Mikki-ihminen vain t-paidoissa

Kävin kirjakaupassa, en ostoksilla vaan puhumassa. Tällä kertaa minulta kyseltiin ja minä vastasin. Haastattelu kesti viisitoista minuuttia ja hikeä pukkasi. Kun ensimmäinen ihminen, mikin laskettuani, tuli juttelemaan, olin helpottunut, kun seisoimme vierekkäin ja pystyimme madaltamaan ääntä. Ei siksi, että kuiskailuun olisi ollut tarvetta (emme juoruilleet), vaan siksi, että me kaksi kävimme kahdenkeskeistä dialogia. Sano sinä ensin jotain, minä vastaan sitten ja katson sinua silmiin, tässä näin, suht lähekkäin.

Minä en ole mikki-ihminen (paitsi t-paidoissa). Minä olen ääntä madaltava ihminen. Minä haluan katsoa ihmistä silmiin ja nähdä, mikä asia häntä, juuri häntä, voisi kiinnostaa. Kun ihmisiä on ympärillä useita, alan tuijottaa seiniä enkä tiedä, kenelle puhun. Seinille lopulta.

Eräs radiotoimittaja kertoi kerran hiukan samanlaisesta ongelmasta. Tietenkään hän ei nähnyt kuulijoitaan, mutta tilanne oli jokseenkin sama (vaikka eri syistä): kontakti puuttuu. Hän kertoi alkaneensa kuvitella, että puhui äidilleen. Tilanne laukesi sillä. Hänellä oli nyt kuulija siellä jossain, seinien takana.

Ensi kerralla minäkin taidan puhua äidille (reilun viikon päästä Kuopiossa). Äiti on paljon parempi kuin seinä, lähi-ihmiselle.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s