Viiksekkäänä myisin paremmin?

Kun on töissä mainostoimistossa ja kirjoittaa kirjan, aika moni tuttava kysyy:

– Kuinkas olet suunnitellut brändääväsi itsesi? (Ei siis kirjaa vaan itsensä.)

Ensimmäisen kerran kysymyksen kuullessani hekottelin (poskiini): minäkö brändäisin itseni? Brändääminen on jotain, minkä yhdistän suuriin rahoihin ja pitkäikäisiin tuotteisiin. Sanotaan nyt vaikka Fazerin Sinineen ja Coca Colaan.

Toisella ja kolmannella ja neljännellä kerralla pysähdyin miettimään asiaa toviksi sen ihmeellisempää vastausta etsimättä.

Viime viikolla pääsin työasioissa kuuntelemaan kahta brändääjää: itsensä brändispesialistiksi esitellyttä Lisa Souniota ja Koneen viestinnästä vastaavaa Anne Korkiakoskea.

Naiset puhuivat tiiviisti ja hyvin mielenkiintoisia. Ehkä nyt lobaaleilla markkinoilla toimivaa pörssiyhtiötä ja tuntematonta esikoiskirjailijaa ei voi hirvittävästi rinnastaa, mutta ajatuksia  naisen kokemukset herättivät. Yksittäisiä esimerkkejä viljellyt Lihis (nimitys oli hänen omansa, ei minun) puolestaan sai kääntettyä paatuneimmankin markkinoinninvastustajan siihen ajatukseen, että jotain tarttee aina tehdä ja vähälläkin selviää yllättävän pitkälle. (Pieni on kaunista, tarkalleen ottaen.)

Entä sitten tuntematon esikoiskirjailija pohjoisesta Suomesta? Brändääkö hän nyt itsensä (HUOM! nollabudjetti)?

Ehkä minä todellakin brändään. Tai olen jo brändännyt (nollabudjetilla). Etenkin, jos käsitetään brändäyksellä sellaisia pieniäkin asioita, joista Lihis puhui.

– Johtaja, joka pukeutuu aina valkoisiin (jotta erottuu 350 muun johtajan harmaapukuisesta massasta).
– Lehmiä taiteessaan kuvaava Miina, joka hurmasi kansainväliset toimittajat puhumalla ulospäin, omaperäisellä äänellään ja kaiken päälle jotlasi kuin olisi kutsunut lehmiään (kun muut taiteilijat mussuttivat sisäänpäin itsekseen).
– Kirjailija, joka kasvatti viikset, ja sai jotain menetettyä takaisin (töpättyään huikean kustannussopparin).

Jos Lihistä on uskominen, brändääminen ei tarkoita itsensä vääntämistä epämiellyttävään ja itselle sopimattomaan muottiin kovaäänisesti ja isolla rahalla. Se tarkoittaa sitä (ja tämä on minun tulkintani), että meissä jokaisessa on jotain erityistä. On tärkeä huomata (itse), mitä se on, ja vaikka vain pikkuriikkisen ”tönäistä” omaa erityisyyttään, persoonallisuuttaan, eteenpäin ja näin – kas vain – on brändännyt itseään. Erottanut itsensä mieleenjäävällä tavalla esimerkiksi naapurin tädistä.

Lihiksen tyyppisesti ajateltuna brändäämisessä ei ole mitään kovinkaan kummoista tai kovinkaan ”pahaa”. Miksi minä värjäsin teininä tukkani punaiseksi? Miksi minä olen pitänyt pitkän tukkani? Miksi viihdyn hameessa ja ihanissa uusissa saappaissani? Miksi ajan pyörällä töihin? Miksi en peittele suorasukaisuuttani? Miksi nauran paljon? Miksi itken paljon? Sellainen minä vain olen (ja niin on, muuten, Napanuoralla-kirjakin). Entä miten tämä kaikki liittyy rooliini kirjoittajana? Ehkä siten, että kun olen tietoisesti kirjoittajan roolissa (”brändäytyneenä”), en ainakaan kätke noita piirteitä tai ominaisuuksiani. Tämä kaikki on tällaista kotibrändäystä, mutta käväisee jokaisen mielessä vaikka vain konserttiin lähtiessä.

No, yksi asia on selvä: vaikka kirjani alkaisivat myydä heti ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa, viiksiä en kasvata. (Rajansa kaikella.)

Niin ja lopuksi, Lihiksen heitto, miten paljon erästä kirjailijatarta on auttanut eteenpäin se, että hän sattui olemaan sen näköinen kuin oli (ja on). Siinäpä pohdittavaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s