Niin kuin kynä kuljettaa

Yhtenä kauniina päivänä kirjoittaminen takkuaa niin, että oman nimenkin kirjoittaminen on y-li-voi-mais-ta. Niin kävi minulle eilen, päivänä, jonka varalle olin suunnitellut kirjalliset maat ja taivaat.

Pannukakku. Se siitä tuli.

Illalla uskalsin katsoa sen verran taaksepäin, että ajattelin ottaa opiksi läsähdyksestä. Mikä meni pieneen?

Minulla kyllä kirjoitettu. Mutta tuntui mielekkäämmältä viedä petivaatteet ulos, kun kerran aurinkokin paistoi (eikä satanut jumalattomasti). Niin ja lapsi oli kipeänä kotona, rauhallisena omassa huoneessaan lukemassa, mutta kotona kuitenkin. Rapisiko se jotain outoa? Sitten oli vielä mies, jonka työvuoro alkoi vasta päivällä. Kuuhkasi ja kuuhkasi. Teki ruokaa niin kuin olisi kirveellä pilkkonut porkkanoita.

Saahan sitä syyttää vaikka ja mitä. Tosiasiassa pieleen meni minun tapani tehdä hommia. Suuressa kirjallisessa puuskassani ajattelin rykäistä kasaan vähintään puoli kirjaa, kun siihen nyt kerran oli varattu aikaakin. Ammuin siis yli, niin pahasti yli, että menin suorituksieni kanssa kunnolla lukkoon. Koko päivän saalis: kaksi liuskaa.

Mutta, mutta, sitten muistin vanhan hyvän keinon, jota ilman Napanuoralla-kirjaa tuskin olisi syntynyt. Kävin kaupassa ja ostin ruutupaperivihkon. Sellaisen A4-kokoa, Pirkkaa eli mahdollisimman tylsää ja virikkeetöntä. Painelin illalla hyvissä ajoin nukkumaan, tai siis ruutupaprut kourassa sängyn päälle röhnöttämään, ja yhtäkkiä kirjoitinkin kuusi ruutupaperiliuskaa. Tavoitteeksi en ollut asettanut mitään. En yhtikäs mitään.

Tänään olen jatkanut ruutupaperivihkoni kanssa. Tietokone saa nyt vähäksi aikaa jäädä. Minä olen sellainen neropatti, että jos en risteile FB:ssä, sitten koetan saada aikaan kerralla tuskastuttavan valmista tekstiä. Niin kuin töissä. Mutta romaanissa  on kyse aika tavalla erilaisesta asiasta kuin mainoksessa. Mainoksen pystyn hautomaan mielessäni niin pitkälle, että sen kun nakkaan tietokoneen näytölle (hiukan kärjistäen, ei se ihan näin helppoa ole). Mainos rakentuu konseptinsa ympärille. Sillä on punainen lanka olemassa alusta lähtien, eikä sen pitäisi lähteä rönsyilemään konseptinsa ulkopuolelle kuin harkitusti.

Mutta romaani. Se on ainakin minulle yhtä kaaottista rönsyä. Olen koettanut kirjoittaa Naaraspappia kuin mainosta: tietoisen valmiiksi, suunnittelemalla päässäni kaiken valmiiksi tietokoneelle. Mutta se ei vain onnistu. Tarvitsen ruutupaperini. Tarvitsen lyijykynähahmotelmani. Tarvitsen sanoja sinnepäin ja sanoja tännepäin. Etsimistä. Hakemista. Löytämistä.

Kynä kuljettaa, kirjaimellisesti.