”Möit kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle”

Uudessa Reginassa on läheisten tietolähteiden mukaan Napanuoralla-kirjan arviointi. Meikäläinen ei ole nähnyt lehteä, mutta jos huomenna poikkeaisi lähimmälle R-kioskille tutkimaan lopputulosta. Ystävältä tuli tekstari, joka kertoi, että arviointi on osuva.

Hauskaksi jutun tekee se, että vaikka minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään tekemistä Uuden Reginan kanssa, kirjoittava menneisyyteni on melkoisessa napanuorasuhteessa vanhaan Reginaan. Aikoinani, aloittaessani opiskelut yliopistolla, hain lehteen parikin kertaa avustajaksi, pääsemättä. Isku oli melkoinen, sillä ajattelin, että johan se on perhana, jos minä en ole muka tarpeeksi hyvä kirjoittamaan viihdettä. Kun lopulta tärppäsi, tajusin kyllä, miksi en ollut aikaisemmilla kerroilla ollut sopiva. Jos asenteeni olisi ollut toinen, jos olisin vaivautunut tekemään piirun verran taustatyötä sellaisiin helpohkoihin aiheisiin kuin seksi ja poikaystävät, olisin ehkä onnistunut. Mutta, kuvittelin – niin kuin moni muukin – että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan ihmissuhteista pelkällä kokemuksen rutinoittamalla äänellä.

Ensimmäisen Regina-juttuni otsikko oli Kuusi väärää totuutta itsetyydytyksestä. Minun suureksi tyydytyksekseni päätoimittaja sanoi, ettei ollut koskaan päästänyt aloittelijan juttua läpi muuttamatta siitä oikeastaan mitään.

Seuraavan jutun kohdalla itseluottamustani oli mitä ilmeisemmin pönkitetty niin paljon, että kirjoitin jutun taas kokemuksen rutinoittamalla äänellä, tosta lonkalta. Juttu palautui bumerangina takaisin. Siitä ei kelpuutettu lehteen edes otsikkoa.

Kirjoitin jutun uudelleen enkä koskaan enää väsännyt yhtäkään artikkelia lehteen puolihuolimattomasti. Kun lopulta aloin kirjoittaa lehdelle novelleja ja yritykselle pokkareita, tiesin jo valmiiksi, että oli ihan turha edetä sillä asenteella, että viihteeksi kelpaa mikä tahansa, kun ainekirjoitus oli ollut lukiossa pääsääntöisesti yli 90 pistettä.

Olen toistanut useissa yhteyksissä – myös mainostoimistopiireissä – että (vanha) Regina oli minulle ehdottoman tärkeä kirjoittajakoulu. Se ei vain opettanut kirjoittamaan vaan myös jotain vielä tärkeämpää: nöyryyttä. Olipa aihe sitten ensimmäinen suudelma tai käteenveto, mäkihyppääjän morsian tai raiskauksen uhri, siihen piti paneutua. Päätoimittaja ei päästänyt käsistään mitään puolivillaista edes siksi, että tekstin olin tehnyt hänen pitkäaikainen avustajansa. Hän luki kaiken tarkkaan ja kommentoi kaikkea tarkkaan. Ja sanoi kaiken suoraan.

Mainosalalle viihteen kirjoittamisesta on ollut se hyöty, etten ole missään vaiheessa (enää) kuvitellut, että jokin aihe olisi toista helpompi tai harmittomampi työstää. Aihe kuin aihe, lukija huomaa, että sanat vuotavat, että niiden takana ei ole mitään todellista, ovat pelkkää höttöistä ilmaa.

Suhtautuminen mainontaan ja viihteeseen on jokseenkin sama myös noin yleisesti. Ne molemmat ovat jonkinlaisia välttämättömiä pahoja. Ne pitää olla ollemassa, mutta kannattaa harkita tarkoin ennen kuin menee myöntämään, että oikeasti ne tuottavat iloa, saatikka antavat esimerkiksi jotain uutta itselle. Minulle on todettu sekä mainonnan että viihteen yhteydessä näin:

– Möit sitten kirjoittavan sielusi kaupallisuuden paholaiselle.

Niinpä taisin tehdä. Lukekaa Uudesta Reginasta arviointi. Tai lukekaa mieluummin Napanuoralla-kirja ja arvioikaa sitä itse.

Uuteen kässäriin olen ajanut paikalle myös paholaisen. Naaraspappi ei kylläkään näe hiilihankoa kantavaa punaihoista ja pystykorvaista sielutonta, vaan jotain aivan muuta. Paholaisen naamioiminen uusiin vaatteisiin on ollut todella hauskaa. Toivottavasti saan tekstin loppuun ja pääsette joskus lukemaan senkin.

Enemmän kuin naimakauppaa

Viime maanantaina vierailin lukupiirissä kertomassa Napanuoralla-kirjasta. Jälleen kerran esille nousi niin rakas ja raskas aihe kuin genret. Onko Napanuoralla chick litiä ensinkään?

Samaa rataa päädyin lukemaan arvostelua Laura Paloheimon Klaukkalasta (kas tässä). Jos kyseinen arvostelu ja sen saamat lukuisat kommentit määrittelevät chick litin, genre vaikuttaa kaikessa lyhykäisyydessään kertovan naisesta, jonka päätavoite on päästä naimisiin, ja siinä sivussa sitten shoppaillaan hurjasti kalliita merkkituotteita.

Mutta eikö chick litissä kyse on juuri jostakin muusta? Siis miesten osalta. Päätarkoitus ei  ole ensinkään päästä naimisiin. Mies ei ole lajin itsetarkoitus (niin kuin ns. perinteisessä viihteessä). Sen sijaan chick lit on todennäköisesti kirja ystävyydestä, urasta, töistä, harrastuksesta ja kaupan päälle jostakin hyvin vakavasta teemasta kuten vaikka lapsettomuudesta, huumeista, työttömyydestä tai äidin ikääntymisestä. Se, kuinka paljon shoppaillaan ja kuinka hiton kalliita tuotteita, lienee yksi ominaisuus mutta ei alkuunkaan kaikissa chick lit -kirjoissa.

No, dekkareita on monenlaisia. Chick litiä on monenlaista. Voihan se olla, että jos ei lähtökohtaisesti pidä jostakin lajityypistä, jättää kaikki kokeilematta.

Maanantain lukijatapaamisesta jäi mieleen erityisesti yksi asia: usein viihdekirjan lukee niin, ettei viikon päästä muista, mitä siinä sanottiin tai mitä se edes käsitteli. Tätä ongelmaa ei kuulemma ole Napanuoralla-kirjan kohdalla. Sillä perusteella maanantain lukijat pitivät kirjaa muuna kuin chick litinä.

Haluan uskoa moisen kehun (ihan jo kaikkien chick lit -kirjojen vuoksi). Haluan uskoa sen myös siksi, että tarkoituksenani on ollut kirjoittaa kirja, joka toimii (lukijan niin halutessa) kahdella tasolla: 1. nopeasti luettavana mainostoimistomaailman sekoiluhömppänä (jossa shoppaillaan stressiin ja hyönäytetään miehiä) ja 2. kirjana, jossa on ns. vakavampi juonne, se juonne, joka pysyy mielessä vielä sittenkin, kun hömppäsekoilu on rapissut poskista niin kuin edellisen illan meikki.

Sitten on tietysti niin, että kun kirjassa nyt lukee, että se on chick litiä, se jää lukematta, koska lajin perinne on (Suomessa) niin kapea ja kaikki kategorisoidaan yhteen ja samaan bling bling -silmäniskuun.

Kellarimiehet kirjoittajan apuna

Voihan loma!

Olen totaalisesti uudelleensyntynyt lasketeltuani kolme päivää lasten kanssa kunnon pakkasessa kunnon lumilla. En ole lukenut, en kirjoittanut (paitsi pari työjuttua) enkä muutenkaan tehnyt mitään, mikä vaatisi verbaalista ponnistelua (työjuttuja voi tehdä selkäytimestä hyvän sisäistämisen ansiosta).

Niin ja miksi kerron tämän nyt tässä, ihmisten ilmoille? Lähinnä siksi, että jokaisen kirjoittavan ihmisen pitäisi olla välillä kirjoittamatta. Totaalisesti. Haudata käsikirjoitus maahan (kuka niin tekikään) ja antaa kellarimiesten hoitaa homma (kuka niin sanoikaan). Odotan suorastaan intohimoisella innolla tilaisuutta, jolloin voin jälleen hyökätä Naaraspapin ääreen. Siihen menee päiviä, mutta ei se mitään. Antaa innon kypsyä. Vasta nyt, levättyäni, tajuan, kuinka väsynyt olen ollut. Kirjoittavan työn ja kirjoittavan intohimon yhdistämisessä on pulmansa.

Pääsen tänään myös mielenkiintoiseen tilaisuuteen: jälleen lukijapiirin keskelle. Käsittelyssä on ollut Kira Poutasen chick lit ja nyt minun, joka alustavien tietojen mukaan on lukijoista aivan toisesta maailmasta. Kuuden aikaan illasta kuulen lisää siitä, miten.

Ennen kuutta käväisen kirjoittavan ystävän luona samaisella paikkakunnalla hörppäämässä kello viiden teet ja päivittämättässä kuulumiset. Kun vielä aurinko paistaa ja elämä on ihmisen parasta aikaa, mikäs tässä, suu messingillä.

Päätän lyhyen raporttini tässä työpäydän ääressä ja syvennyn kirjoittamaan artikkelia sisältöstrategioista.

 

Wanted sopparinkirjoitusagentti?

Katsahtaessani Marken hienon kirjatrailerin ja lukiessani kirjan sopparivaiheista mieleeni välähti uudelleen siellä joskus leikkisästi keinahdellut ajatus: pitäisikö nykyisessä (lue: sekavassa) kustannusmaailmassa olla joku ammattiliitto tai agentti, joka ohjaisi ensimmäistä kertaa sopparin eteensä saavia kirjoittajia siinä, mitä sopparissa ehkä sittenkin sanotaan?

Meillä on Suomessa tietysti pullat hyvin uunissa, koska meille on Suomen Kirjailijaliitto. Kun itse solmin reilu vuosi sitten sopparin uuden Torni kustantamon kanssa, Kirjailijaliiton ihmiset olivat suureksi avuksi. Lähetän heille yhä mielessäni lentosuukkoja vähintään kerran kuussa (ja tästä lähtee taas). Ilman heidän opastustaan en olisi koskaan huomannut kiinnittää huomiota tiettyihin pykäliin, jotka heidän lakimiehensä osasi nostaa minulle esille pitkän (tarkalleen ottaen kolmen) puhelun aikana.

Itse asiassa oli onni, että edes älysin ottaa yhteyttä Kirjailijaliittoon. Kuvittelin ensin, että heiltä saa ammattiopastusta vain ammattilainen, ts. liiton jäsen. Ensin koetin hakea apua muutamalta tutulta, joilla on kokemusta soppareista. Ymmärrän, että toisen sopparin tsekkaaminen on hirvittävä homma eikä siihen ryhdytty (onneksi). Yleensä vedottiin siihen, että soppari on hyvin henkilökohtainen asia eikä siitä ruukata näyttää kenellekään. (Sittemmin olen kyllä huomannut, että sopparia pitää vilautella ties missä todistaakseen, että on ”oikean” kustantamon esikoiskirjailija. Se siitä henkilökohtaisuudesta.)

Voisin kuvitella, että kun vuosikausien haave vihdoin palkitaan ja soppari tulee eteen, saattaa hinku allekirjoitukseen olla niin kova, että tosiasiat unohtuvat. Siis sellaiset tosiasiat kuin mitä sopparissa sanotaan oikeuksista ja mistä oikeuksista sekä esimerkiksi vastuista tai rojaltivapaudesta.

Tänä päivänä soppareita tuntuu olevan monenlaisia ja hyvin kirjavia. Isojen kustantamojen käytännöt ovat itselleni vieraita, mutta tuttujen kertoman mukaan soppariasiaa ei tee yhtään helpommaksi, vaikka kustantamo olisi joku ns. suurista.

Soppareiden kirjoon vaikuttaa tietysti kustantamismahdollisuuksien kirjo (joihin en tässä puutu). Mutta ei ainoastaan. Jokaisen sopparin takana on vain yksi asia, ja sen nimi on raha. Kirja/kirjailija on sijoitus, jonka arvo ennakoidaan sopparissa. Eikä vain arvo kirjoittajana vaan arvo tuotteena, arvo myyntinä ja arvo jatkohyödyntämisen kannalta. On varmasti vielä lukuisia muitakin puolia olemassa.

Huomaan hokevani postauksissani aika usein, että koska työskentelen mainosalalla, minulla ei ole kovinkaan paljon ihannekuvia päässä mitä tulee bisnesmaailman lakeihin. Olen inhorealisti. Olen yrittäjä, jo kuudetta vuotta, enkä kuvittele enää yhtään vaaleanpunaista ajatusta siitä, kuinka pelkästä työn rakastamisen voimasta asiat järjestyvät ja homma toimii. Raha ratkaisee (ja rahalla tarkoitan taloudellisia näkökulmia laajasti), useimmiten. Taito tulee vasta hyvänä kakkosena.

Kirjailijaliitto auttoi minua sopparin kanssa. Puhuimme samaa kieltä heti ja hyvä niin. Kirjan kustantaminen oli minulle hyvin tärkeää, mutta ei niin tärkeää, ettenkö olisi pohtinut asiaa todella tarkkaan ja hartaasti Kirjailijaliiton neuvojen mukaan.

Mutta kuka auttaa niitä kaikkia, jotka haluavat sopia muun kuin ns. perinteisen kustannussopparin? Siis sopimuksen, joka tavalla tai toisella vaatii taloudellisia ponnisteluja kirjoittajalta itseltään?

Epäilen, että Kirjailijaliitto ei ole silloin oikea paikka ottaa yhteyttä. Tosin en tiedä. Ehkä joku muu tietää? Siksi olisi aika mielenkiintoista, jos olisi agentti, joka auttaisi. Tai ehkä niitä jo onkin. Joku muu voi tietää tämänkin asian oikean laidan. Minä vain leikittelen agenttiajatuksella. Ainakin tämän viikonlopun. Ostin äsken kirpparilta agenttimaiset käsiraudat. Vitsiksi töihin. Vaikka olenkin inhorealisti yrittäjä, osaan silti pitää hauskaa (eikä tämä tarkoita, että kytken työntekijät kiinni tietokoneeseen ja käytän heitä hyväkseni).

Lauantaita.

Kuorsauksesta Hesarin ilmoitukseen

Kokonaisuus on sana, joka toistuu työssäni mainonnan maailmassa koko ajan. Vaikka meiltä tilattaisiin vain yksi tarra tai juliste, aina on otettava huomioon kokonaisuus – siis ainakin, jos päämääränä on tehdä hyvää mainontaa tai laajemmin viestintää. Jokainen ymmärtää, että kokonaisuuden kannalta pienet osaset ovat epäkiitollisia silloin, kun kokonaisuuden kuva jää hahmottumatta (mutta osanen on tehtävä) tai – pahimmassa tapauksessa – kokonaisuudetta ei ole edes olemassa (tai vielä pahempaa, joku kuvittelee kokonaisuuden tällaiseksi, joku toinen tuollaiseksi ja se vaihtelee tilanteen mukaan).

Voiko sitten osista tulla sattumalta, ilman sen kummempaa suunnittelua tai suunnitelmaa, hyvä kokonaisuus?

Pakko vastata, että voi toki. Kaikkihan on periaatteessa mahdollista. Mutta jokin ajatus tauskalla on varmasti kuitenkin olemassa, vaikka sitten sattumalta, pitämässä osaset yhdessä, edes löysästi.

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, ensimmäinen ajatukseni oli tietysti kokonaisuus. Ammattitauti. Mutta tein hyvin tietoisesti niin, että ainoa tätä kokonaisuutta yhdistävä tekijä on ännällä alkava chick lit. Koska ännällä alkava chick lit on minun chick litiäni, päätin, että kokonaisuuteen saa mennä kaikki: päivätyö, lapset, päänsäryt, hiihtolenkit, kuorsaus, aivan kaikki, koska kaikki minun elämässäni, tavalla tai toisella, vaikuttaa ännällä alkavaan chick litiin.

Jos katson valintaani ammattiminänä, en voi olla kovin tyytyväinen ratkaisuuni. Tai siis olisin sanonut asiaa minulta kysyvältä, että rajaa asiaa paremmin. Tee selkeämpi kokonaisuus. Mieti, miksi kirjoitat blogiasi.

Aivan. Nyt pääsimme olennaisen kysymyksen äärelle.

Mieti, miksi kirjoitat blogiasi.

Miksi minä kirjoitan blogiani?

Tänään ei ole hyvä päivä. Tänään väsyttää. Olen ajanut pyörällä ympäri Oulua tuollaiset 30 km, koska inhoan linja-autoja ja ajan mieluummin yliopistolle pyörällä kuin kökin saman ajan onnikassa, kuten täällä sanotaan. (Inhoan tuota sanaakin. Inhosin jo lapsena, kun minut pakotettiin muuttamaan tänään onnikkaihmisen kaupunkiin.)

Mutta miksi minä siis kirjoitan blogiani?

Olen ihminen, jonka on huomattavan paljon helpompi jäsentää kokonaisuutta osien kautta. Jos kokonaisuus on minun elämäni, siihen todellakin mahtuu hallittavia osia. Jos kokonaisuus on minun kirjoittamiseni, siihenkin mahtuu osia.

Aloin kirjoittaa, jotta näkisin kokonaisuuden osien kautta. Aloin kirjoittaa, jotta jäsennän maailmaa/kirjoittamista osissa. Niistä muodostuu sitten kokonaisuus. Tai ainakin osa kokonaisuutta.

Mutta miksi tällaista osastoa pitää hoitaa netissä, julkisesti? Olisihan olemassa ruutupaperivihko ja joku nätti Hello Kitty -päiväkirjakin, esimerkiksi.

Odotettavissa ei ole suurta loppuhuipennusta eli vastausta. On vain yksi osatekijä ja se kuuluu seuraavasti: kokemukseni on, että tätäkin kautta olen löytänyt ihmisiä, joiden avulla kokonaisuuden hahmottaminen on taas piirun verran helpompaa.

Tänään ei ole hyvä päivä. Tänään väsyttää. Tänään kokonaisuus on sumun peitossa ja osat, ne pomppivat kuin pitkäkin kapulat silmieni edessä. Yksi huutaa, että kirjoita Hesariin ilmoitus heti ja toinen, että katso lapsen kanssa uskonnon koealue ja kolmas, että sinulla on viikonloppuna kirjoittajatapaaminen, tee jotain asian hyväksi.

Alan purkaa osia. Liittää niitä kokonaisuudeksi.

Kirjoittaa kaiken päivää mutta mitä

Kesken lasten ruuanlaiton sähköpostiin paukahti tieto siitä, etten ollut saanut erästä hakemaani apurahaa. Nostelin kalakeiton pöytään enkä sen kummemmin jäänyt murehtimaan asiaa. Itse asiassa, jos olisin saanut apurahan, olisin todennäköiset pyörtynyt pelkästä hämmästyksestä. Hakijoita oli yli 8 000 ja rahaa myönnettiin alle tuhannelle, joten esikoiskirjailijan, jonka ovat palkinneet lukijat, eivät toimikunnat, mahdollisuudet apurahaan ovat pienet. (Edes pieneen apurahaan.)

Sähköposti laittoi minut kuitenkin miettimään apurahaa näkökulmasta, jota en juuri ajatellut hakiessani sitä. Mitä, jos olisinkin saanut rahaa? Olisinko oikeasti, todellisuudessa, voinut jäädä pois töistä (etenkin, jos rahaa olisi sadellut niin paljon)? Ja mikä tärkempää: haluanko minä jäädä pois töistä? Pystynkö kirjoittamaan täysipainoisesti käsikirjoitustani aamusta iltaan (joskin varmaan apurahansaajalla voi olla muitakin velvoitteita)?

Mietin hetken, uskallanko julistaa vastaustani täällä.

No, tietysti uskallan.

Minä rakastan työtäni. Ja välillä vihaan sitä. Mutta minä en mene töihin siksi, että töihin kuuluu mennä. (Taisi olla aika hyvä päivä töissä tänään.) Minä olen itse ollut mukana perustamassa työpaikan (= yrityksen) ja minä voin hyvin pitkälle myös vaikuttaa omaan työhäni. Kaiken päälle, vaikka sanoin tänään työparilleni, että haluan papiksi tai muurariksi, en minä todellisuudessa halua kuin suunnitella hyvää mainontaa. Sitä paitsi, koska nautin hommasta, minun täytyy olla siinä suhteellisen hyvä. Tai, korjaus, heti, me yhdessä olemme siinä hyviä. Yhdessä.

Entä sitten täyspäiväinen (ja vielä täyspäinen) kirjailija? Olisiko minusta siihen? Yksin?

Tällä hetkellä kirjoitan kotona perjantait. Päivät ovat ihania. Mutta maanantaina, kirjoitettuani mahdollisuuksien mukaan (= lapset, muu elämä) myös lauantaina ja sunnuntaina, haluan kovasti maanantaina töihin. Märehdin maanantain kurjuutta ja haikailen kässärini perään mainosmaailman keskeltä mutta silti: kirjoitan jotain muuta, eikä se voi olla pahasta. Pidän työkavereistani paljon ja etenkin yhteisymmärtävästä jätinästä heidän kanssaan. Olen ollut free ja tehnyt kotona töitä yksin. Siksi arvostan työkavereita hyvin toisella tapaa kuin aikaisemmin.

Olisiko minusta tekemään töitä intensiivisesti yksin? Koko päivän? Viitänä päivänä viikossa? Ilman, että voisin kysyä toista mielipidettä keneltäkään? (Nytkän työkaveripoloseni saavat kuulla kässäristäni, halusivatpa tai eivät.) Voi mahdoton. Ehkä olisi. Ehkä ei olisi. Tai olisi, koska olen perhanan päättäväinen tapaus. Jos jotain lupaan, sen teen (ja muuta ylevää).

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta. Uusi apurahahakemus on repussa odottamassa. Laitan sen postiin huomenna. Tuskin minun tarvitsee olla huolissani sen tärppäävyydestä. Jos tärppää, sittenpähän tärppää. Perun kaikki puheeni ja alan onnesta hihkuen täysipäiväiseksi kaveriksi kässärini kanssa. Enhän minä ole mikään kauhean johdonmukainen ihminen. Tämä postauskin, oliko tässä nyt päätä tai häntää?

Oikeastaan pointti oli seuraava: Muistan jonkun kirjoittajaohjaajan kerran todenneen, että Suomi on varsin poikkeuksellinen maa. Täällä voi oikeasti keskittyä kirjoittamiseen, kiitos hyvän apurahajärjestelmän. Muualla maailmassa, hän totesi, kirjailijat ovat todennäköisemmin ”oikeissa” töissä. Kirjoittaminen tulee muun (työ)elämän rinnalla. Se on ihan hyvä vaihtoehto. Pääasia, että on kirjoittamista. Onneksi myös työpaikalla.

Mutta joka tapauksessa, kyllä minä tuon hakemuksen huomenna postitan. Pari kuukautta vain kässärin kanssa – ajatelkaa, kuinka kovasti sitten pitäisin työstäni ja työkavereistani!

 

Kirjoittaa ilman sanottavaa?

Kiitos Calendulan päätin kirjoittaa aivan muusta kuin oli tarkoitus. Palaan lauserakenteeseen myöhemmin (Aihe ei ole kuivakka, vaikka siltä kuulostaa.) Sen sijaan jatkan siitä, mistä jo Calendulalle lyhyesti kommentoin.

Voiko oman käsikirjoituksen tiivistää yhteen lauseeseen?

Voi ja ei voi. Minä tein sen viikonloppuna, kun apurahahakemus tuntui vaativan juuri sen yhden lauseen mutta enempään ei ollut tilaa varsinaiselta työselostukselta.

Joka tapauksessa, mainontaa suunnitellessani joudun vähän väliä saman tilanteen eteen: kiteyttämään isoja kokonaisuuksia (isoja yrityksiä ja laajoja toimialoja) yhteen lauseeseen, pariin kolmeen sanaan. Kun katsoo toisen hommia ulkoapäin, tietää kohteen ja tajuaa tavoitteen, ajatus pysyy (useimmiten) kristallinkirkkaana.

Koetin olla hyvin ammattimainen oman käsikirjoitukseni kanssa, kuin mainoskiteyttäjä ainakin. Eihän se tietenkään onnistunut. Saamari, tuijotin hakemusta perjantain, lauantain ja vasta sunnuntai-iltana älysin. Siis, älysin (hyvä tavaton), miten minun pitää kiteyttää oman uuden käsikirjoitukseni varsin ihmissuhdesekava kokonaisuus. Kun kyseessä on vielä viihdekirja, halusin, ettei kiteytys kuulosta siltä kuin se voisi viihdekirjalle kuulostaa. En halunnut valehdella (minähän kirjoitan viihdetta!). Mutta samalla tavalla kuin viihteen kanssa koetan välttää kliseitä, koetin välttää niitä kiteytyksessä.

Ja nyt sitten itse asiaan.

Soitin kiteytyksen jälkeen kirjoittavalle ystävälleni.

– Miten joku voi päättää, että kirjoittaa jostakin tietystä teemasta kirjan? Sanotaan vaikka syyllisyydestä, ja alkaa sitten rakentaa siitä kirjaa, huudahdin ystävälleni.

Ystäväni huokasi, ettei hänkään ymmärrä moista. (Tiesin, että hän sanoisi niin. Halusinkin, että keskustelu jatkuu siitä eteenpäin.)

Tulimme siihen tulokseen sunnuntai-illan viisastamina (keitin samalla lapsille mannapuuroa), että kirjoittajatyyppejä on karkeasti kaksi:

1. Niitä, jotka valitsevat teeman tai aiheen ja rakentavat tekstin siitä sitten.

2. Niitä, jotka alkavat kirjoittaa esim. vain jostakin tilanteesta tai tapahtumasta tai vastaavasta miettimättä sen kummemmin, mikä on se pyörä, jota he ovat tarinallaan keksimässä uusiksi.

Minä kuulun siis ryhmään 2. Minä vain kirjoitan. Teen rakennekaavion mutta en rakenna sitä tietyn ”sanottavan” kautta vaan kohtaus kohtaukselta. Kieltämättä näin eteneminen johtaa siihen, että tekstiä täytyy muokata paljon sitä mukaan, kun kokonaisuus alkaa hahmottua. Sanottava kasvaa siinä, missä tarinakin. Joskus jopa aivan muuksi kuin oli ajatellut. Napanuoralla-kirjan kohdalla tajusin ensimmäisille kirjamessuille ajaessani, että saakeli, kirjahan kertoo siitä, miten me nykyakat, modernit mimmit, pyrimme kontrolloimaan kaikkea ja suunnittelemaan kaiken. Emme anna elämän kuljettaa missään. Mutta en minä todellakaan suunnitellut, että kirja kertoo siitä. (Ja nyt varmaan olen jotenkin outo, kun tunnustan moisen.)

Naaraspapin sanoma on nyt selvä. Siihen palattaneen myöhemmin.

Kolmannen kässärin, joka muhii päässä, aionkin sitten tehdä toisin. Se onkin koko ajan lähtenyt etenemään nimenomaan aiheesta tai teemasta käsin. Minulla ei ole tietoa kuin yhdestä henkilöstä ja miljööstä. Tapahtumista ei hajuakaan (toisin kuin Napanuoralla-kirjassa, jossa kohtauksia oli päässä heti ja paljon).

Odotan projektia, sillä olen varma, että se tulee opettamaan minulle jotain aivan uutta. Ehkä osaan jonkun vuoden päästä sanoa, kumpi on (minulle) helpompi tapa loihtia kasaan kokonainen romaani.

(Ps. Pahoittelut, jos jäi kirjoitusvirheitä. Pitää mennä. Oikoluvut jäävät niin kuin aina. Joissakin asioissa olen sentään yhä spontaani, vaikka sanovat, etten ole enää nuoren Marin veroinen, höh.)

Riskejä taittovaiheessa

Tässä muutamana päivänä on tullut vastaan blogeja tai muita tekstejä, joissa on käsitelty kielioppia, myös kirjailijoiden kieliopillisia taitoja ja niiden mahdollista petraamista.

Olen itse valmistunut FM:ksi, pääaineena suomen kieli. Kielioppi on aina mennyt kaaliini hyvinkin luontevasti ja helposti. Siis suomen kielioppi, muiden kielten ei sitten ensinkään. Myös kirjan oikolukuvaiheessa huomasin korjaavani muiden korjaamia kielioppiasioita, yleensä takaisin alkuperäisiksi. Luotan omaan kielioppitaitooni ja sillä sipuli. Kieliopillisesti oikea teksti on asia, josta pidän kiinni myös töissäni. Jos asiakas haluaa kirjoittaa kieliopin vastaisesti (niin käy yllättävän usein, uskokaa pois), toivon, ettei työtämme signeerata; se ei ole loppuun asti viimeistelty.

Siksi onkin varmasti ymmärrettävää, että Napanuoralla-kirjaan jääneet muutamat kielelliset lipsahdukset ovat vaivanneet minut lähes hermoromahduksen partaalle. Yleensä lukijat eivät ole niitä kommentoineet. Ehkä ”tavallinen” lukija ei niitä sillä tavoin ajattele. Hän nauttii tarinasta, ja muu on sivuseikka. Kieli on kuitenkin perusasioiltaan täysin kunnossa, ja kieli soljuu eteenpäin tarinan täydentäen ja tukien (kiivaasti, sillä Kirsi-parka on liemessä). Kirjaa ammattimaisemmalla otteella tutkailleet ovat toki nostaneet editointipuolen esille, niin kuin pitääkin. Tosin olisi mahtavaa, että vaikka kielessä on huomatettavaa, sitä osattaisiin katsoa myös muutoin kuin pienen kustantamon ongelmana. Tosiasiahan on, että nykyään virheitä on paljon (kiire vaivaa meitä kaikkia ja vähäinen työvoima). Se, mikä tulkitaan virheeksi, on myös hyvin mielenkiintoista: useinhan tekstin virheellisyyttä ja virheettömyyttä ei pysty arvioimaan pelkän peruskieliopin avulla. Huolellisuuden kenties pystyy. Mutta suomen kielessä esim. pilkku- ja yhteyssanasäännöt ovat sopimuksiin perustuvia eivätkä noudata mitään johdonmukaista logiikkaa, joten niiden todellinen opettelu on vaikeaa, saati virheiden osoittaminen.

Kielilipsahdukset ilmaantuivat käsikirjoitukseeni sen taittovaiheessa. Koska luen valtavasti työkseni tekstejä oiko juuri taittovaiheen jälkeen, tiesin, että otin hirvittävän riskin kirjani kanssa. Jouduimme poistamaan ns. häntäsivuja (joilla oli vain pari riviä tekstiä). Poistot tapahtuivat tietysti muokkaamalla edellisen sivun tai sivujen tekstejä hieman. Sanaa pois sieltä, hiukan erilainen rakenne täällä. Näin saatiin häntäsivu pois, kun teksti ”nousi” edelliselle sivulle.

Koska aikataulu oli kamala ja minä töissä normaalisti lukuisten muiden tekstien parissa ja lasten kanssa iltaisin, tiesin homman riskit. Sellaista se elämä vain on. Valintoja on tehtävä ja katsottava, mihin valinta sitten johtaa. Kun tekstiä muokkaa kiireisellä aikataululla, virhe syntyy yleensä rektioihin (Rakastuin poikaan. –> Tykkään poikaa.) ja kongruensseissa (He tulivat nopeasti. –> Hän tulivat nopeasti.) Yksinkertaisia esimerkkejä nuo sulkeissa olevat, mutta kun lause on monimutkaisempi, siinä on tietty rytmi, jonka on soinnuttava edellisiin ja tuleviin lauseisiin, kieliopillinen fiilaus on vain se, joka lipsahtaa helposti pois laskuista, ainakin minulta. Kaikki huomio menee yhä vain kielen rytmiin, ja siitä huolehtiessa lukee virheensä oikein. Tietysti kustantamossa asia olisi pitänyt huomata ja oikaista, mutta ihmisiä sielläkin on töissä. Kiire heilläkin.

Hienoa asiassa on se, että jälleen kerran tuli todistettua, että pitäisi uskoa itseä. Pitäisi luottaa siihen, mitä oma sisin sanoo. Älä suostu hätiköimään. Älä aikanaan asiassa, jossa muutenkin silmäsi menevät helposti umpeen.

Hienoa asiassa on myös se, että loppujen lopuksi kyse ei ole maata kaatavasta asiasta. Kaikki voittavat: minä olen oppinut taas jotain, innokkaat kielioppi-immeiset saavat silmilleen hommia. Sitä paitsi, minulle yksikin virhe on kauhea asia, tiedossa unettomia öitä. Onneksi virheitä on vain muutamia. Olen päässyt vähillä. Valvonut ja harmitellut ja nyt, lakannut kantamasta murhetta asioista, joille en voi enää mitään.

Sen sijaan voin vaikka mitä, mikä on vasta edessä. Esimerkiksi kirjoittaa nyt, koska minulla on siihen kerrankin kokonainen päivä aikaa. Siunattu yrittäjyys! Joskus se palkitsee myös antamalla aikaa.

Mukavaa perjantaita kaikilla (ups…)!

Nyt palaa raha!

Valkoinen, sininen, vihreä vai oranssi? Valitsin oranssin. Ajattelin, jos se säteilisi minuun ylienergiaa, jonka turvin voisin viedä loppuun tammikuisen hankkeen. Sen nimi on apurahat.

Myönnetään, että olen noviisi. Noviisilta myös tuntuu. Vaikka pyörittelen työkseni markkinointisuunnitelmia ja -strategioita, budjetteja ja konsepteja, jostain syystä astuminen ulos työstä ja asettuminen apurahaa hakevan esikoiskirjailijan rooliin on lähes ylivoimainen. Olen koettanut analysoida syytä, mutta en löydä mitään järkevää.

Yhden järjettömän syyn löydän: apurahaa hakevana esikoiskirjailijana olen aivan erilaisessa asemassa kuin mainostoimiston suunnittelujohtajana. Aivan kuin minulta olisi yhtäkkiä riisuttu vaatteet (torilla). Ja niin tavallaan onkin. Rooli on uusi ja erilainen. Käytänteet ovat uudet ja erilaiset. Tässä hommassa, apurahasivuston äärellä, tunnen itseni to-del-la yksinäiseksi (esikois)kirjailijapiruparaksi. Töissä sentään jaamme hakemukset, tarjoukset, konseptit ja strategiat. Työsuunnitelmia ja aikataulutuksia ei tarvitse laatia yksin. Sitä paitsi, niistä hommista minulla on kokemusta. Paljon. Niistä saan myös palautteen. Näistä en (muuta kuin sen, että apurahaa ei tipu tai se tippuu. Voitte arvata, kumpi on ollut tulos tähän asti.)

Tarkemmin ajateltuna esittelemäni syy ei olekaan täysin järjetön. Sehän on oikeastaan ihan itsestään selvä ja looginen. Jossakin on hyvä – kokemuksesta. Toisessa on vähintäänkin jännittynyt – kokemuksen puutteesta. Samalla jännittyneisyyttä lisää oma epävarmuus. Miten niin minä tässä nyt selittelen tulevan romskuni teemoja ja motiiveja? Miten niin kostojuonen kehittely ansaitsee rahaa kolmen kuukauden työhön? Entä rakkaus, voiko kalutumpaa aihetta olla? Tai ystävyys? Taasko minä olen kirjoittamssa ystävyydestä? Hitot, eihän minun cv:ssäkään ole kuin esikoiskirjaparkani, sekin pieneltä kustantamolta. Saanko lätkiä cv:n jatkoksi kaikki ne opukset, kirjat, lehdet ja vastaavat, jotka olen vähintääkin toimittanut, todennäköisemmin kirjoittanut asiakkaille? (En muuten saa.)

Hohhoijaa. Olen nyt kaksi viikkoa odottanut, että joku tekisi hakemukset minun puolestani. Sellaista jokua ei ole ilmaantunut. Juokaisen teeni oranssista mukistani ja päätän, että tämä on vain yksi keissi suunnittelujohtajaroolille. Aikatauluja, strategioita ja budjetteja. Haloo! Ja teemat. Naaraspapista tulee hyvä kirja! Apurahan avulla tai ilman.

Nyt palaa raha!

 

Nopealukuinen koukutus

Todennäköisesti en muista kiittää tarpeeksi kaikkia niitä ihmisiä, jotka muistavat kyllä kiittää minua teksteistäni ja antavat vielä kaiken päälle palautettakin. Tässä siis yhteiskiitos ja aivan chick lit -hengessä (Suomen kansan inhokki-suosikki-ilmaus): Jaxuhalit kaikille!

Arkikommentteja yhdistää oikeastaan muutama asia. Olen pohtinut niitä tässä hiljaa mielessäni siksi, että ne tuntuvat olevan valttejani (jotka olen tiennyt ja joita olen tietoisesti toki hyödyntänyt). Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia plussia, jotka olisivat yleisesti ottaen niitä, joiden vuoksi kriitikko hyppisi tasajalkaa (no, ehkä harmista).

Selkeä viesti on, että Napanuoralla-kirja on hemmetin nopealukuinen. Palautteenantajat eivät käytä sanaa helppolukuinen vaan nimenomaan nopealukuinen. Helppolukuinen se ei ole, kiitos (kuulemma) uudenlaisten vertausten ja kielikuvien. Yksi ihminen tässä menneellä viikolla tokaisi FB:ssä, että hän luki kirjan kahdessa viikossa, mikä on hänelle jonkin sortin ennätys. Yleensä lukuaika on jokunen päivä.

Näin pitääkin olla: olen kirjoittanut tietoisesti nopealukuisen kirjan. Mutta jos en ole tehnyt sitä kirjoittamalla periaatteessa helppolukuista kirjaa (lyhyet lauseet, lyhyet sanat, niin kuin yksi asiakas kerran määritteli minulle helppolukuisen ja pyysi poistamaan yhdyssanat vaikka sitten kirjoittamalla ne erikseen, kuvitelkaa), niin miten sitten? Palautteen mukaan olen, kuulemma, koukuttanut. Tai siis teksti on koukuttanut. Se on pakko lukea (nopeasti) loppuun.

Kaiken nopeasti luettavan keskellä lukijoita on vaivannut se tosiasia, että kun kirjan lukee nopeasti, se myös loppuu nopeasti. Oikeastaan kaikista ihaninta, mitä minä olen kirjoittajan kuullut, on kommentti, jonka antoi entinen työnantajani (hyvin kriittinen lukija, voin luvata). Hän kertoi, että kun tekstiä oli jäljellä 50 sivua, hän ajatteli, että onneksi vielä 50 sivua (vaikka sen lukee loppuun valitettavan nopsaan).

Nopealukuinen koukuttaja ei (todellakaan) kuulosta klassikkoainekselta. Sehän kuulostaa helpolta ja hauskalta ja ennen kaikkea kevyeltä. Oikeastaan mielenkiintoista onkin kompinaatio: kukaan ei ole pitänyt kirjaa kevyenä siinä mielessä kuin kevyt kirjallisuus yleensä ajatellaan.

Nyt sitten tullaan siihen, miksi vatkaan kappaletolkulla sitä, mitä muut ovat sanoneet kirjastani ja kuinka kehuneet sitä.

Minulla on ollut jo ennen Naaraspapin aloittamista tekeillä myös toinen käsikirjoitus. Kun Napanuoralla-kirja sai kustannussopparin, meni hetki, ennen kuin kykenin ajattelemaan kauhean järkevästi. Siinä sivussa olen tehnyt Naaraspappia, mutta tämä toinen (jolla ei ole edes väliaikaisnimeä) on jäänyt.

Nyt minusta tuntuu, että Naaraspappi on Napanuoralla-kirjan sisko tai ainakin serkku. Tyylilaji on pitkälti sama eli nopealukuinen ja (toivottavasti) koukuttava sarkastinen viihde. Sanotaan nyt jotain sinne laveasti katsottavan chick litin liepeille.

Mutta sitten tuo numero kolmonen (Numero kolmonen voisi olla mainio väliaikaisnimi). Se mietityttää. Tekisi mieli kokeilla olla muuta kuin letkeä ja nopsasanainen (yhdyssanoineenkin). Tekisi mieli pyrkiä koukuttamaan mutta ehkä hiukan toisin kuin nyt. Uudistuminen tai tyylin muuttaminen on kuitenkin hyvä kysymys. Missä määrin se kannattaa, jos kerran lukijat tykkäävät? Kuinka paljon valitsen suuntaani omilla ehdoillani ja kuinka paljon jonkun muun ehdoilla (esimerkiksi vaikkapa kustantajan)? Mikä kannattaa ja mikä ei kannata (isossa kuvassa)?

Nuo kysymykset hyppivät aina välillä mielessäni. Onneksi toki on niin, etten todellakaan ole kirjoittajana edes tunnettu: sillä, mitä minä loppupeleissä teen, on eniten vaikutusta lähinnä itseeni. Lukijani, nuo nopealukuisesta ja koukuttavasta tekstistä kiitosta antaneet immeiset, ovat todennäköisesti paljon notkeampia kuin minä ja kyselemättä ottavat vastaan myös jotain aivan uutta. Vain minä olen se, joka kääntyy hitaasti, hitaasti uuteen suuntaan (paitsi töissä, jossa saman tunnin sisällä voin kirjoittaa sujuvasti vedenpuhdistusjärjestelmän asiallisen esittelyn ja jazzorkesterin ilmoituksen ja asunnonostajan haastattelun).

Mutta muutoksiin asti, nokka kohti Naaraspappia. Täältä tullaan.