Kirjoittaa kaiken päivää mutta mitä

Kesken lasten ruuanlaiton sähköpostiin paukahti tieto siitä, etten ollut saanut erästä hakemaani apurahaa. Nostelin kalakeiton pöytään enkä sen kummemmin jäänyt murehtimaan asiaa. Itse asiassa, jos olisin saanut apurahan, olisin todennäköiset pyörtynyt pelkästä hämmästyksestä. Hakijoita oli yli 8 000 ja rahaa myönnettiin alle tuhannelle, joten esikoiskirjailijan, jonka ovat palkinneet lukijat, eivät toimikunnat, mahdollisuudet apurahaan ovat pienet. (Edes pieneen apurahaan.)

Sähköposti laittoi minut kuitenkin miettimään apurahaa näkökulmasta, jota en juuri ajatellut hakiessani sitä. Mitä, jos olisinkin saanut rahaa? Olisinko oikeasti, todellisuudessa, voinut jäädä pois töistä (etenkin, jos rahaa olisi sadellut niin paljon)? Ja mikä tärkempää: haluanko minä jäädä pois töistä? Pystynkö kirjoittamaan täysipainoisesti käsikirjoitustani aamusta iltaan (joskin varmaan apurahansaajalla voi olla muitakin velvoitteita)?

Mietin hetken, uskallanko julistaa vastaustani täällä.

No, tietysti uskallan.

Minä rakastan työtäni. Ja välillä vihaan sitä. Mutta minä en mene töihin siksi, että töihin kuuluu mennä. (Taisi olla aika hyvä päivä töissä tänään.) Minä olen itse ollut mukana perustamassa työpaikan (= yrityksen) ja minä voin hyvin pitkälle myös vaikuttaa omaan työhäni. Kaiken päälle, vaikka sanoin tänään työparilleni, että haluan papiksi tai muurariksi, en minä todellisuudessa halua kuin suunnitella hyvää mainontaa. Sitä paitsi, koska nautin hommasta, minun täytyy olla siinä suhteellisen hyvä. Tai, korjaus, heti, me yhdessä olemme siinä hyviä. Yhdessä.

Entä sitten täyspäiväinen (ja vielä täyspäinen) kirjailija? Olisiko minusta siihen? Yksin?

Tällä hetkellä kirjoitan kotona perjantait. Päivät ovat ihania. Mutta maanantaina, kirjoitettuani mahdollisuuksien mukaan (= lapset, muu elämä) myös lauantaina ja sunnuntaina, haluan kovasti maanantaina töihin. Märehdin maanantain kurjuutta ja haikailen kässärini perään mainosmaailman keskeltä mutta silti: kirjoitan jotain muuta, eikä se voi olla pahasta. Pidän työkavereistani paljon ja etenkin yhteisymmärtävästä jätinästä heidän kanssaan. Olen ollut free ja tehnyt kotona töitä yksin. Siksi arvostan työkavereita hyvin toisella tapaa kuin aikaisemmin.

Olisiko minusta tekemään töitä intensiivisesti yksin? Koko päivän? Viitänä päivänä viikossa? Ilman, että voisin kysyä toista mielipidettä keneltäkään? (Nytkän työkaveripoloseni saavat kuulla kässäristäni, halusivatpa tai eivät.) Voi mahdoton. Ehkä olisi. Ehkä ei olisi. Tai olisi, koska olen perhanan päättäväinen tapaus. Jos jotain lupaan, sen teen (ja muuta ylevää).

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta. Uusi apurahahakemus on repussa odottamassa. Laitan sen postiin huomenna. Tuskin minun tarvitsee olla huolissani sen tärppäävyydestä. Jos tärppää, sittenpähän tärppää. Perun kaikki puheeni ja alan onnesta hihkuen täysipäiväiseksi kaveriksi kässärini kanssa. Enhän minä ole mikään kauhean johdonmukainen ihminen. Tämä postauskin, oliko tässä nyt päätä tai häntää?

Oikeastaan pointti oli seuraava: Muistan jonkun kirjoittajaohjaajan kerran todenneen, että Suomi on varsin poikkeuksellinen maa. Täällä voi oikeasti keskittyä kirjoittamiseen, kiitos hyvän apurahajärjestelmän. Muualla maailmassa, hän totesi, kirjailijat ovat todennäköisemmin ”oikeissa” töissä. Kirjoittaminen tulee muun (työ)elämän rinnalla. Se on ihan hyvä vaihtoehto. Pääasia, että on kirjoittamista. Onneksi myös työpaikalla.

Mutta joka tapauksessa, kyllä minä tuon hakemuksen huomenna postitan. Pari kuukautta vain kässärin kanssa – ajatelkaa, kuinka kovasti sitten pitäisin työstäni ja työkavereistani!

 

Riskejä taittovaiheessa

Tässä muutamana päivänä on tullut vastaan blogeja tai muita tekstejä, joissa on käsitelty kielioppia, myös kirjailijoiden kieliopillisia taitoja ja niiden mahdollista petraamista.

Olen itse valmistunut FM:ksi, pääaineena suomen kieli. Kielioppi on aina mennyt kaaliini hyvinkin luontevasti ja helposti. Siis suomen kielioppi, muiden kielten ei sitten ensinkään. Myös kirjan oikolukuvaiheessa huomasin korjaavani muiden korjaamia kielioppiasioita, yleensä takaisin alkuperäisiksi. Luotan omaan kielioppitaitooni ja sillä sipuli. Kieliopillisesti oikea teksti on asia, josta pidän kiinni myös töissäni. Jos asiakas haluaa kirjoittaa kieliopin vastaisesti (niin käy yllättävän usein, uskokaa pois), toivon, ettei työtämme signeerata; se ei ole loppuun asti viimeistelty.

Siksi onkin varmasti ymmärrettävää, että Napanuoralla-kirjaan jääneet muutamat kielelliset lipsahdukset ovat vaivanneet minut lähes hermoromahduksen partaalle. Yleensä lukijat eivät ole niitä kommentoineet. Ehkä ”tavallinen” lukija ei niitä sillä tavoin ajattele. Hän nauttii tarinasta, ja muu on sivuseikka. Kieli on kuitenkin perusasioiltaan täysin kunnossa, ja kieli soljuu eteenpäin tarinan täydentäen ja tukien (kiivaasti, sillä Kirsi-parka on liemessä). Kirjaa ammattimaisemmalla otteella tutkailleet ovat toki nostaneet editointipuolen esille, niin kuin pitääkin. Tosin olisi mahtavaa, että vaikka kielessä on huomatettavaa, sitä osattaisiin katsoa myös muutoin kuin pienen kustantamon ongelmana. Tosiasiahan on, että nykyään virheitä on paljon (kiire vaivaa meitä kaikkia ja vähäinen työvoima). Se, mikä tulkitaan virheeksi, on myös hyvin mielenkiintoista: useinhan tekstin virheellisyyttä ja virheettömyyttä ei pysty arvioimaan pelkän peruskieliopin avulla. Huolellisuuden kenties pystyy. Mutta suomen kielessä esim. pilkku- ja yhteyssanasäännöt ovat sopimuksiin perustuvia eivätkä noudata mitään johdonmukaista logiikkaa, joten niiden todellinen opettelu on vaikeaa, saati virheiden osoittaminen.

Kielilipsahdukset ilmaantuivat käsikirjoitukseeni sen taittovaiheessa. Koska luen valtavasti työkseni tekstejä oiko juuri taittovaiheen jälkeen, tiesin, että otin hirvittävän riskin kirjani kanssa. Jouduimme poistamaan ns. häntäsivuja (joilla oli vain pari riviä tekstiä). Poistot tapahtuivat tietysti muokkaamalla edellisen sivun tai sivujen tekstejä hieman. Sanaa pois sieltä, hiukan erilainen rakenne täällä. Näin saatiin häntäsivu pois, kun teksti ”nousi” edelliselle sivulle.

Koska aikataulu oli kamala ja minä töissä normaalisti lukuisten muiden tekstien parissa ja lasten kanssa iltaisin, tiesin homman riskit. Sellaista se elämä vain on. Valintoja on tehtävä ja katsottava, mihin valinta sitten johtaa. Kun tekstiä muokkaa kiireisellä aikataululla, virhe syntyy yleensä rektioihin (Rakastuin poikaan. –> Tykkään poikaa.) ja kongruensseissa (He tulivat nopeasti. –> Hän tulivat nopeasti.) Yksinkertaisia esimerkkejä nuo sulkeissa olevat, mutta kun lause on monimutkaisempi, siinä on tietty rytmi, jonka on soinnuttava edellisiin ja tuleviin lauseisiin, kieliopillinen fiilaus on vain se, joka lipsahtaa helposti pois laskuista, ainakin minulta. Kaikki huomio menee yhä vain kielen rytmiin, ja siitä huolehtiessa lukee virheensä oikein. Tietysti kustantamossa asia olisi pitänyt huomata ja oikaista, mutta ihmisiä sielläkin on töissä. Kiire heilläkin.

Hienoa asiassa on se, että jälleen kerran tuli todistettua, että pitäisi uskoa itseä. Pitäisi luottaa siihen, mitä oma sisin sanoo. Älä suostu hätiköimään. Älä aikanaan asiassa, jossa muutenkin silmäsi menevät helposti umpeen.

Hienoa asiassa on myös se, että loppujen lopuksi kyse ei ole maata kaatavasta asiasta. Kaikki voittavat: minä olen oppinut taas jotain, innokkaat kielioppi-immeiset saavat silmilleen hommia. Sitä paitsi, minulle yksikin virhe on kauhea asia, tiedossa unettomia öitä. Onneksi virheitä on vain muutamia. Olen päässyt vähillä. Valvonut ja harmitellut ja nyt, lakannut kantamasta murhetta asioista, joille en voi enää mitään.

Sen sijaan voin vaikka mitä, mikä on vasta edessä. Esimerkiksi kirjoittaa nyt, koska minulla on siihen kerrankin kokonainen päivä aikaa. Siunattu yrittäjyys! Joskus se palkitsee myös antamalla aikaa.

Mukavaa perjantaita kaikilla (ups…)!

Avoin kilpikonnakirjoittaja

Olen lähettänyt 80 liuskaa luettavaksi ihmisille, jotka ovat lukeneet käsikirjoituksiani ennenkin, itse asiassa jo vuosikausia siitä ensimmäisestä viiden sivun novellista lähtien. Meillä on mielettömän hyvä kirjoittajaporukamme, jota ilman kirjoittamisen yksinäisyys tuntuisi vieläkin yksinäisemmältä.

Hyvästä porukasta huolimatta mietin aina silloin tällöin, missä vaiheessa käsikirjoitus työ pitäisi jättää ”yksityisomaisuudeksi”. Napanuoralla-kirjan kanssa kävi aikataulullisten seikkojen kanssa niin, että viimeistelin sen hyvin pitkälti loppuun omissa oloissani, tapaamatta kirjoittajaystäviäni muuta kuin oluella (ilman tekstejä). Moinen vetäytyminen sopi minulle hyvin. Luulen, että siinä vaiheessa en olisi ollut valmis ”sietämään” isomman porukan toisinaan hyvinkin poikkeavia kommentteja.

Nyt, lähettäessäni tekstiä eteenpäin, pohdiskelin taas hetken samaa asiaa. Onko minun ”vetäydyttävä” jossakin vaiheessa? Tai jos minä en vetäyty, täytyykö minun vaihtaa teksti ja tuoda yhteisiin istuntoihimme hyvinkin alkuvaiheessa oleva teksti (joka vaatii kehittelyä ja ideointia hiukan toisella lailla kuin teksti, jota jo ”rungottaa” kasaan ja monella tapaa ”paikkailee”)?

Olen tiennyt aina, etten ole kovin avoin kirjoittaja. Nuorena tyttönä jaoin tekstit vain aivan tiettyjen luottokavereiden kanssa. Myös ryhmämme piti ansaita luottamukseni tai pikemminkin minun oppia luottamaan (vaikka siinä vaiheessa kirjoitin työkseni ja tekstejäni arvioitiin kuin uutta moottorisahaa).

Avoimuus on aluksi vahvuuteni. Mutta jossain vaiheessa tulee piste, jonka jälkeen vetäydyn kuoreen. Se suojaa, mutta lopultakin – miltä?

Tällä kertaa olen mennyt pitkälle (80 sivua!). On mielenkiintoista nähdä, kuinka reagoin. Meneeko kirjoittaminen solmuun vai avautuuko solmuja, opinko jotain uutta taas.

Yhden asian kuitenkin tiedän: jos porukkaamme ei olisi, vetäytyisin yksinäiseen kuoreeni heti ja mussuttelin sen sisällä. Mistään ei tulisi yhtään mitään, koska siirtäisin aina aloittamista ja joka kerta se olisi yhtä vaikeaa. Nyt minulla on takapuolelle potkijoita, iso kiitos siitä, ja vielä isompi ystävistä. Jos käyttäydyn tapaamisessa omituisesti, tiedätte jo kokemuksesta, että sillä on ”se vaihe”. Antaa sen olla vain hetki ja kelata.

Ps. Loppu (ainakin 100 sivua) vaatii kovasti ideaoita. Pliis! Naarapapin kosto on mennyt hiukka uusiksi, you’ll see.

Nopealukuinen koukutus

Todennäköisesti en muista kiittää tarpeeksi kaikkia niitä ihmisiä, jotka muistavat kyllä kiittää minua teksteistäni ja antavat vielä kaiken päälle palautettakin. Tässä siis yhteiskiitos ja aivan chick lit -hengessä (Suomen kansan inhokki-suosikki-ilmaus): Jaxuhalit kaikille!

Arkikommentteja yhdistää oikeastaan muutama asia. Olen pohtinut niitä tässä hiljaa mielessäni siksi, että ne tuntuvat olevan valttejani (jotka olen tiennyt ja joita olen tietoisesti toki hyödyntänyt). Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia plussia, jotka olisivat yleisesti ottaen niitä, joiden vuoksi kriitikko hyppisi tasajalkaa (no, ehkä harmista).

Selkeä viesti on, että Napanuoralla-kirja on hemmetin nopealukuinen. Palautteenantajat eivät käytä sanaa helppolukuinen vaan nimenomaan nopealukuinen. Helppolukuinen se ei ole, kiitos (kuulemma) uudenlaisten vertausten ja kielikuvien. Yksi ihminen tässä menneellä viikolla tokaisi FB:ssä, että hän luki kirjan kahdessa viikossa, mikä on hänelle jonkin sortin ennätys. Yleensä lukuaika on jokunen päivä.

Näin pitääkin olla: olen kirjoittanut tietoisesti nopealukuisen kirjan. Mutta jos en ole tehnyt sitä kirjoittamalla periaatteessa helppolukuista kirjaa (lyhyet lauseet, lyhyet sanat, niin kuin yksi asiakas kerran määritteli minulle helppolukuisen ja pyysi poistamaan yhdyssanat vaikka sitten kirjoittamalla ne erikseen, kuvitelkaa), niin miten sitten? Palautteen mukaan olen, kuulemma, koukuttanut. Tai siis teksti on koukuttanut. Se on pakko lukea (nopeasti) loppuun.

Kaiken nopeasti luettavan keskellä lukijoita on vaivannut se tosiasia, että kun kirjan lukee nopeasti, se myös loppuu nopeasti. Oikeastaan kaikista ihaninta, mitä minä olen kirjoittajan kuullut, on kommentti, jonka antoi entinen työnantajani (hyvin kriittinen lukija, voin luvata). Hän kertoi, että kun tekstiä oli jäljellä 50 sivua, hän ajatteli, että onneksi vielä 50 sivua (vaikka sen lukee loppuun valitettavan nopsaan).

Nopealukuinen koukuttaja ei (todellakaan) kuulosta klassikkoainekselta. Sehän kuulostaa helpolta ja hauskalta ja ennen kaikkea kevyeltä. Oikeastaan mielenkiintoista onkin kompinaatio: kukaan ei ole pitänyt kirjaa kevyenä siinä mielessä kuin kevyt kirjallisuus yleensä ajatellaan.

Nyt sitten tullaan siihen, miksi vatkaan kappaletolkulla sitä, mitä muut ovat sanoneet kirjastani ja kuinka kehuneet sitä.

Minulla on ollut jo ennen Naaraspapin aloittamista tekeillä myös toinen käsikirjoitus. Kun Napanuoralla-kirja sai kustannussopparin, meni hetki, ennen kuin kykenin ajattelemaan kauhean järkevästi. Siinä sivussa olen tehnyt Naaraspappia, mutta tämä toinen (jolla ei ole edes väliaikaisnimeä) on jäänyt.

Nyt minusta tuntuu, että Naaraspappi on Napanuoralla-kirjan sisko tai ainakin serkku. Tyylilaji on pitkälti sama eli nopealukuinen ja (toivottavasti) koukuttava sarkastinen viihde. Sanotaan nyt jotain sinne laveasti katsottavan chick litin liepeille.

Mutta sitten tuo numero kolmonen (Numero kolmonen voisi olla mainio väliaikaisnimi). Se mietityttää. Tekisi mieli kokeilla olla muuta kuin letkeä ja nopsasanainen (yhdyssanoineenkin). Tekisi mieli pyrkiä koukuttamaan mutta ehkä hiukan toisin kuin nyt. Uudistuminen tai tyylin muuttaminen on kuitenkin hyvä kysymys. Missä määrin se kannattaa, jos kerran lukijat tykkäävät? Kuinka paljon valitsen suuntaani omilla ehdoillani ja kuinka paljon jonkun muun ehdoilla (esimerkiksi vaikkapa kustantajan)? Mikä kannattaa ja mikä ei kannata (isossa kuvassa)?

Nuo kysymykset hyppivät aina välillä mielessäni. Onneksi toki on niin, etten todellakaan ole kirjoittajana edes tunnettu: sillä, mitä minä loppupeleissä teen, on eniten vaikutusta lähinnä itseeni. Lukijani, nuo nopealukuisesta ja koukuttavasta tekstistä kiitosta antaneet immeiset, ovat todennäköisesti paljon notkeampia kuin minä ja kyselemättä ottavat vastaan myös jotain aivan uutta. Vain minä olen se, joka kääntyy hitaasti, hitaasti uuteen suuntaan (paitsi töissä, jossa saman tunnin sisällä voin kirjoittaa sujuvasti vedenpuhdistusjärjestelmän asiallisen esittelyn ja jazzorkesterin ilmoituksen ja asunnonostajan haastattelun).

Mutta muutoksiin asti, nokka kohti Naaraspappia. Täältä tullaan.

Bridget Jones, et ole edes pikkuserkku

Matka Kuopioon on onnellisesti takana. On ollut jo perjantaina, mutta toipumisessa on mennyt pari päivää. Toipuminen ei kuitenkaan tarkoita, että olisin esimerkiksi sairastunut (jos ei lasketa päänsärkyä, jonka täytyi aiheutua siitä, että kuopiolainen olut oli selkeästi vahvempaa kuin oululainen) tai liikarasittunut. Matka oli sen sijaan niin antoisa, että minun on pitänyt tutkailla sitä sisimmissäni ennen kuin olen voinut jakaa sitä täällä.

Tapahtui 1.Tapasin Marjon, mikä tarkoittaa sitä, että juttelin pitkään kustannuspäällikkö Marjo Merirannan kanssa. Jos en ole muistanut kehua häntä vielä tarpeeksi (julkisesti), kehun nyt. Olet ihana ihminen, jolla on ihanan paljon erinomaisen hyviä ajatuksia. Kiitos ja kumarrus.

Tapahtui 2.Kuopion Suomalaisessa minä ja Katri Rauanjoki haastattelimme toisiamme. Yleisössä laatu voitti määrän, niin kuin pitääkin. Paras palkinto oli Suomalaisen myyjä, joka halusi ostaa Napanuoralla-kirjan kuultuaan puhumiseni. Hän sanoi kiinnostuneensa asiasta, koska olin kertonut, että on olemassa monenlaista chick litiä ja että tämä tarjolla oleva olisi erilaista. Ironista ja jouhevasti luettavaa, mutta ei sellaista, johon olisi tarkoitus upota vaahtokaramellin tavoin lutustelemaan mukavan päähenkilön parhaaksi kaiffariksi. Napanuoralla-päähenkilöitä saattaa aluksi jopa inhota (niin kuin mieheni teki). Mutta veikkaan, ettei lopuksi.

Joka tapauksessa, on ihana tunne, kun saa ammattilaisen kääntämään ajatukset uusille raiteille.

Tapahtui 3.Kaikkia ammattilaisia meikäläinenkään ei vakuuta. Reissu jätti kokemusreppuun myös kritiikinpoikasen, joka herätti sekä hämmennystä että kasvatti jälleen kerran ihmisenä – kuinkas muuten.

Napanuoralla-kirja julkaistiin lokakuussa. Nyt ensimmäisen kerran törmäsin siihen, että kirjaa verrataan eräisiin nimeltä mainitsemattomiin chick lit -ikoneihin, vaikka tarkoitus on ollut kirjoittaa jotain aivan muuta kuin näiden ikoneiden jälkeläisiä tai edes pikkuserkkuja. Kaiken chick litin tavoitteena ei ole viehättää hiukkasen höppänöillä mutta rakastettavilla päähenkilöillään. Chick lit voi olla myös painavaa, kovaa ja jopa ahdistavaa. Nuorten naisten elämä, ulkoisesti mallillaan oleva satumaailma, ei ehkä sittenkään ole niin kultainen sisältä päin.

Väitän, että chick lit on hyvin yhteiskunnallinen genre. Se, jos mikä, peilaa meidän aikamme (nuorten) naisten elämää monimuotoisten vaatimusten keskellä. Elämää pitää kontrolloida aivan toisella tavalla kuin isoäitien aikaan. Mitä sitten, kun homma kusee ja kontrolli pettää tai kontrolli menee jopa överiksi? Kun paras ystävä onkin sikamainen ja systemaattinen toisen elämän halvaannuttaja? Vie miehen, raskauden ja omanarvontunteen ja on tehnyt temppujaan itse asiassa aina?

Tiesin jo kirjoittaessani, että kirjoitan genreen, jossa odotetaan tiettyä ”samastumismahdollisuutta” tai ”ennakkofiilaria”. Halusin kuitenkin kirjoittaa (tai pikemminkin tarinoida) toisin silläkin riskillä, etä kirjoitan ”väärin”. Olen pohtinut, että olisi ehkä ollut fiksumpaa heittää genret kuikkaan ja sanoa, että kirja on romaani. Mutta toisaalta, viihteenkin on aika laajentua aivan niin kuin dekkaritkin ovat laajentuneet. Viihdekin voi kyseenalaistaa perinteisiä naiskuviaan ja juoniasetelmiaan ja varmoja lukijatykkäämisiään. Viihteessäkin voi kirjoittaa jotain uutta, kyseenalaista, epäviihteellistä. Vaikka sitten chick litin alla. Jos tohtii lähteä hiukan edemmäksi kuvioista kuin ihanat ja romanttiset ikonit, toki esikuvat mutta silti kaukaiset.

Tehdä jotain toisin

Kuulin kannustavia viestejä täysin tuntemattomalta ihmiseltä (luotettavan mutkan kautta). Tämä täysin tuntematon ihminen oli tokaissut, kuunneltuaan kirjaesittelyäni kirjakaupassa, että sanani olivat saaneet hänet näkemään chick lit -kirjat uudessa valossa. Käsittääkseni hän oli huomannut, että kyse on aika tavalla erilaisesta kirjallisuudenlajista kuin hän oli olettanut olevan.

Mitä (mullistavaa) minä sitten sanoin?

En oikeastaan mitään kummallista. Vain sen, että chick lit on toki naisviihdettä muttei perinteistä. Miehen perässä juoksemisen sijasta ytimessä ovat vaikkapa työ, ystävät, opiskelu tai vastaava. Mukana on yleensä aina myös jokin hyvin vakava teema niin kuin nyt vaikkapa Napanuoralla-kirjalla nykyihmisten tapa pitää tiettyjä asioita itsestäänselvästi oman määräysvaltansa alla, sellaisia pieniä asioita kuin lapsen saaminen, ikääntyminen ja kuolema, esimerkiksi.

Taisin heittää ilmaan myös vertauksen. Se kuului näin:

Oletetaan, että päähenkilönaisen huulessa on kipeä näppy.
a. Kun perinteisessä naisviihteessä sankari saapuu paikalle ja pussaa näppyhuulinaista, huuli (simsalapim) paranee.
b. Kun chick lit -kirjassa sankari (no, jotain sinne päin) saapuu paikalle ja pussaa näppyhuulta, nainen todennäköisesti kimpaantuu (”Sattuu, torvi!”) ja jopa vetelee sankaria korville.

Oikeastaan juuri mikään ei ole sen palkitsevampaa kuin kuulla, että kirja on syytä lukea siksi, että se taitaakin olla erilainen kuin oli ajatellut sen olevan. Siihen nimittäin kiteytyy se, miksi ylipäänsä kirjoitan niin kuin kirjoitan: tehdäkseni jotakin toisin kuin oletetaan tekevän. (Kovin helppo tie ei ole mutta sitäkin mielenkiintoisempi.

 

Mummot chick litin äärellä

Tänään on tulossa mielenkiintoinen päivä: olen saanut pyynnön tehdä Napanuoralla-esittelyn aivan erityisessä paikassa. Erityiseksi paikan tekee se, että siellä on keski-ikä varmaankin tuossa seitsemän- ja kahdeksankympin huiteilla.

Ensin ajattelin, että ei tule mitään. Minun kirjani on kirjoitettu nuorille naisille. Se vilisee roisia huumoria ja kohtalaisen ”nuorekasta” kielenkäyttöä, puhumattakaan makuuhuoneista, joissa virtaa hiki ja eritteet romanttisen kiljahtelun sijasta. Mitä ihmettä minä paasaan tarinasta mummoille ja – ennen kaikkea – minkä kohdan minä ”kehtaan” lukea siitä ääneen?

Mutta, mutta. Kaikkea sitä voikin mokata ajatuksissaan! Juuri, kun olen todistellut ihmisille, ettei chick litiksi luokiteltu kirja vaadi lukijalta tiettyjä ikäpiirteitä, sukupuolirajoituksia, suklaalevytunnelmaa eikä aivotonta tilaa, minä itse kategorisoin mummot ulos chick lit -lukijoista. Miksi ihmeessä? Hävytöntä yksisilmäisyyttä esikoiskirjailijalta. Itse asiassa käyttäydyn täysin yhtä ennakkoluuloisesti kuin kirjan päähenkilö Kirsi kohdatessaan rouva Kuuselan. Että jossakin menee jokin raja, jonka ylitettyään ihminen muuttuu tietynlaiseksi (Kirsin mielestä karkeasti sanottuna muumioksi).

Rouva Kuusela todistaa Kirsille, että rajoja eikä muumioita ole. Amerikanraudalla voi ajaa, vaikka mittarissa on ikää hurjasti, eikä alhokolismi lakkaa vaivaamasta, kun on täyttänyt tietyn määrän vuosia. Kirsi tietää faktat kyllä, sillä hänellä on ollut áhkku, oma rakas mummu, kaukana pohjoisessa. Kirsin täytyy vain muistaa, ja rouva Kuusela muistuttaa.

Minä itse muistan aina esitellä Napanuoralla-kirjasta (suhteellisen sekoilevat) Kirsin ja Paulan ja heidän miessuhteensa. Sen sijaan unohdan (rajatussa ajassa) rouva Kuuselan ja mummun. Vaikka siis Napanuoralla on kirja ystävyydestä, mainostoimistomaailmasta, urasta ja perheenperustamisesta, se on myös kirja naisista ja heidän sukupolvien yli kulkevasta vaikutuksesta nuorempien naisten elämään. Ilman mummua ja rouva Kuuselaa koko tarinaa ei yksinkertaisesti olisi. Tai ainakaan se ei saisi sellaista päätöstä kuin se nyt saa. Iäkkään naisen kosketus palauttaa lopulta nuoren naisen sydämen sinne, missä sen kuuluukin olla: rintaan sykkimään suhteellisen uskaliaasti väistelyn jälkeen.

Toisin sanoen.

Olen löytänyt kirjasta jo monta kohtaa, jotka voin lukea tänään ääneen. Olen yhtäkkiä myös itse kurkahtanut tarinaan virkistävällä tavalla uudelleen. Kirsi ja Paula, arvon päähenkilöt, saavat tänään hiukan väistyä ja päästää esille myös kirjan toiset kertomukset. Chick litistä kuuluu moneksi, sillä sen anti naisviihteelle ovat nimenomaan vakavat teemat (hauskasti/ironisesti/rohkeasti/suorasukaisesti käsiteltyinä). Napanuoralla-kirjassa yksi sellainen teema on elämä sitten, kun peilistä katsoo erinäköinen nainen kuin sisällä hehkuu.

Minun kumpikin mummu on jo kuollut. Kumpaakin saan kuitenkin kiittää kirjoittamisestani. Jos joku muu olikin sitä mieltä, että kirjoittamisesta haaveileminen on haihattelua (kannattaisi hankkia oikea ammatti kuten vaikkapa sairaanhoitajan pätevyys), mummut eivät koskaan puhuneet höpöttämisestä. Muistan ikuisesti isäni äidin sanat, kun hän kommentoi kirjoittamaani kirjettä (jossa kuvailin opiskelijakämppääni Tromssassa herran vuonna 94):

– Jos joku kirjoittaa räsymatosta noin, se ei edes saa miettiä elämäntehtäväkseen muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaminen.

Sytytän mielessäni kynttilän mummujeni haudalle ja teen niin kuin hekin aina tekivät: nautin jokaisesta päivästä. Etenkin tästä, sillä edessä on mummuseikkailu!

Puhuminen kirjoittamisen rinnalla

Eilen illalla, kun katsoimme ystäväni Katrin kanssa presidentin juhlia, sattuma puuttui peliin. Mieletön kirjoittava sattuma!

Katri kysyi minulta, olinko tehnyt jonkin ison muutoksen Naaraspapin asetelman kanssa. Minä totesin, että olin. Sen sijaan, että Naaraspappi käynnistäisi kosto-operaationsa ex-miestään kohtaan pelkästään miehen (= rakkauden) vuoksi, hän tekisi sen myös naisen (= ystävyyden) vuoksi. Selvitin autuaallisena viinilasi kourassa, miten homma etenee ja missä rysäysmäinen käänne tapahtuu. Kaikesta huolimatta en tajunnut tärkeintä: uudenlaista käännettä, jonka olin pulputtanut vahingossa ilmoille kertoessani yhden pienen kohdan tarinasta väärin.

Oivallus syttyi päässäni vasta kauan sen jälkeen, kun tanssiaiset oli jo suljettu tv-katsojilta. Yhtäkkiä, hampaita harjatessani, tajusin, mitä olin tehnyt. Että olin kertonut juonenkulun väärin ja samalla ratkaissut tarinan paljon paremmin oikein.

Aivan loistavaa!

Epäilen suuresti, että uudenlainen ratkaisu ei olisi käynyt pienessä mielessänikään näytön äärellä yksinäni. Siis kiitos, Katri.

Periaatteessa olen aika hissukseni aina kirjoittamisestani. Pidän tarinaa pihdeissäni ikään kuin se (tai pikemminkin) minä kärsisi liiallisesta avautumisesta. Jotenkin kuluisi tai rikkoutuisi tai saisi kuraa (mukamas) niskaansa väärässä kohtaa ja minun luova prosessini kolauksen, jonka jälkeen kirjoittaminen vaikeutuisi tai tulisi peräti mahdottomaksi. (Onkohan tämä jotenkin tyypillistä suomalaisille vai tyypillistä kirjoittajille vai tyypillistä vain minun kaltaiselleni pessimistille?)

Mutta tällä kertaa tuli todistettua, että luottolukijoiden sijasta on hyvä olla myös luottopuhujia. Niitä, jotka osaavat kysyä niin hyviä kysymyksiä, että itse (huomaamattaan) saa omat aivoituksensa entistä parempaan järjestykseen.

Kirjoittamisen lisäksi: hyviä puhumishetkiä!

Viiksekkäänä myisin paremmin?

Kun on töissä mainostoimistossa ja kirjoittaa kirjan, aika moni tuttava kysyy:

– Kuinkas olet suunnitellut brändääväsi itsesi? (Ei siis kirjaa vaan itsensä.)

Ensimmäisen kerran kysymyksen kuullessani hekottelin (poskiini): minäkö brändäisin itseni? Brändääminen on jotain, minkä yhdistän suuriin rahoihin ja pitkäikäisiin tuotteisiin. Sanotaan nyt vaikka Fazerin Sinineen ja Coca Colaan.

Toisella ja kolmannella ja neljännellä kerralla pysähdyin miettimään asiaa toviksi sen ihmeellisempää vastausta etsimättä.

Viime viikolla pääsin työasioissa kuuntelemaan kahta brändääjää: itsensä brändispesialistiksi esitellyttä Lisa Souniota ja Koneen viestinnästä vastaavaa Anne Korkiakoskea.

Naiset puhuivat tiiviisti ja hyvin mielenkiintoisia. Ehkä nyt lobaaleilla markkinoilla toimivaa pörssiyhtiötä ja tuntematonta esikoiskirjailijaa ei voi hirvittävästi rinnastaa, mutta ajatuksia  naisen kokemukset herättivät. Yksittäisiä esimerkkejä viljellyt Lihis (nimitys oli hänen omansa, ei minun) puolestaan sai kääntettyä paatuneimmankin markkinoinninvastustajan siihen ajatukseen, että jotain tarttee aina tehdä ja vähälläkin selviää yllättävän pitkälle. (Pieni on kaunista, tarkalleen ottaen.)

Entä sitten tuntematon esikoiskirjailija pohjoisesta Suomesta? Brändääkö hän nyt itsensä (HUOM! nollabudjetti)?

Ehkä minä todellakin brändään. Tai olen jo brändännyt (nollabudjetilla). Etenkin, jos käsitetään brändäyksellä sellaisia pieniäkin asioita, joista Lihis puhui.

– Johtaja, joka pukeutuu aina valkoisiin (jotta erottuu 350 muun johtajan harmaapukuisesta massasta).
– Lehmiä taiteessaan kuvaava Miina, joka hurmasi kansainväliset toimittajat puhumalla ulospäin, omaperäisellä äänellään ja kaiken päälle jotlasi kuin olisi kutsunut lehmiään (kun muut taiteilijat mussuttivat sisäänpäin itsekseen).
– Kirjailija, joka kasvatti viikset, ja sai jotain menetettyä takaisin (töpättyään huikean kustannussopparin).

Jos Lihistä on uskominen, brändääminen ei tarkoita itsensä vääntämistä epämiellyttävään ja itselle sopimattomaan muottiin kovaäänisesti ja isolla rahalla. Se tarkoittaa sitä (ja tämä on minun tulkintani), että meissä jokaisessa on jotain erityistä. On tärkeä huomata (itse), mitä se on, ja vaikka vain pikkuriikkisen ”tönäistä” omaa erityisyyttään, persoonallisuuttaan, eteenpäin ja näin – kas vain – on brändännyt itseään. Erottanut itsensä mieleenjäävällä tavalla esimerkiksi naapurin tädistä.

Lihiksen tyyppisesti ajateltuna brändäämisessä ei ole mitään kovinkaan kummoista tai kovinkaan ”pahaa”. Miksi minä värjäsin teininä tukkani punaiseksi? Miksi minä olen pitänyt pitkän tukkani? Miksi viihdyn hameessa ja ihanissa uusissa saappaissani? Miksi ajan pyörällä töihin? Miksi en peittele suorasukaisuuttani? Miksi nauran paljon? Miksi itken paljon? Sellainen minä vain olen (ja niin on, muuten, Napanuoralla-kirjakin). Entä miten tämä kaikki liittyy rooliini kirjoittajana? Ehkä siten, että kun olen tietoisesti kirjoittajan roolissa (”brändäytyneenä”), en ainakaan kätke noita piirteitä tai ominaisuuksiani. Tämä kaikki on tällaista kotibrändäystä, mutta käväisee jokaisen mielessä vaikka vain konserttiin lähtiessä.

No, yksi asia on selvä: vaikka kirjani alkaisivat myydä heti ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa, viiksiä en kasvata. (Rajansa kaikella.)

Niin ja lopuksi, Lihiksen heitto, miten paljon erästä kirjailijatarta on auttanut eteenpäin se, että hän sattui olemaan sen näköinen kuin oli (ja on). Siinäpä pohdittavaa.

Miehet yllättivät chick lit -ostoksilla

Minä olen aika onnellinen kirjoittajamuija (vaikka jalkoja pakottaa): seisoin eilen neljä tuntia Oulun Suomalaisessa kertomassa Napanuoralla-kirjasta kaikille kiinnostuneille. Sanalla sanoen juovuttavaa hommaa!

Juovuttavaksi homman teki tietysti se, että minulla oli mahdollisuus jutella erilaisten lukevien ihmisten kanssa. Kuunnella, mikä heitä kiinnosti uudessa esikoiskirjassa, ja kysyä heiltä, mikä heitä kiinnostaa kirjoissa ja kirjoittamisessa.

Miehet yllättivät minut täysin. Ensimmäisenä Napanuoralla-kirjaan tarttui kuusikymppinen herrasmies, jolle mutisin jotain varsin sekavaa, koska minua jännitti. Herrasmies katsoi minua ystävällisesti ja sanoi:

– Minä otan tämän.

Eikä hän jäänyt ainoaksi herrasmieheksi, joka sanoi chick litille kiitos kyllä. Mitä ilmeisimmin kirjat menivät pakettiin, mutta the pointti olikin heidän ennakkoluulottomuutensa. Siinä missä hyvinkin kirjallisen näköiset nuoret naiset (eikä tämä ole pahansuopa väite vaan tosiasia) välttelivät (tietoisesti?) naisviihdettä, herrat eivät. Miksi olisivatkaan ! Varmasti elämä on jo opettanut, että jokainen nainen on ansainnut viihdyttävän lauantai-iltansa poissa (ei paossa) arjen touhuista, lötkötellen ja kikatellen. Ah, minä niin toivon, että he saavat hetkensä minun sanojeni äärellä. Ajatus on huikean hieno! Itse asiassa ajatus sisältää kaikki ne syyt, miksi minä kirjoitan.

Ulkona on pimeää ja sataa vettä. Hypätkää sohvalle, viltti ylle ja kirja kouraan. Minä teen saman, ilman sohvaa ja vilttiä, uimahallissa, kun lapset pulikoivat treeneissään. Hyvä kirja kyllä saa uimahallin puupenkin muuttumaan prinsessan kultatuoliksi.