Nyt palaa raha!

Valkoinen, sininen, vihreä vai oranssi? Valitsin oranssin. Ajattelin, jos se säteilisi minuun ylienergiaa, jonka turvin voisin viedä loppuun tammikuisen hankkeen. Sen nimi on apurahat.

Myönnetään, että olen noviisi. Noviisilta myös tuntuu. Vaikka pyörittelen työkseni markkinointisuunnitelmia ja -strategioita, budjetteja ja konsepteja, jostain syystä astuminen ulos työstä ja asettuminen apurahaa hakevan esikoiskirjailijan rooliin on lähes ylivoimainen. Olen koettanut analysoida syytä, mutta en löydä mitään järkevää.

Yhden järjettömän syyn löydän: apurahaa hakevana esikoiskirjailijana olen aivan erilaisessa asemassa kuin mainostoimiston suunnittelujohtajana. Aivan kuin minulta olisi yhtäkkiä riisuttu vaatteet (torilla). Ja niin tavallaan onkin. Rooli on uusi ja erilainen. Käytänteet ovat uudet ja erilaiset. Tässä hommassa, apurahasivuston äärellä, tunnen itseni to-del-la yksinäiseksi (esikois)kirjailijapiruparaksi. Töissä sentään jaamme hakemukset, tarjoukset, konseptit ja strategiat. Työsuunnitelmia ja aikataulutuksia ei tarvitse laatia yksin. Sitä paitsi, niistä hommista minulla on kokemusta. Paljon. Niistä saan myös palautteen. Näistä en (muuta kuin sen, että apurahaa ei tipu tai se tippuu. Voitte arvata, kumpi on ollut tulos tähän asti.)

Tarkemmin ajateltuna esittelemäni syy ei olekaan täysin järjetön. Sehän on oikeastaan ihan itsestään selvä ja looginen. Jossakin on hyvä – kokemuksesta. Toisessa on vähintäänkin jännittynyt – kokemuksen puutteesta. Samalla jännittyneisyyttä lisää oma epävarmuus. Miten niin minä tässä nyt selittelen tulevan romskuni teemoja ja motiiveja? Miten niin kostojuonen kehittely ansaitsee rahaa kolmen kuukauden työhön? Entä rakkaus, voiko kalutumpaa aihetta olla? Tai ystävyys? Taasko minä olen kirjoittamssa ystävyydestä? Hitot, eihän minun cv:ssäkään ole kuin esikoiskirjaparkani, sekin pieneltä kustantamolta. Saanko lätkiä cv:n jatkoksi kaikki ne opukset, kirjat, lehdet ja vastaavat, jotka olen vähintääkin toimittanut, todennäköisemmin kirjoittanut asiakkaille? (En muuten saa.)

Hohhoijaa. Olen nyt kaksi viikkoa odottanut, että joku tekisi hakemukset minun puolestani. Sellaista jokua ei ole ilmaantunut. Juokaisen teeni oranssista mukistani ja päätän, että tämä on vain yksi keissi suunnittelujohtajaroolille. Aikatauluja, strategioita ja budjetteja. Haloo! Ja teemat. Naaraspapista tulee hyvä kirja! Apurahan avulla tai ilman.

Nyt palaa raha!

 

Nopealukuinen koukutus

Todennäköisesti en muista kiittää tarpeeksi kaikkia niitä ihmisiä, jotka muistavat kyllä kiittää minua teksteistäni ja antavat vielä kaiken päälle palautettakin. Tässä siis yhteiskiitos ja aivan chick lit -hengessä (Suomen kansan inhokki-suosikki-ilmaus): Jaxuhalit kaikille!

Arkikommentteja yhdistää oikeastaan muutama asia. Olen pohtinut niitä tässä hiljaa mielessäni siksi, että ne tuntuvat olevan valttejani (jotka olen tiennyt ja joita olen tietoisesti toki hyödyntänyt). Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia plussia, jotka olisivat yleisesti ottaen niitä, joiden vuoksi kriitikko hyppisi tasajalkaa (no, ehkä harmista).

Selkeä viesti on, että Napanuoralla-kirja on hemmetin nopealukuinen. Palautteenantajat eivät käytä sanaa helppolukuinen vaan nimenomaan nopealukuinen. Helppolukuinen se ei ole, kiitos (kuulemma) uudenlaisten vertausten ja kielikuvien. Yksi ihminen tässä menneellä viikolla tokaisi FB:ssä, että hän luki kirjan kahdessa viikossa, mikä on hänelle jonkin sortin ennätys. Yleensä lukuaika on jokunen päivä.

Näin pitääkin olla: olen kirjoittanut tietoisesti nopealukuisen kirjan. Mutta jos en ole tehnyt sitä kirjoittamalla periaatteessa helppolukuista kirjaa (lyhyet lauseet, lyhyet sanat, niin kuin yksi asiakas kerran määritteli minulle helppolukuisen ja pyysi poistamaan yhdyssanat vaikka sitten kirjoittamalla ne erikseen, kuvitelkaa), niin miten sitten? Palautteen mukaan olen, kuulemma, koukuttanut. Tai siis teksti on koukuttanut. Se on pakko lukea (nopeasti) loppuun.

Kaiken nopeasti luettavan keskellä lukijoita on vaivannut se tosiasia, että kun kirjan lukee nopeasti, se myös loppuu nopeasti. Oikeastaan kaikista ihaninta, mitä minä olen kirjoittajan kuullut, on kommentti, jonka antoi entinen työnantajani (hyvin kriittinen lukija, voin luvata). Hän kertoi, että kun tekstiä oli jäljellä 50 sivua, hän ajatteli, että onneksi vielä 50 sivua (vaikka sen lukee loppuun valitettavan nopsaan).

Nopealukuinen koukuttaja ei (todellakaan) kuulosta klassikkoainekselta. Sehän kuulostaa helpolta ja hauskalta ja ennen kaikkea kevyeltä. Oikeastaan mielenkiintoista onkin kompinaatio: kukaan ei ole pitänyt kirjaa kevyenä siinä mielessä kuin kevyt kirjallisuus yleensä ajatellaan.

Nyt sitten tullaan siihen, miksi vatkaan kappaletolkulla sitä, mitä muut ovat sanoneet kirjastani ja kuinka kehuneet sitä.

Minulla on ollut jo ennen Naaraspapin aloittamista tekeillä myös toinen käsikirjoitus. Kun Napanuoralla-kirja sai kustannussopparin, meni hetki, ennen kuin kykenin ajattelemaan kauhean järkevästi. Siinä sivussa olen tehnyt Naaraspappia, mutta tämä toinen (jolla ei ole edes väliaikaisnimeä) on jäänyt.

Nyt minusta tuntuu, että Naaraspappi on Napanuoralla-kirjan sisko tai ainakin serkku. Tyylilaji on pitkälti sama eli nopealukuinen ja (toivottavasti) koukuttava sarkastinen viihde. Sanotaan nyt jotain sinne laveasti katsottavan chick litin liepeille.

Mutta sitten tuo numero kolmonen (Numero kolmonen voisi olla mainio väliaikaisnimi). Se mietityttää. Tekisi mieli kokeilla olla muuta kuin letkeä ja nopsasanainen (yhdyssanoineenkin). Tekisi mieli pyrkiä koukuttamaan mutta ehkä hiukan toisin kuin nyt. Uudistuminen tai tyylin muuttaminen on kuitenkin hyvä kysymys. Missä määrin se kannattaa, jos kerran lukijat tykkäävät? Kuinka paljon valitsen suuntaani omilla ehdoillani ja kuinka paljon jonkun muun ehdoilla (esimerkiksi vaikkapa kustantajan)? Mikä kannattaa ja mikä ei kannata (isossa kuvassa)?

Nuo kysymykset hyppivät aina välillä mielessäni. Onneksi toki on niin, etten todellakaan ole kirjoittajana edes tunnettu: sillä, mitä minä loppupeleissä teen, on eniten vaikutusta lähinnä itseeni. Lukijani, nuo nopealukuisesta ja koukuttavasta tekstistä kiitosta antaneet immeiset, ovat todennäköisesti paljon notkeampia kuin minä ja kyselemättä ottavat vastaan myös jotain aivan uutta. Vain minä olen se, joka kääntyy hitaasti, hitaasti uuteen suuntaan (paitsi töissä, jossa saman tunnin sisällä voin kirjoittaa sujuvasti vedenpuhdistusjärjestelmän asiallisen esittelyn ja jazzorkesterin ilmoituksen ja asunnonostajan haastattelun).

Mutta muutoksiin asti, nokka kohti Naaraspappia. Täältä tullaan.

Oma ääni vai imurin?

Kokonaisuus 4 on nyt raivattu. Olen huojentunut ja olen iloinen.

Aamulla ääni kellossa kälkätti jotain aivan muuta. Kehotti minua jopa siivoamaan, jotten vain olisi kirjoittanut. Se, että yläkerrassa on imuroitu viimeksi ennen joulua, tuntui kerta kaikkiaan ylitsepääsemättömältä, kokonaisuus 4 vain pieneltä pölyhiukkaselta, jonka hoitelisin sitten siinä sivussa.

Sain kuitenkin patistettua itseni irti imurista ja pölyrätistä. En ole ihan varma, miten onnistuin hommassa. Tai pikemminkin, kuinka onnistuin saamaan itseni alkuun tekstin kanssa sen jälkeen, kun imurista oli vapauduttu. Teksti inhotti niin, että sen lukeminen oli kuin kynsiä olisi vedetty irti. Selasin FB:tä, googletin sitä ja tätä, päivitin FB:tä, kommentoin FB:tä, googletin, hain 10. kupin teetä. Kyllähän te tiedätte. Lopulta ajattelin, että imuroin sittenkin.

Mutta sitten aloin lukea. Sitä inhottavaa kokonaisuutta 4. Äkkiä huomasin, että olin korjannut vähän sieltä ja hiukan enemmän täältä. Vielä äkäisemmin oivalsin, että teksti ei enää vetänytkään minusta irti kynsiä. Se oli asettunut eteeni suhteellisen kelvollisena. Mörkö (= pitkä kirjoittamattomuus, pitkään lukematta ollut käsikirjoitus) oli laskeutunut uomiinsa. Oksennusta ei tullut. Tuli helpotus ja parannus.

En muista, oliko minulla vastaavia olotiloja Napanuoralla-kirjan kanssa. Varmasti oli. Mutta aika on ihana ja kultaa muistot.

Naaraspappi on ollut huomattavan vaikea projekti. Aloitin sen paljon ennen kuin sain tietää, että Napanuoralla kustannetaan. (Eli ei voi puhua ns. toisen kirjan kauhusta, jota kuulemma esiintyy.) Ehkä esikoiseen tuli ammennettua niin paljon voimia, että toisen kokoaminen on ollut siksi työlästä. Tai ehkä pelkään toistavani itseäni ja kirjoittavani samaa kirjaa uudelleen.

Aina välillä saan itseni näkemään, että teenpä mitä tahansa, se on vain hyväksi kirjoittamiselleni. Tuli Naaraspapista ikinä valmista eli ei, lopputulos on kuitenkin se, että opin paljon kirjoittamisesta ja vielä enemmän itsestäni. Se, mistä en opi mitään, on siivoaminen. Mutta luulen, että siivoaisin vieläkin vähemmän, jos en kirjoittaisi. Ei tarvitsisi paeta omaa ääntä imurin raivontaan.

Bridget Jones, et ole edes pikkuserkku

Matka Kuopioon on onnellisesti takana. On ollut jo perjantaina, mutta toipumisessa on mennyt pari päivää. Toipuminen ei kuitenkaan tarkoita, että olisin esimerkiksi sairastunut (jos ei lasketa päänsärkyä, jonka täytyi aiheutua siitä, että kuopiolainen olut oli selkeästi vahvempaa kuin oululainen) tai liikarasittunut. Matka oli sen sijaan niin antoisa, että minun on pitänyt tutkailla sitä sisimmissäni ennen kuin olen voinut jakaa sitä täällä.

Tapahtui 1.Tapasin Marjon, mikä tarkoittaa sitä, että juttelin pitkään kustannuspäällikkö Marjo Merirannan kanssa. Jos en ole muistanut kehua häntä vielä tarpeeksi (julkisesti), kehun nyt. Olet ihana ihminen, jolla on ihanan paljon erinomaisen hyviä ajatuksia. Kiitos ja kumarrus.

Tapahtui 2.Kuopion Suomalaisessa minä ja Katri Rauanjoki haastattelimme toisiamme. Yleisössä laatu voitti määrän, niin kuin pitääkin. Paras palkinto oli Suomalaisen myyjä, joka halusi ostaa Napanuoralla-kirjan kuultuaan puhumiseni. Hän sanoi kiinnostuneensa asiasta, koska olin kertonut, että on olemassa monenlaista chick litiä ja että tämä tarjolla oleva olisi erilaista. Ironista ja jouhevasti luettavaa, mutta ei sellaista, johon olisi tarkoitus upota vaahtokaramellin tavoin lutustelemaan mukavan päähenkilön parhaaksi kaiffariksi. Napanuoralla-päähenkilöitä saattaa aluksi jopa inhota (niin kuin mieheni teki). Mutta veikkaan, ettei lopuksi.

Joka tapauksessa, on ihana tunne, kun saa ammattilaisen kääntämään ajatukset uusille raiteille.

Tapahtui 3.Kaikkia ammattilaisia meikäläinenkään ei vakuuta. Reissu jätti kokemusreppuun myös kritiikinpoikasen, joka herätti sekä hämmennystä että kasvatti jälleen kerran ihmisenä – kuinkas muuten.

Napanuoralla-kirja julkaistiin lokakuussa. Nyt ensimmäisen kerran törmäsin siihen, että kirjaa verrataan eräisiin nimeltä mainitsemattomiin chick lit -ikoneihin, vaikka tarkoitus on ollut kirjoittaa jotain aivan muuta kuin näiden ikoneiden jälkeläisiä tai edes pikkuserkkuja. Kaiken chick litin tavoitteena ei ole viehättää hiukkasen höppänöillä mutta rakastettavilla päähenkilöillään. Chick lit voi olla myös painavaa, kovaa ja jopa ahdistavaa. Nuorten naisten elämä, ulkoisesti mallillaan oleva satumaailma, ei ehkä sittenkään ole niin kultainen sisältä päin.

Väitän, että chick lit on hyvin yhteiskunnallinen genre. Se, jos mikä, peilaa meidän aikamme (nuorten) naisten elämää monimuotoisten vaatimusten keskellä. Elämää pitää kontrolloida aivan toisella tavalla kuin isoäitien aikaan. Mitä sitten, kun homma kusee ja kontrolli pettää tai kontrolli menee jopa överiksi? Kun paras ystävä onkin sikamainen ja systemaattinen toisen elämän halvaannuttaja? Vie miehen, raskauden ja omanarvontunteen ja on tehnyt temppujaan itse asiassa aina?

Tiesin jo kirjoittaessani, että kirjoitan genreen, jossa odotetaan tiettyä ”samastumismahdollisuutta” tai ”ennakkofiilaria”. Halusin kuitenkin kirjoittaa (tai pikemminkin tarinoida) toisin silläkin riskillä, etä kirjoitan ”väärin”. Olen pohtinut, että olisi ehkä ollut fiksumpaa heittää genret kuikkaan ja sanoa, että kirja on romaani. Mutta toisaalta, viihteenkin on aika laajentua aivan niin kuin dekkaritkin ovat laajentuneet. Viihdekin voi kyseenalaistaa perinteisiä naiskuviaan ja juoniasetelmiaan ja varmoja lukijatykkäämisiään. Viihteessäkin voi kirjoittaa jotain uutta, kyseenalaista, epäviihteellistä. Vaikka sitten chick litin alla. Jos tohtii lähteä hiukan edemmäksi kuvioista kuin ihanat ja romanttiset ikonit, toki esikuvat mutta silti kaukaiset.

Tehdä jotain toisin

Kuulin kannustavia viestejä täysin tuntemattomalta ihmiseltä (luotettavan mutkan kautta). Tämä täysin tuntematon ihminen oli tokaissut, kuunneltuaan kirjaesittelyäni kirjakaupassa, että sanani olivat saaneet hänet näkemään chick lit -kirjat uudessa valossa. Käsittääkseni hän oli huomannut, että kyse on aika tavalla erilaisesta kirjallisuudenlajista kuin hän oli olettanut olevan.

Mitä (mullistavaa) minä sitten sanoin?

En oikeastaan mitään kummallista. Vain sen, että chick lit on toki naisviihdettä muttei perinteistä. Miehen perässä juoksemisen sijasta ytimessä ovat vaikkapa työ, ystävät, opiskelu tai vastaava. Mukana on yleensä aina myös jokin hyvin vakava teema niin kuin nyt vaikkapa Napanuoralla-kirjalla nykyihmisten tapa pitää tiettyjä asioita itsestäänselvästi oman määräysvaltansa alla, sellaisia pieniä asioita kuin lapsen saaminen, ikääntyminen ja kuolema, esimerkiksi.

Taisin heittää ilmaan myös vertauksen. Se kuului näin:

Oletetaan, että päähenkilönaisen huulessa on kipeä näppy.
a. Kun perinteisessä naisviihteessä sankari saapuu paikalle ja pussaa näppyhuulinaista, huuli (simsalapim) paranee.
b. Kun chick lit -kirjassa sankari (no, jotain sinne päin) saapuu paikalle ja pussaa näppyhuulta, nainen todennäköisesti kimpaantuu (”Sattuu, torvi!”) ja jopa vetelee sankaria korville.

Oikeastaan juuri mikään ei ole sen palkitsevampaa kuin kuulla, että kirja on syytä lukea siksi, että se taitaakin olla erilainen kuin oli ajatellut sen olevan. Siihen nimittäin kiteytyy se, miksi ylipäänsä kirjoitan niin kuin kirjoitan: tehdäkseni jotakin toisin kuin oletetaan tekevän. (Kovin helppo tie ei ole mutta sitäkin mielenkiintoisempi.

 

Mikki-ihminen vain t-paidoissa

Kävin kirjakaupassa, en ostoksilla vaan puhumassa. Tällä kertaa minulta kyseltiin ja minä vastasin. Haastattelu kesti viisitoista minuuttia ja hikeä pukkasi. Kun ensimmäinen ihminen, mikin laskettuani, tuli juttelemaan, olin helpottunut, kun seisoimme vierekkäin ja pystyimme madaltamaan ääntä. Ei siksi, että kuiskailuun olisi ollut tarvetta (emme juoruilleet), vaan siksi, että me kaksi kävimme kahdenkeskeistä dialogia. Sano sinä ensin jotain, minä vastaan sitten ja katson sinua silmiin, tässä näin, suht lähekkäin.

Minä en ole mikki-ihminen (paitsi t-paidoissa). Minä olen ääntä madaltava ihminen. Minä haluan katsoa ihmistä silmiin ja nähdä, mikä asia häntä, juuri häntä, voisi kiinnostaa. Kun ihmisiä on ympärillä useita, alan tuijottaa seiniä enkä tiedä, kenelle puhun. Seinille lopulta.

Eräs radiotoimittaja kertoi kerran hiukan samanlaisesta ongelmasta. Tietenkään hän ei nähnyt kuulijoitaan, mutta tilanne oli jokseenkin sama (vaikka eri syistä): kontakti puuttuu. Hän kertoi alkaneensa kuvitella, että puhui äidilleen. Tilanne laukesi sillä. Hänellä oli nyt kuulija siellä jossain, seinien takana.

Ensi kerralla minäkin taidan puhua äidille (reilun viikon päästä Kuopiossa). Äiti on paljon parempi kuin seinä, lähi-ihmiselle.

 

Napanuoralla kritiikin kanssa

Eilen illalla Google nappasi haaviinsa Napanuoralla-kirjan 2. nettikritiikin (tässä). Koska olen noviisi, teen ehkä vastoin etikettiä, mutta silti lähetän kiitokset Kirjasfääriin. Kirjoittaja oli nostanut esille juuri ne asiat, jotka olisin itsekin nostanut. Niin positiiviset kuin negatiiviset. Rasti seinään itselle siitä, että tuntee kirjansa hyvässä ja pahassa ja osaa suhtautua siihen (jo) tietyllä tyyneydellä (kahden kuukauden valtavan sisäisen myllerryksen jälkeen).

Mutta oikeastaan minun piti kuvata tuntoja siitä, minkälaista on noviisina lukea arvosteluja. Tunne on karmean mielenkiintoinen. Siinä tekevät väkevän cocktailin innostus, kiivastus, kauhu, ilo, onni, epäusko ja vielä kerran kauhu. Jos nyt ei hikeä tippunut otsalta, niin jotain sentapaista. Onneksi olin sattumalta, perjantain kunniaksi, avannut punaviinin ja kaatanut juuri lasillisen nenäni eteen. Otin kunnon kulauksen, kun pääsin loppuun, jossa sanottiin, että ”Siliämaan teksti tangoaa luonnikkaasti”. Minä en tunne bloggaajaa eikä hän minua, mutta noista sanoista tuli sellainen olo, että ehkä olemme tavanneet edellisessä elämässä. Jos vaikka naputimme jossakin I maailmansodan ajan salakirjoituksenpurkuoperaatiossa saksalaisia viestejä ylös. Jos uskoisin edellisiin elämiin, olisin taatusti elänyt iloisesti 1910-luvulla. (Siksi kai tykkään löysistä lyhyistä mekoista ja polkkahiuksista.)

Joka tapauksessa, pienen kustantamon kirjailijana olen hyvin iloinen siitä, että kirja on pompannut jo pari kertaa esille. En epäile hetkeäkään, etteikö myös ison kustantamon kirjailija joudu ”taistelemaan” paikastaan (kirjoja kun julkaistaan muutamia vuodessa Suomessa, jokunen esikoinenkin, kas kummaa). Mutta pienen (ja vielä uuden) kustantamon kirjailijalla on edessään hiukan toisenlaiset haasteet: takana ei ole ison ja ”luotettavaksi” vuosikymmenien saatossa todetun volyymia (oli se sitten todellinen tai esimerkiksi pelkkä muisto menneiltä vuosilta tai peräti parin menestyskirjailijan kautta rakentunut markkinointibrändi). Joka tapauksessa, tähän palaan.

Mutta nyt, nyt juhlistetaan minun pientä tyttöäni, joka on aika tarkalleen yhdeksän vuotta ja yhdeksän tuntia vanha. Tytöllä on isot silmät ja sellainen lapsenmieli, joka näkee kaikessa hyvää, ihanaa ja onnea. Me luimme yhdessä ääneen saamaani blogiarvostelua. Tyttöni silmät olivat tavallistakin suuremmat, kun suu sanoi:

– Mutta äiti, tuohan on kauniista sanottu.

Kyllä se on (kyynisen) aikuisenkin niin nähtävä!

Viiksekkäänä myisin paremmin?

Kun on töissä mainostoimistossa ja kirjoittaa kirjan, aika moni tuttava kysyy:

– Kuinkas olet suunnitellut brändääväsi itsesi? (Ei siis kirjaa vaan itsensä.)

Ensimmäisen kerran kysymyksen kuullessani hekottelin (poskiini): minäkö brändäisin itseni? Brändääminen on jotain, minkä yhdistän suuriin rahoihin ja pitkäikäisiin tuotteisiin. Sanotaan nyt vaikka Fazerin Sinineen ja Coca Colaan.

Toisella ja kolmannella ja neljännellä kerralla pysähdyin miettimään asiaa toviksi sen ihmeellisempää vastausta etsimättä.

Viime viikolla pääsin työasioissa kuuntelemaan kahta brändääjää: itsensä brändispesialistiksi esitellyttä Lisa Souniota ja Koneen viestinnästä vastaavaa Anne Korkiakoskea.

Naiset puhuivat tiiviisti ja hyvin mielenkiintoisia. Ehkä nyt lobaaleilla markkinoilla toimivaa pörssiyhtiötä ja tuntematonta esikoiskirjailijaa ei voi hirvittävästi rinnastaa, mutta ajatuksia  naisen kokemukset herättivät. Yksittäisiä esimerkkejä viljellyt Lihis (nimitys oli hänen omansa, ei minun) puolestaan sai kääntettyä paatuneimmankin markkinoinninvastustajan siihen ajatukseen, että jotain tarttee aina tehdä ja vähälläkin selviää yllättävän pitkälle. (Pieni on kaunista, tarkalleen ottaen.)

Entä sitten tuntematon esikoiskirjailija pohjoisesta Suomesta? Brändääkö hän nyt itsensä (HUOM! nollabudjetti)?

Ehkä minä todellakin brändään. Tai olen jo brändännyt (nollabudjetilla). Etenkin, jos käsitetään brändäyksellä sellaisia pieniäkin asioita, joista Lihis puhui.

– Johtaja, joka pukeutuu aina valkoisiin (jotta erottuu 350 muun johtajan harmaapukuisesta massasta).
– Lehmiä taiteessaan kuvaava Miina, joka hurmasi kansainväliset toimittajat puhumalla ulospäin, omaperäisellä äänellään ja kaiken päälle jotlasi kuin olisi kutsunut lehmiään (kun muut taiteilijat mussuttivat sisäänpäin itsekseen).
– Kirjailija, joka kasvatti viikset, ja sai jotain menetettyä takaisin (töpättyään huikean kustannussopparin).

Jos Lihistä on uskominen, brändääminen ei tarkoita itsensä vääntämistä epämiellyttävään ja itselle sopimattomaan muottiin kovaäänisesti ja isolla rahalla. Se tarkoittaa sitä (ja tämä on minun tulkintani), että meissä jokaisessa on jotain erityistä. On tärkeä huomata (itse), mitä se on, ja vaikka vain pikkuriikkisen ”tönäistä” omaa erityisyyttään, persoonallisuuttaan, eteenpäin ja näin – kas vain – on brändännyt itseään. Erottanut itsensä mieleenjäävällä tavalla esimerkiksi naapurin tädistä.

Lihiksen tyyppisesti ajateltuna brändäämisessä ei ole mitään kovinkaan kummoista tai kovinkaan ”pahaa”. Miksi minä värjäsin teininä tukkani punaiseksi? Miksi minä olen pitänyt pitkän tukkani? Miksi viihdyn hameessa ja ihanissa uusissa saappaissani? Miksi ajan pyörällä töihin? Miksi en peittele suorasukaisuuttani? Miksi nauran paljon? Miksi itken paljon? Sellainen minä vain olen (ja niin on, muuten, Napanuoralla-kirjakin). Entä miten tämä kaikki liittyy rooliini kirjoittajana? Ehkä siten, että kun olen tietoisesti kirjoittajan roolissa (”brändäytyneenä”), en ainakaan kätke noita piirteitä tai ominaisuuksiani. Tämä kaikki on tällaista kotibrändäystä, mutta käväisee jokaisen mielessä vaikka vain konserttiin lähtiessä.

No, yksi asia on selvä: vaikka kirjani alkaisivat myydä heti ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa, viiksiä en kasvata. (Rajansa kaikella.)

Niin ja lopuksi, Lihiksen heitto, miten paljon erästä kirjailijatarta on auttanut eteenpäin se, että hän sattui olemaan sen näköinen kuin oli (ja on). Siinäpä pohdittavaa.

Miehet yllättivät chick lit -ostoksilla

Minä olen aika onnellinen kirjoittajamuija (vaikka jalkoja pakottaa): seisoin eilen neljä tuntia Oulun Suomalaisessa kertomassa Napanuoralla-kirjasta kaikille kiinnostuneille. Sanalla sanoen juovuttavaa hommaa!

Juovuttavaksi homman teki tietysti se, että minulla oli mahdollisuus jutella erilaisten lukevien ihmisten kanssa. Kuunnella, mikä heitä kiinnosti uudessa esikoiskirjassa, ja kysyä heiltä, mikä heitä kiinnostaa kirjoissa ja kirjoittamisessa.

Miehet yllättivät minut täysin. Ensimmäisenä Napanuoralla-kirjaan tarttui kuusikymppinen herrasmies, jolle mutisin jotain varsin sekavaa, koska minua jännitti. Herrasmies katsoi minua ystävällisesti ja sanoi:

– Minä otan tämän.

Eikä hän jäänyt ainoaksi herrasmieheksi, joka sanoi chick litille kiitos kyllä. Mitä ilmeisimmin kirjat menivät pakettiin, mutta the pointti olikin heidän ennakkoluulottomuutensa. Siinä missä hyvinkin kirjallisen näköiset nuoret naiset (eikä tämä ole pahansuopa väite vaan tosiasia) välttelivät (tietoisesti?) naisviihdettä, herrat eivät. Miksi olisivatkaan ! Varmasti elämä on jo opettanut, että jokainen nainen on ansainnut viihdyttävän lauantai-iltansa poissa (ei paossa) arjen touhuista, lötkötellen ja kikatellen. Ah, minä niin toivon, että he saavat hetkensä minun sanojeni äärellä. Ajatus on huikean hieno! Itse asiassa ajatus sisältää kaikki ne syyt, miksi minä kirjoitan.

Ulkona on pimeää ja sataa vettä. Hypätkää sohvalle, viltti ylle ja kirja kouraan. Minä teen saman, ilman sohvaa ja vilttiä, uimahallissa, kun lapset pulikoivat treeneissään. Hyvä kirja kyllä saa uimahallin puupenkin muuttumaan prinsessan kultatuoliksi.

Diagnoosi: julkaisemishulluus

Voi Ellun kanat! En minä paljon muuta osaa sanoa.

Paitsi, että nyt Napanuoralla on kastettu ja kirja julkaistu virallisesti kuohuviini kourassa. Paitsi (toinen ja vielä peräkkäisissä lauseissa, paha juttu), että minun kädessäni oli pullo Solia. Hyvin epächicklitmäisesti en pidä kuoharista. Suoraan sanottuna join sitä kerran ihan helkatisti liikaa ja oksentelin viemärin sijasta laskiämpäriin. Mökilläkin on parempi juoda Solia.

Mitä minä osaan sanoa juhlista? En juuri mitään. Se ei johdu kuoharista eikä kyllä Solistakaan vaan puhtaasti huippufiiliksistä. Oli aivan kuin minut ja koko paikka olisi puhallettu täyteen marenginmakuista ilokaasua. Vieraita oli enemmän kuin häissäni – toki – sillä meitä juhlikin kaksi (ai, mutta niin juhli häissäkin): minun lisäkseni Katri Rauanjoki Muuri-kirjan kera. Se ei ole chick litiä vaan maagista realismia. Mutta koska me olemme ystäviä ja meillä sattuu, hassua kyllä, olemaan sama kustantaja, me mahduimme oikein hyvin samaan cocktailiin. Ilman Katria ilta olisi ollut aivan toisenlainen. Onneksi on ystäviä!

Jos julkkarit ovat hiukan vaahtokarkkien peitossa, muu elo ei olekaan. Suoraan sanottuna: tämä on ollut yhtä tervanjuontia. Olen lukenut toki monet kerrat, kuinka kirjan ulostulo saa varpaankynnetkin vääntymään, mutta en olisi koskaan uskonut, että se on tällaista. Työkaveri kysyi tänään kahvipöydässä:

– Onko jotain sattunut? (Pitelin päätäni, mistä hän visuaalisena ihmisenä teki päätelmänsä.)

– On, minä vastasin. – Esikoinen on pihalla.

Vaikka meillä molemmilla on lapsia, hän kyllä tiesi, että puhun kirjasta.

– Ensi kerralla otan lomaa, kun kirja tulee ulos. Otan ja hengitän kaikessa rauhassa, jatkoin.

Olen jamassa, jossa olen aina päättänyt olla olematta. Minä hysterisoin. Hysterisoin kuin oppikirjasta lukisin. Joo, olen kirjoittanut hirvittävän kirjan. Joo, olen mokannut. Joo, siellä on lyöntivirheitä. Joo, elämäni on pilalla. Joo, minä en voi enää ikinä kirjoittaa mitään.

Oikeasti. Tyynen rauhallisesti minä ilmoitan, että olen sairastunut julkaisemishulluuteen. Hoitokeino pitäisi löytää ja vähän äkkiä. Kohta teen pöpiksi kaikki muutkin.

Kokeilen nyt lääkkeeksi Downdon Abbeyä. Samalla, kun olen vielä suht fiksuna, kiitän kaikkia ystäviäni siitä, että he sietävät minua normaalina ja sietävät minua julkaisemishulluna. Kyllä kai tämä tästä.