Raadollista naisviihdettä, sanoo mies

Eilen, Lainan päivän kunniaksi, olin saanut kutsun Limingan kirjastoon. Tammikuun (tietoisen) hiljaiselon jälkeen oli mukavaa karauttaa lähikuntaan Lainan-päivän kunniaksi. Ennakkoaavistus oli, että paikalla olevan väen määrän voisi laskea kahden käden sormilla mutta että heidän laadullinen arvonsa olisi sitäkin suurempi.

Tiesin, että kunnalla on uusi kirjasto. Mutta sitä en tiennyt, miten valtavan upea se oli. Suosittelen lämpimästi kaikille niille, joiden mielestä kirjastot muistuttavat aivan liiaksi paikkaa, jossa pelottaa kulkea, kun lattiamateriaali on valittu hullusti ja jokainen kenkä, jopa tennari, kopisee siinä. Limingan kirjastossa ei ollut mitään tiukan virallista, ei turhantärkeän arvokasta, ei hys-hys-meininkiä eikä kirjojen ylhäistä kaukaisuutta. Nauratti, kun tajusin, että Napanuoralla-kirja löytyy todennäköisesti lohkosta, jonka iloinen iso kyltti ilmoitti olevansa Pussauskoppi. Muutkin hyllyvälit oli nimetty yhtä selkeästi ja sumeilematta asiaansa meneviksi. Ei tarttenut hieroa otsaansa ja miettiä, mikä kirjallisuus olisi missäkin välissä. Loistavaa! Aivan loistavaa!

Pieni kuulijakunta oli niin ikään upeaa. He tuntuivat todella kuuntelevan. Minä olen niitä ihmisiä, että moni asia jäsentyy minulle puhumalla. Siksi puhun paljon (= liikaa) ja usein aivan käsittämättömiä. Työkaverini eivät kuuntele puoliakaan, koska tietävät, että ilmoitan kyllä, milloin kannattaa höristää korvansa. Ääneen pohtiminen on vain yksi tapa jäsentää maailmaa ja valitettavasti minun tapani.

Joka tapauksessa eilisille ihmisille se tuntui sopivan. Minullekin se sopi. Siinä, lasten hyppiessä ympärillä kirjaston pehmeällä kokolattiamatolla (eivät kopisseet kengänpohjat, vaikka olisi vedellyt kyykkyhyppelyjä) kerroin kirjastani ja oivalsin itse monta minullekin yhä (siis yhä) pimennossa olevaa asiaa niin omasta kirjoittamisestani kuin esikoiskirjastani. Voisi sanoa, että jättäessäni Limingan taakseni, olin jokseenkin onnellinen ihminen.

Yksi kommentti oli hyvin mielenkiintoinen. Paikalla ollut mies totesi lopuksi, että Napanuoralla-kirja on raadollinen. Hän kiiruhti saman tien korjaamaan, että nimenomaan positiivisessa mielessä raadollinen.

Raadollinen.

Kyllä. Nimenomaan raadollinen. Ehkä jollekulle asia on valaistunut jo ennen minua, olenhan hokenut monet kerrat, että chick litiä tai ei, ei ainakaan vaaleanpunaista sitä. Mutta jaksan edelleen jankuttaa samasta asiasta, koska jälleen eilen, pitkän tauon jälkeen, huomasin, kuinka helpottunut olo minulle tuli kommentista.

Voiko raadollinen viihde sitten tehdä tehtävänsä? Leputtaa hermoja ja saada kesäauringon paistamaan talvellakin?

Vastaus on jokaisen pään sisällä. Toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä (ärsyttävä sanonta). Meitä puhuttelevat eri asiat, onneksi.

On mielenkiintoinen prosessi koettaa yhdistää kaksi niin kaukaista asiaa kuin keveys ja raadollisuus. Missä ne leikkaavat ja miten? Missä menee kepeän otteen raja ja missä se, mitä todella tapahtuu (kun hiukan miettii), paljastuu lukijalle, saati päähenkilölle? Onko huumori se kepeä osa vai onko itse asiassa juuri huumori se raadollinen osuus? Onko raadollisuus vain toisen sanallista panettelua vai onko se tekoja, jotka ovat systemaattista vallankäyttöä, vaikka vaikuttavat kepeiltä (samppanjankuplittamilta) naisten tempauksilta?

Raadollisuus juoksee sanoissa, vyörytyksenä, joka vaikuttaa naisiin (halventavalla tavalla) yhdistetyltä puheelta: paljon sanoja, vähän (syvällistä) asiaa. Mutta meneekö se sittenkään niin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s