Hyytyvien sanojen vuoksi

Voiko ihminen kirjoittaa liikaa?

Kysymys pyöri mielessäni Napanuoralla-kirjaa kirjoittaessani, ja sama siellä hyrrää taas.

Ystäväni oli istunut Tommi Parkon runoillassa, jossa runoilija oli todennut, että hiominen on tärkeää mutta lopettaakin pitää osata. Minä en kuitenkaan kelaa nyt yksittäisen käsikirjoituksen liiallista hiomista vaan kirjoittamista ylipäänsä: Voiko ihminen kirjoittaa liikaa? Voinko minä kirjoittaa liikaa?

Istun kahdeksan tuntia päivässä töissä, periaatteessa kirjoittamassa. Toki aikaa uppoaa palavereihin, sähköposteihin ja muuhun yleisluontoiseen, niin kuin joka työpaikassa tätä nykyä. Mutta siis periaatteessa: minun tehtäväni on kahdeksan tuntia päivässä suunnitella mainontaa ja erityisesti sanallistaa sen viestejä. Haastavaksi (ja samalla raskaaksi) homman tekee se – kuten jokainen kirjoittava ihminen tietää – että teksti vaatii syventymistä. Toimistossa, jossa asiat liikkuvat nopeaa ja jossa on useamman tiimin osanen ja palanen, syventyminen vaatii uskomatonta keskittymiskykyä.

Kaikesta huolimatta olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittava ammattini pikemminkin tulee muuta kirjoittamistani kuin häiritsee sitä. Olen kokonaisvaltaisesti kirjoittaja. Jossakin blogissa muistan törmänneeni keskusteluun siitä, olisiko töikseen kirjoittavan syytä vaihtaa työpaikkaa siinä vaiheessa, kun haluaa onnistua myös muussa kirjoittamisessa. Olin sitä mieltä, ettei missään nimessä.

Nyt, marraskuun 13. päivä (johtuneeko numerosta) tuntuu siltä, että sanat eivät yksinkertaisesti kanna enää kotikynnyksen yli. Niiltä menee puhti. Ne hiipuvat. Tai loppuvat. Ihan sama, ovatko lapset rauhallisia tai käynkö lenkillä. Olen turhauttavan tyhjä, vaikka mieli kuinka tekisi kirjoittaa.

Voiko ihminen kirjoittaa liikaa? Ehkä voi. Ehkä voi käydä samalla lailla kuin koettaisi kerralla syödä 50 raakaa kananmunaa. Tai chich lit -henkeen, kuin koettaisi lakata varpaat ja sormet samalla, kun laittaa tukkaa  (sori, en kykene parempaan kielikuvaan tänään).

Jossakin voi mennä raja. Vaikka kirjoittaminen olisi kuinka ihanaa ja oma juttu.

Ehkä tänä marraskuisena päivänä on todellakin sanottava itselle, että anna olla. Mene ja lakkaa vaikka kyntesi. Mutta anna vain olla.

Sanojen ja sanojen ja sanojen.

(No joo, yksi lehtijuttu on pakko tehdä loppuun. Taitolle on paha sanoa huomenna, ettei se ole valmis.)

Apurahat niskassa

Tänään illansuussa pää lakkasi kääntymästä. Voin katsoa vain eteenpäin. Pohdin itsekseni, onko eteenpäinkatsomisella jokin vertauskuvallinenkin puoli. Toivottavasti on, jos miettii, missä niska paukahti kuntoonsa: apurahahakemuksen tekoa opetellessa.

Minulle on kerrottu, että apurahahakemusten tekeminen on oma taiteenlajinsa. Nyt tiedän, että niin todellakin on. On kohtalaisen vaivatonta jälkikäteen miettiä kirjoittamiaan teemoja ja linjoja. Mutta kun sen joutuu tekemään etukäteen, eteenpäinkatsomisen taitoa tarvitaan.

Haen apurahaa Naaraspappia varten. Olisi jokseenkin juhlallista kirjoittaa myös muulloin kuin silloin, kun lapset ovat ulkona tai harrastuksessa tai suhteellisen rauhallisina omissa hommissaan. Että kynään voisi tarttua muulloinkin kuin jostakin muusta varastettuina hetkinä.

En ole ainoa apurahanhakija. Se, miten ansioituminen mitataan, onkin mielenkiintoinen juttu. Olen haastatellut ihmisiä työhönoton yhteydessä ja joutunut mittaamaan heidän ansioitumistaan. Joka kerta se on ollut yhtä tiukka paikka. Mikä lopultakin on saanut päätymään ratkaisuun, johon on päätynyt? Onko se ollut maininta CV:ssä vai fiilis siitä, että tuo ihminen on tosissaan noiden sinisten silmiensä takana? Mikä minun hakemuksessani kertoo, että olen, piru vie, tosissani, esikoiskirjailijanakin ja ehkä juuri nimenomaan siksi?

Suhtaudun nyt hakemusten tekoon hiukan samalla lailla kuin synnytysvalmennukseen. Hitot, itse se pitää kokea, oikea synnytys. Joku fiksu (tässä tapauksessa tieteellisellä puolella ansioitunut veljeni) voi antaa vinkin tai kaksi. Erinomaisia vinkkejä, mutta siihen se jää. Loppu on minusta kiinni. Niin kuin kaikessa, mikä liittyy omaan kirjoittamiseen. Kuka muu hullu tätä tekisi? Tällä kääntymättömällä niskalla?

Minunkin on aika painut pehkuihin. Yöuni hiipii mukavasti varpaisiin, kun tietää tehneensä parhaansa: katsoneensa eteenpäin.

 

Saapasjalkakirjailija

Kaksi vuotta sitten näin saappaat, joihin rakastuin heti. En raaskinut ostaa niitä, vaikka rakkaus jäyti rintaa.

Vuosi sitten tilasin samat saappaat netistä. (Oli ilmeisesti vähemmän hommattavaa lapsille.) Ne tulivat, ja ahah, ne olivat kamalat. Siis jaloissani. Eivät ne vain vuotta aikaisemmin olleet näyttäneet siltä kuin minulla olisi kierot jalat. D-vitamiininpuutos. Palautin saappaat, rakkaat, tylysti ja itkin.

Tänään lompsin kaupungilla hyvin turhautuneena: niska kipeänä pienestä pyöräilystä. Arvaa vain, mihin törmäsin: vihreisiin saappaisiini. Tällä kertaa niitä möi jälleen oikea kauppa. Minulla oli sopivasti tuulihousut. Kun kokeilin saappaita, kierot jalat hautautuivat tuulihousujen sisään. Ou jees, ne olivat täydelliset. Saappaat ja tuulihousupökät.

Kotona kiskoin tuulihousut jalasta ja hengitystä pidätellen vedin saappaat jalkaani. No, olivathan ne taas vähän kierot, mutta eivät ollenkaan sellaiset kuin viimeksi. Ehkä ne oli nyöritetty erilailla.

Tai sitten minä vain olin arvollisempi itselleni. Vuoden vanhempi ja viisaampi.

Melkoinen vuosi tämä on ollutkin. Olen oppinut ainakin seuraavat:

– Kustannussopimus kannattaa lukea hyvin tarkkaan, vaikka haluaisi kuinka kovasti saada sanansa kovien kansien väliin.

– Se, että saa kustannussopimuksen, ei vielä takaa, että kirja leviää kulovalkean tavoin kauppojen hyllyille. Vastassa on jakeluporrasmarkkinointi, josta onneksi ei tarvitse itse tietää mitään, jos ei satu olemaan mainosalalla ja olemaan asiasta kiinnostunut ihan jo työnsä vuoksi. (Angry Birds on ihmeellinen kilpailija kirjakauppojen hyllytilasta.)

– Sillä, että kirjoittaa itse kirjan, voi olla kummallinen vaikutus joihinkuihin toisiin ihmisiin. He saattavat käyttäytyä kuin saappaat: olla yhtäkkisesti  kierossa ilman, että syy koskaan selviää.

– Ystävät. Etenkin ne kirjoittavat ystävät, joiden kanssa on puurtanut jo vuosia ennen kuin mitään kässäriä on ollut kolmea sivua pidemälle, ovat kullanarvoisia.

– Sitten se tärkein asia, josta olen joutunut muistuttamaan itseäni toistuvasti ja joudun edelleen: Ole, hyvä ihminen, armollinen itsellesi. Jos koetat tunkea itsesi saappaisiin, jotka eivät kerta kaikkiaan sovi sinulle, vaihda toisiin. Mitä turhaan hakkaamaan päätä seinään edes sellaisen asian takia kuin kirjoittaminen. Aina voin kirjoittaa jotain muuta. Tai vaikka kutoa, jos niikseen tulee.

Se on nyt sitten sillä lailla, että nuo saappaat lentävät jalkaani ensi viikon perjantaina. Silloin on julkkarit. Elämäni ensimmäiset. Paikalle saa tulla.

Napanuoralla opettaa vääriä tapoja

Lapset pesevät hampaita. Tai niinhän sitä luulisi.

Itse asiassa he analysoivat kirjaani, jota eivät saa lukea. Toinen on kuitenkin selannut sitä ja nähnyt, että siellä lukee rumia.

– Äitin kirjassa lukee hitto, tämä vanhempi sanoo.

– Se opettaa sitten rumia tapoja, nuorempi komppaa.

– Joo, äiti ei anna meidän lukea sitä vielä. Vasta aikuisena, ensimmäinen jatkaa.

Miten hitossa lapsukainen on löytänyt kirjasta sanan hitto? Siellä on kyllä monta paljon pahempaa sanaa ja monta paljon vaikeampaa asiaa. Niin kuin vaikka abortti. Onneksi eivät tule kyselemään siitä. Tai siitä, miksi Paulan äiti ei tykkää Paulasta ihan yhtä paljon kuin minä tykkään näistä omistani. Tai vaikkapa sanasta paneskelu, josta Paula syyttää Kirsiä.

Tottahan minä selittäisin, mistä on kysymys. Mutta vaikka kirja on omistettu omille pullukoilleni, heidän aika on lukea se paljon myöhemmin.

Nyt on minun aikana isolle motilliselle hunajateetä.

Stressi laukeaa. Tulee flunssa. Lomakin alkaisi…