseen sunnuntai-illan viisastamina (keitin samalla lapsille mannapuuroa), että kirjoittajatyyppejä on karkeasti kaksi:

1. Niitä, jotka valitsevat teeman tai aiheen ja rakentavat tekstin siitä sitten.

2. Niitä, jotka alkavat kirjoittaa esim. vain jostakin tilanteesta tai tapahtumasta tai vastaavasta miettimättä sen kummemmin, mikä on se pyörä, jota he ovat tarinallaan keksimässä uusiksi.

Minä kuulun siis ryhmään 2. Minä vain kirjoitan. Teen rakennekaavion mutta en rakenna sitä tietyn ”sanottavan” kautta vaan kohtaus kohtaukselta. Kieltämättä näin eteneminen johtaa siihen, että tekstiä täytyy muokata paljon sitä mukaan, kun kokonaisuus alkaa hahmottua. Sanottava kasvaa siinä, missä tarinakin. Joskus jopa aivan muuksi kuin oli ajatellut. Napanuoralla-kirjan kohdalla tajusin ensimmäisille kirjamessuille ajaessani, että saakeli, kirjahan kertoo siitä, miten me nykyakat, modernit mimmit, pyrimme kontrolloimaan kaikkea ja suunnittelemaan kaiken. Emme anna elämän kuljettaa missään. Mutta en minä todellakaan suunnitellut, että kirja kertoo siitä. (Ja nyt varmaan olen jotenkin outo, kun tunnustan moisen.)

Naaraspapin sanoma on nyt selvä. Siihen palattaneen myöhemmin.

Kolmannen kässärin, joka muhii päässä, aionkin sitten tehdä toisin. Se onkin koko ajan lähtenyt etenemään nimenomaan aiheesta tai teemasta käsin. Minulla ei ole tietoa kuin yhdestä henkilöstä ja miljööstä. Tapahtumista ei hajuakaan (toisin kuin Napanuoralla-kirjassa, jossa kohtauksia oli päässä heti ja paljon).

Odotan projektia, sillä olen varma, että se tulee opettamaan minulle jotain aivan uutta. Ehkä osaan jonkun vuoden päästä sanoa, kumpi on (minulle) helpompi tapa loihtia kasaan kokonainen romaani.

(Ps. Pahoittelut, jos jäi kirjoitusvirheitä. Pitää mennä. Oikoluvut jäävät niin kuin aina. Joissakin asioissa olen sentään yhä spontaani, vaikka sanovat, etten ole enää nuoren Marin veroinen, höh.)

4 thoughts on “Kirjoittaa ilman sanottavaa?

  1. Hyym…mielenkiintoista. Nyt kun otit puheeksi niin pitää oikein miettiä omaa kirjoittamista ja lähinnä sitä mistä kaikki alkaa tai käynnistyy. Ensimmäisen kässärin kohdalla oli puhdas elokuvamainen yksittäinen kohtaus päässä josta kaikki käynnistyi. Tarina syntyi, kulki, puikkelehti, eksyi ja eksytti, lopulta yllätti ja esitteli kaikki teemansa minulle tarjottimella jälkikäteen. Kun sitten tajusin mistä kaikesta tarina kertoo, mitkä teemat ovat vahvasti läsnä, tein vielä viimeisiä muokkauksia vahvistaakseni niitä.

    Toisessa kässärissäni olikin sitten kaikki toisin. Se käynnistyi kyllä yksittäisen tapahtuman kautta, mutta koko kirjan kantava pääteema oli valmiina heti mielessäni. Sen ympärille rakentui sitten koko loppu maailma henkilöineen jotka kaikki tavallaan tukivat ja vahvistivat valittua teemaa. Tie oli valmiina jota pitkin kuljin luottavaisesti vaikka se mutkittelikin ja katosi välillä kokonaan näkyvistä.

    Tavallaan upean hienoa, että en kirjoittajana tiedä miten prosessi käynnistyy, mitä se tuo tullessaan ja mihin se johtaa.
    Kai lopulta on tärkeää itse ymmärtää kirjoittamaansa, antaa viisaita kommentteja ja kuvailla uskottavasti kirjan syvintä olemusta jollekin, joka haluaa tietää;)

  2. Tuo toisen kässärisi prosessi kuulostaa kyllä lähinnä kadehdittavalta! Mutta ehkä kuitenkin parasta kirjoittamisessa on, että prosessi käynnistyy riippumatta siitä, onko käynnistys kuinka tiedostettu 🙂 Antaa palaa vain (vaikka odotan kolmosta ja kuvittelen, että se on systemaattisempi tie. Onkohan?)

  3. Hah, hauskaa kurkkia muiden kirjoittamisprosessiin sisään! On kiehtovaa, ja varmaan melko välttämätöntäkin, että sanottava kasvaa kirjoittamisen myötä. Mitä se muuten olisi? Liian kliinistä, suunniteltua, siloiteltua proosaa? Tärkeitä ovat ne hetket, joina tarina vie ja kirjoittaja vikisee. Tarjoavat ainakin vastapainoa niille hetkille, joina teksti tuntuu pakotetulta ja kilolta kiviä vatsanpohjassa.

    Ensikässäri (se, ”johon valutetaan oma elämä ennen kuin siirrytään muihin aiheisiin”) lähti liikkeelle siitä, että minun oli pakko kirjoittaa tietty paikka itsestäni ulos. Pitäydyin kevyessä romantiikassa, omimmassani. Teemasta ei vieläkään ole aavistustakaan. Jonkinlainen sanoma on ehkä, muttei erityisen alleviivattuna.

    Toisen olen kirjoittanut unen pohjalta. Mutta molempia yhdistää se, että ne ovat hyvin henkilövetoisia. Joku pitää, joku toinen ei ollenkaan. Alkuasetelman tai ajatuksen jälkeen pohjaan henkilöihin ja tarina elää tai kaatuu heidän varassaan. Teema? Toistuvia, ehkä kyllästymiseenkin asti toistuvia elementtejä kyllä, mutta teema?

    Teemaa ja sanomaa muuten sivuttiin toisaalla pari päivää sitten, ja osa siitä pohdinnasta päätyi Margaret Pennyn muistikirjaan:
    http://margaretpenny.blogspot.fr/2013/01/itseilmaisun-vai-kirjallisuuden-vuoksi.html

  4. Kiitos! Voisin kuvitella kommenttisi perusteella, että olemme hyvin samantapaisia kirjoittajia. Tai ainakin henkilöstä liikkeelle lähtö kuulostaa hyvin, hyvin omalta ratkaisultani. Ja tarina, se todellakin elää tai kaatuu heidän varassaan. Totta tuo kirjoittamisen myötä kasvaminenkin. Tutustun laittaamasi linkkiin niin ikään!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s