Nopealukuinen koukutus

Todennäköisesti en muista kiittää tarpeeksi kaikkia niitä ihmisiä, jotka muistavat kyllä kiittää minua teksteistäni ja antavat vielä kaiken päälle palautettakin. Tässä siis yhteiskiitos ja aivan chick lit -hengessä (Suomen kansan inhokki-suosikki-ilmaus): Jaxuhalit kaikille!

Arkikommentteja yhdistää oikeastaan muutama asia. Olen pohtinut niitä tässä hiljaa mielessäni siksi, että ne tuntuvat olevan valttejani (jotka olen tiennyt ja joita olen tietoisesti toki hyödyntänyt). Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia plussia, jotka olisivat yleisesti ottaen niitä, joiden vuoksi kriitikko hyppisi tasajalkaa (no, ehkä harmista).

Selkeä viesti on, että Napanuoralla-kirja on hemmetin nopealukuinen. Palautteenantajat eivät käytä sanaa helppolukuinen vaan nimenomaan nopealukuinen. Helppolukuinen se ei ole, kiitos (kuulemma) uudenlaisten vertausten ja kielikuvien. Yksi ihminen tässä menneellä viikolla tokaisi FB:ssä, että hän luki kirjan kahdessa viikossa, mikä on hänelle jonkin sortin ennätys. Yleensä lukuaika on jokunen päivä.

Näin pitääkin olla: olen kirjoittanut tietoisesti nopealukuisen kirjan. Mutta jos en ole tehnyt sitä kirjoittamalla periaatteessa helppolukuista kirjaa (lyhyet lauseet, lyhyet sanat, niin kuin yksi asiakas kerran määritteli minulle helppolukuisen ja pyysi poistamaan yhdyssanat vaikka sitten kirjoittamalla ne erikseen, kuvitelkaa), niin miten sitten? Palautteen mukaan olen, kuulemma, koukuttanut. Tai siis teksti on koukuttanut. Se on pakko lukea (nopeasti) loppuun.

Kaiken nopeasti luettavan keskellä lukijoita on vaivannut se tosiasia, että kun kirjan lukee nopeasti, se myös loppuu nopeasti. Oikeastaan kaikista ihaninta, mitä minä olen kirjoittajan kuullut, on kommentti, jonka antoi entinen työnantajani (hyvin kriittinen lukija, voin luvata). Hän kertoi, että kun tekstiä oli jäljellä 50 sivua, hän ajatteli, että onneksi vielä 50 sivua (vaikka sen lukee loppuun valitettavan nopsaan).

Nopealukuinen koukuttaja ei (todellakaan) kuulosta klassikkoainekselta. Sehän kuulostaa helpolta ja hauskalta ja ennen kaikkea kevyeltä. Oikeastaan mielenkiintoista onkin kompinaatio: kukaan ei ole pitänyt kirjaa kevyenä siinä mielessä kuin kevyt kirjallisuus yleensä ajatellaan.

Nyt sitten tullaan siihen, miksi vatkaan kappaletolkulla sitä, mitä muut ovat sanoneet kirjastani ja kuinka kehuneet sitä.

Minulla on ollut jo ennen Naaraspapin aloittamista tekeillä myös toinen käsikirjoitus. Kun Napanuoralla-kirja sai kustannussopparin, meni hetki, ennen kuin kykenin ajattelemaan kauhean järkevästi. Siinä sivussa olen tehnyt Naaraspappia, mutta tämä toinen (jolla ei ole edes väliaikaisnimeä) on jäänyt.

Nyt minusta tuntuu, että Naaraspappi on Napanuoralla-kirjan sisko tai ainakin serkku. Tyylilaji on pitkälti sama eli nopealukuinen ja (toivottavasti) koukuttava sarkastinen viihde. Sanotaan nyt jotain sinne laveasti katsottavan chick litin liepeille.

Mutta sitten tuo numero kolmonen (Numero kolmonen voisi olla mainio väliaikaisnimi). Se mietityttää. Tekisi mieli kokeilla olla muuta kuin letkeä ja nopsasanainen (yhdyssanoineenkin). Tekisi mieli pyrkiä koukuttamaan mutta ehkä hiukan toisin kuin nyt. Uudistuminen tai tyylin muuttaminen on kuitenkin hyvä kysymys. Missä määrin se kannattaa, jos kerran lukijat tykkäävät? Kuinka paljon valitsen suuntaani omilla ehdoillani ja kuinka paljon jonkun muun ehdoilla (esimerkiksi vaikkapa kustantajan)? Mikä kannattaa ja mikä ei kannata (isossa kuvassa)?

Nuo kysymykset hyppivät aina välillä mielessäni. Onneksi toki on niin, etten todellakaan ole kirjoittajana edes tunnettu: sillä, mitä minä loppupeleissä teen, on eniten vaikutusta lähinnä itseeni. Lukijani, nuo nopealukuisesta ja koukuttavasta tekstistä kiitosta antaneet immeiset, ovat todennäköisesti paljon notkeampia kuin minä ja kyselemättä ottavat vastaan myös jotain aivan uutta. Vain minä olen se, joka kääntyy hitaasti, hitaasti uuteen suuntaan (paitsi töissä, jossa saman tunnin sisällä voin kirjoittaa sujuvasti vedenpuhdistusjärjestelmän asiallisen esittelyn ja jazzorkesterin ilmoituksen ja asunnonostajan haastattelun).

Mutta muutoksiin asti, nokka kohti Naaraspappia. Täältä tullaan.

Advertisement

Pimahti sanojen alle

Perjantai-aamu. Lapset lähetetty kouluun ja oma peffa istutettu koneen ääreen. Entä nyt?

Takana on useamman viikon ajanjakso, jota en muistele kovin mielelläni. Joitakin asioita ei vain pysty selittämään (olipa uutta). Niin kuin sitä, mikä yhtäkkiä veti käsijarrua, joka sai minut pysähtymään kuin seinään. Makasin pari päivää sängyssä (sairastamatta fyysisesti). Joka paikka oli niin hellä ja turta ja sattuva ja vahingoittuva, että ainoa keino, millä lähteä ylöspäin ja palata joulusta kirjoittavaan työhön, oli lopettaa käsikirjoutuksen kirjoittaminen. Maailmaan tuli ehkä muutama sana liikaa. Yhtäkkiä niitä vain sateli ulkopuolelta ja sisäpuolelta, enkä minä enää osannut käsitellä niistä omiani enkä toisilta tulleita. Tarvittiin hiljaisuus. Totaalinen hiljaisuus. Pahoittelut kaikille niille, joihin en ole ottanut yhteyttä vieläkään. Luulen, että minuun jäi särö, joka ennen on liimautunut kiinni takaisin, kuin mitään ei olisi ollutkaan, mutta tällä kertaa ei. Säröstä tuli pysyvä. Nyt on huolehdittava, ettei se halkea ja pahimmassa tapauksessa muutu pysyväksi loveksi.

Tällainen vuodenaloitus tällä kertaa. Olen koettanut miettiä, millainen se oli viime vuonna. En muista. Mutta tätä en unohda. Luovuus ja jonkinasteinen hulluus kuulemma kulkevat käsi kädessä. Tyydyn siihen ja sanon ei kiitos kaikille, jotka ehdottelevat jonkinlaista lääkitystä (suklaata vahvempaa). Jos kerran on päässyt niin onnelliseen asemaan, että elää sanoista arkityökseen ja vielä kaupan päälle on saanut mahdollisuuden pyöritellä sanoja kovien kansien sisään, voi kaikesta onnesta huolimatta joskus pimahtaa ja pimahtaessaan armahtaa itseään esimerkiksi levähtämättä.

Rauhallista uutta vuotta kaikille. Minä katson nyt, mitä on tullut viime vuonna kirjoitettua.

 

 

Mummot chick litin äärellä

Tänään on tulossa mielenkiintoinen päivä: olen saanut pyynnön tehdä Napanuoralla-esittelyn aivan erityisessä paikassa. Erityiseksi paikan tekee se, että siellä on keski-ikä varmaankin tuossa seitsemän- ja kahdeksankympin huiteilla.

Ensin ajattelin, että ei tule mitään. Minun kirjani on kirjoitettu nuorille naisille. Se vilisee roisia huumoria ja kohtalaisen ”nuorekasta” kielenkäyttöä, puhumattakaan makuuhuoneista, joissa virtaa hiki ja eritteet romanttisen kiljahtelun sijasta. Mitä ihmettä minä paasaan tarinasta mummoille ja – ennen kaikkea – minkä kohdan minä ”kehtaan” lukea siitä ääneen?

Mutta, mutta. Kaikkea sitä voikin mokata ajatuksissaan! Juuri, kun olen todistellut ihmisille, ettei chick litiksi luokiteltu kirja vaadi lukijalta tiettyjä ikäpiirteitä, sukupuolirajoituksia, suklaalevytunnelmaa eikä aivotonta tilaa, minä itse kategorisoin mummot ulos chick lit -lukijoista. Miksi ihmeessä? Hävytöntä yksisilmäisyyttä esikoiskirjailijalta. Itse asiassa käyttäydyn täysin yhtä ennakkoluuloisesti kuin kirjan päähenkilö Kirsi kohdatessaan rouva Kuuselan. Että jossakin menee jokin raja, jonka ylitettyään ihminen muuttuu tietynlaiseksi (Kirsin mielestä karkeasti sanottuna muumioksi).

Rouva Kuusela todistaa Kirsille, että rajoja eikä muumioita ole. Amerikanraudalla voi ajaa, vaikka mittarissa on ikää hurjasti, eikä alhokolismi lakkaa vaivaamasta, kun on täyttänyt tietyn määrän vuosia. Kirsi tietää faktat kyllä, sillä hänellä on ollut áhkku, oma rakas mummu, kaukana pohjoisessa. Kirsin täytyy vain muistaa, ja rouva Kuusela muistuttaa.

Minä itse muistan aina esitellä Napanuoralla-kirjasta (suhteellisen sekoilevat) Kirsin ja Paulan ja heidän miessuhteensa. Sen sijaan unohdan (rajatussa ajassa) rouva Kuuselan ja mummun. Vaikka siis Napanuoralla on kirja ystävyydestä, mainostoimistomaailmasta, urasta ja perheenperustamisesta, se on myös kirja naisista ja heidän sukupolvien yli kulkevasta vaikutuksesta nuorempien naisten elämään. Ilman mummua ja rouva Kuuselaa koko tarinaa ei yksinkertaisesti olisi. Tai ainakaan se ei saisi sellaista päätöstä kuin se nyt saa. Iäkkään naisen kosketus palauttaa lopulta nuoren naisen sydämen sinne, missä sen kuuluukin olla: rintaan sykkimään suhteellisen uskaliaasti väistelyn jälkeen.

Toisin sanoen.

Olen löytänyt kirjasta jo monta kohtaa, jotka voin lukea tänään ääneen. Olen yhtäkkiä myös itse kurkahtanut tarinaan virkistävällä tavalla uudelleen. Kirsi ja Paula, arvon päähenkilöt, saavat tänään hiukan väistyä ja päästää esille myös kirjan toiset kertomukset. Chick litistä kuuluu moneksi, sillä sen anti naisviihteelle ovat nimenomaan vakavat teemat (hauskasti/ironisesti/rohkeasti/suorasukaisesti käsiteltyinä). Napanuoralla-kirjassa yksi sellainen teema on elämä sitten, kun peilistä katsoo erinäköinen nainen kuin sisällä hehkuu.

Minun kumpikin mummu on jo kuollut. Kumpaakin saan kuitenkin kiittää kirjoittamisestani. Jos joku muu olikin sitä mieltä, että kirjoittamisesta haaveileminen on haihattelua (kannattaisi hankkia oikea ammatti kuten vaikkapa sairaanhoitajan pätevyys), mummut eivät koskaan puhuneet höpöttämisestä. Muistan ikuisesti isäni äidin sanat, kun hän kommentoi kirjoittamaani kirjettä (jossa kuvailin opiskelijakämppääni Tromssassa herran vuonna 94):

– Jos joku kirjoittaa räsymatosta noin, se ei edes saa miettiä elämäntehtäväkseen muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaminen.

Sytytän mielessäni kynttilän mummujeni haudalle ja teen niin kuin hekin aina tekivät: nautin jokaisesta päivästä. Etenkin tästä, sillä edessä on mummuseikkailu!

Pienet arvaamattomat töytäisyt

Eilen, kun lapset rauhoittuivat hetkeksi omiin puuhiinsa, lysähdin keittiön pöydän äärelle hörppimään teetä. Läppäri tökötti vieressä, hyvin suljettuna. Olin päivällä käväissyt sillä jossain, todennäköisesti FB:ssä, ja nyt kirjoittanut kirjalliselle ystävälleni sähköpostin.

Ehkä se oli kynttilöiden lämmin loiste, ehkä punaviini, jota olin juonut lasillisen ruokaillessamme, tai ehkä sähköposti, jonka kirjoitin kirjalliselle ystävälleni, tai sitten vain ulkona killottava lumisade, jokin pieni töytäisi kuitenkin, sai minut yhtäkkiä, täysin varoittamatta, kirjoittamaan kaksi sivua uutta tekstiä.

Pienet arvaamattomat töytäisyt ovat tämän lajin paras suola ja sokeri, tuore ruisleipä ja suklaaleivos. Ne tulevat toisinaan pinnistelyn ja ponnistelun tuloksena, toisinaan kuin varkain, ihan yllättäen, mutta kun ne tulevat, heilahtaa paljon enemmän kuin pari näytöllistä tekstiä koneelle.

Pienestä töytäisystä palautuu usko siihen, että ehkä sittenkin on parempi, että kirjoittaa kuin harrastaa pitsinnypläystä.

Kiitos kynttilöistä, kodin hiljaisista hetkistä ja lasillisesta punaviiniä. Kiitos, pieni töytäisy. Käväise sormenpäissäni jälleen jonakin päivänä. Siihen asti, eteenpäin vaikka sana kerrallaan.

Deletointi – tehokasta kirjoittamista

Kolmen vapaapäivän kirjoitussessio päättyy noloon tunnustukseen: mikä helkatinmoinen matka minun pitikään kirjoittaa, että päädyin ratkaisuihin, jotka ovat noin itsestään selviä (ja siksi hyviä). Kun ratkaisut ovat nyt paperilla, en voi lakata ihmettelemästä, miksi ne eivät tulleet mieleeni jo perjantaiaamuna. Nyt, kun sunnuntai-ilta on laskemassa pimeää verhoaan ikkunan eteen, tiedän jälleen kerran, että kirjoittamisprosessini on lähes yhtä paljon kirjoittamista kuin deletoimista. (Toivottavasti jollekulla toisella on suoraviivaisempi tyyli.)

Olen kuitenkin tyytyväinen. Kun kirjoittamisessaan onnistuu, ilo on vilpitöntä ja kannustaa jatkamaan.

Seuraavat neljä päivää kuluvat töissä työteksteissä. Mutta Naaraspappi ei häiritse touhua. Se jää hyvällä mielellä odottamaan, mitä sille seuraavaksi tapahtuu (deletointienkin kautta).

Koska minulla on hyvät perslihakset

Kuusikymmentä sivua tekstiä, jotka eivät tottele minua. Ensimmäiset 30 ehkä menettelevät tai pikemminkin joustavat niin kuin pitääkin. Mutta sitten nämä toiset 30. Ovat kuin hurjistuneita vasikoita: liian avuttomia vielä, vaikka mitä kuvittelevat kesän kynnyksellä.

Otin ja lohkoin 30 sivua todella pieniksi palasiksi. Neljäksi erilliseksi tiedostoksi. En tiedä, mitä kuvittelen voittavani leikkaamisella ja liimaamisella, mutta toivon, että kun laitan osat osasiksi, näen kokonaisuuden paremmin.

Vaikka kyseessä on Naaraspappi, Napanuoralla kummittelee mielessä niin pahasti, että se vaikuttaa kaikkeen. Saan sen suljettua mielestäni aika hyvin, sillä mainostoimisto on yksi maailman parhaista kouluista siihen, miten (painettua) asiaa ei voi jäädä jahkaamaan. Tehty, mikä tehty, ja seuraava dl odottaa, ohops, huomenna.

Napanuoralla-kirjan läpitunkemisesta on jotain hyötyäkin. Luin FB-seinältä seuraavan:

Marin kirja ahmittu. Läheltä liippaa monikin juttu. Puhutteleva tyylilajista huolimatta tai ehkä juuri siksi. Alku harhautti ja hengästytti. Jään odottamaan jatkoa.

Kiitos.

Puhutteleva tyylilajista huolimatta mietityttää minua hieman. Otan sen toki kohteliaisuutena, vaikka tosiasiassa tyylilaji ei saisi olla rasite, joka estää ajattelemasta, että kirja voisi olla hyvä. Mutta jos lukee kommentin jatkon, tulee väistämättä hyvälle tuulelle: chick lit on siis puhutellut.

Naaraspappi puhuttelee minua tällä hetkellä ankarin sanoin. Yksi lause on: Sinusta ei ole tähän. Se hyöty Napanuoralla-kirjasta ainakin on, että voin ajatella, että olen onnistunut kerran. Miksi en siis toistakin kertaa? Vai käytinkö jo muka kaikki paukut puhutellakseni niitäkin, jotka eivät välttämättä kuvittele pitävänsä Napanuoralla-kirjan kaltaisista kirjoista?

Lyhyestä virsi kaunis. Palaan takaisin kirkkoon, jossa pappi väittää olevansa virsikirjakauppias, koska uusi haudankaivaja aiheuttaa päänvaivaa. Tsiisus, hyvä tulee, kun vain luottaa itseensä ja perslihaksiinsa.

 

Hyytyvien sanojen vuoksi

Voiko ihminen kirjoittaa liikaa?

Kysymys pyöri mielessäni Napanuoralla-kirjaa kirjoittaessani, ja sama siellä hyrrää taas.

Ystäväni oli istunut Tommi Parkon runoillassa, jossa runoilija oli todennut, että hiominen on tärkeää mutta lopettaakin pitää osata. Minä en kuitenkaan kelaa nyt yksittäisen käsikirjoituksen liiallista hiomista vaan kirjoittamista ylipäänsä: Voiko ihminen kirjoittaa liikaa? Voinko minä kirjoittaa liikaa?

Istun kahdeksan tuntia päivässä töissä, periaatteessa kirjoittamassa. Toki aikaa uppoaa palavereihin, sähköposteihin ja muuhun yleisluontoiseen, niin kuin joka työpaikassa tätä nykyä. Mutta siis periaatteessa: minun tehtäväni on kahdeksan tuntia päivässä suunnitella mainontaa ja erityisesti sanallistaa sen viestejä. Haastavaksi (ja samalla raskaaksi) homman tekee se – kuten jokainen kirjoittava ihminen tietää – että teksti vaatii syventymistä. Toimistossa, jossa asiat liikkuvat nopeaa ja jossa on useamman tiimin osanen ja palanen, syventyminen vaatii uskomatonta keskittymiskykyä.

Kaikesta huolimatta olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittava ammattini pikemminkin tulee muuta kirjoittamistani kuin häiritsee sitä. Olen kokonaisvaltaisesti kirjoittaja. Jossakin blogissa muistan törmänneeni keskusteluun siitä, olisiko töikseen kirjoittavan syytä vaihtaa työpaikkaa siinä vaiheessa, kun haluaa onnistua myös muussa kirjoittamisessa. Olin sitä mieltä, ettei missään nimessä.

Nyt, marraskuun 13. päivä (johtuneeko numerosta) tuntuu siltä, että sanat eivät yksinkertaisesti kanna enää kotikynnyksen yli. Niiltä menee puhti. Ne hiipuvat. Tai loppuvat. Ihan sama, ovatko lapset rauhallisia tai käynkö lenkillä. Olen turhauttavan tyhjä, vaikka mieli kuinka tekisi kirjoittaa.

Voiko ihminen kirjoittaa liikaa? Ehkä voi. Ehkä voi käydä samalla lailla kuin koettaisi kerralla syödä 50 raakaa kananmunaa. Tai chich lit -henkeen, kuin koettaisi lakata varpaat ja sormet samalla, kun laittaa tukkaa  (sori, en kykene parempaan kielikuvaan tänään).

Jossakin voi mennä raja. Vaikka kirjoittaminen olisi kuinka ihanaa ja oma juttu.

Ehkä tänä marraskuisena päivänä on todellakin sanottava itselle, että anna olla. Mene ja lakkaa vaikka kyntesi. Mutta anna vain olla.

Sanojen ja sanojen ja sanojen.

(No joo, yksi lehtijuttu on pakko tehdä loppuun. Taitolle on paha sanoa huomenna, ettei se ole valmis.)

Lopussa kosto seisoo

Viime kirjoittajatapaamisessa syyskuussa minulle sanottiin, että sinun on pakko ratkaista loppu.

– Kun loppua ei ole, kierrät tekstissä kuin kissa kuumaa puuroa, kuului Taija Tuomisen aika sanatarkka kommentti.

Lopussa on kosto. Koko tarina tähtää kostoon. Mutta en ole pystynyt ratkaisemaan, mikä kosto ihan kirjaimellisesti on ja – ennen kaikkea – paneeko päähenkilö sen ns. käytäntöön.
Vai onko kaikki ollut vain tietynlaista uhoa, oman pahan olon lieventämistä tai ehkäpä jopa äidin puolesta taistelua. Kun äiti ei aikoimaan tehnyt mitään, ehkä tytär tekee nyt?

Ajattelin pitkään, että loppu kirjoittaa (kuuluisasti) itse itsensä. Että se tulee sieltä, kun kynä vie ja päähenkilö vie ja kokonaisuus vie. Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Kynä kiertää mutkia tarinan matkaan. Päähenkilö poukkoilee ehkä niin kuin ”oikea” ihminen. Mutta kirjaan se ei vain sovi: pitää olla suoraviivaisempi kuin oikean elämän poukkoilussa. Minä en ainakaan jaksaisi lukea kirjaa, jossa ei päästäisi itse asiaan. Kehitetään ja kehitetään mutta mikä pahinta, ei kuitenkaan annetaan minkäänlaista kiinnostavuutta ylläpitävää vinkkiä siitä, mitä tuleman ehkä pitää.

Jännite katoo.

Siksi minä tarvitsen lopun. Pian. Sata sivua on jo kirjoitettu.

Kun on loppu, palaan takaisin alkuun. Sellaista se kirjoittaminen on.

Esikoinen painosta

Olen ollut jonkun päivän täysin pihalla. En siis haravoimassa (mikä olisi syytä tehdä) vaan noin niin kuin metaforisesti pihalla.

Esikoiskirja tuli painosta. Se on ollut häkellyttävä kokemus. En osaa eritellä vieläkään oikein yhtään ajatusta päästäni. Tiedän vain sen, että mitään tällaista en kuvitellut. En tällaista tunneryöppyä.

Mutta toisaalta, kun pidin esikoistani (oikeaa vauvaa) sylissäni, miten se silloin menikään? Sekavaa, perin sekavaa aikaa.

Niin kuin kynä kuljettaa

Yhtenä kauniina päivänä kirjoittaminen takkuaa niin, että oman nimenkin kirjoittaminen on y-li-voi-mais-ta. Niin kävi minulle eilen, päivänä, jonka varalle olin suunnitellut kirjalliset maat ja taivaat.

Pannukakku. Se siitä tuli.

Illalla uskalsin katsoa sen verran taaksepäin, että ajattelin ottaa opiksi läsähdyksestä. Mikä meni pieneen?

Minulla kyllä kirjoitettu. Mutta tuntui mielekkäämmältä viedä petivaatteet ulos, kun kerran aurinkokin paistoi (eikä satanut jumalattomasti). Niin ja lapsi oli kipeänä kotona, rauhallisena omassa huoneessaan lukemassa, mutta kotona kuitenkin. Rapisiko se jotain outoa? Sitten oli vielä mies, jonka työvuoro alkoi vasta päivällä. Kuuhkasi ja kuuhkasi. Teki ruokaa niin kuin olisi kirveellä pilkkonut porkkanoita.

Saahan sitä syyttää vaikka ja mitä. Tosiasiassa pieleen meni minun tapani tehdä hommia. Suuressa kirjallisessa puuskassani ajattelin rykäistä kasaan vähintään puoli kirjaa, kun siihen nyt kerran oli varattu aikaakin. Ammuin siis yli, niin pahasti yli, että menin suorituksieni kanssa kunnolla lukkoon. Koko päivän saalis: kaksi liuskaa.

Mutta, mutta, sitten muistin vanhan hyvän keinon, jota ilman Napanuoralla-kirjaa tuskin olisi syntynyt. Kävin kaupassa ja ostin ruutupaperivihkon. Sellaisen A4-kokoa, Pirkkaa eli mahdollisimman tylsää ja virikkeetöntä. Painelin illalla hyvissä ajoin nukkumaan, tai siis ruutupaprut kourassa sängyn päälle röhnöttämään, ja yhtäkkiä kirjoitinkin kuusi ruutupaperiliuskaa. Tavoitteeksi en ollut asettanut mitään. En yhtikäs mitään.

Tänään olen jatkanut ruutupaperivihkoni kanssa. Tietokone saa nyt vähäksi aikaa jäädä. Minä olen sellainen neropatti, että jos en risteile FB:ssä, sitten koetan saada aikaan kerralla tuskastuttavan valmista tekstiä. Niin kuin töissä. Mutta romaanissa  on kyse aika tavalla erilaisesta asiasta kuin mainoksessa. Mainoksen pystyn hautomaan mielessäni niin pitkälle, että sen kun nakkaan tietokoneen näytölle (hiukan kärjistäen, ei se ihan näin helppoa ole). Mainos rakentuu konseptinsa ympärille. Sillä on punainen lanka olemassa alusta lähtien, eikä sen pitäisi lähteä rönsyilemään konseptinsa ulkopuolelle kuin harkitusti.

Mutta romaani. Se on ainakin minulle yhtä kaaottista rönsyä. Olen koettanut kirjoittaa Naaraspappia kuin mainosta: tietoisen valmiiksi, suunnittelemalla päässäni kaiken valmiiksi tietokoneelle. Mutta se ei vain onnistu. Tarvitsen ruutupaperini. Tarvitsen lyijykynähahmotelmani. Tarvitsen sanoja sinnepäin ja sanoja tännepäin. Etsimistä. Hakemista. Löytämistä.

Kynä kuljettaa, kirjaimellisesti.