Diagnoosi: julkaisemishulluus

Voi Ellun kanat! En minä paljon muuta osaa sanoa.

Paitsi, että nyt Napanuoralla on kastettu ja kirja julkaistu virallisesti kuohuviini kourassa. Paitsi (toinen ja vielä peräkkäisissä lauseissa, paha juttu), että minun kädessäni oli pullo Solia. Hyvin epächicklitmäisesti en pidä kuoharista. Suoraan sanottuna join sitä kerran ihan helkatisti liikaa ja oksentelin viemärin sijasta laskiämpäriin. Mökilläkin on parempi juoda Solia.

Mitä minä osaan sanoa juhlista? En juuri mitään. Se ei johdu kuoharista eikä kyllä Solistakaan vaan puhtaasti huippufiiliksistä. Oli aivan kuin minut ja koko paikka olisi puhallettu täyteen marenginmakuista ilokaasua. Vieraita oli enemmän kuin häissäni – toki – sillä meitä juhlikin kaksi (ai, mutta niin juhli häissäkin): minun lisäkseni Katri Rauanjoki Muuri-kirjan kera. Se ei ole chick litiä vaan maagista realismia. Mutta koska me olemme ystäviä ja meillä sattuu, hassua kyllä, olemaan sama kustantaja, me mahduimme oikein hyvin samaan cocktailiin. Ilman Katria ilta olisi ollut aivan toisenlainen. Onneksi on ystäviä!

Jos julkkarit ovat hiukan vaahtokarkkien peitossa, muu elo ei olekaan. Suoraan sanottuna: tämä on ollut yhtä tervanjuontia. Olen lukenut toki monet kerrat, kuinka kirjan ulostulo saa varpaankynnetkin vääntymään, mutta en olisi koskaan uskonut, että se on tällaista. Työkaveri kysyi tänään kahvipöydässä:

– Onko jotain sattunut? (Pitelin päätäni, mistä hän visuaalisena ihmisenä teki päätelmänsä.)

– On, minä vastasin. – Esikoinen on pihalla.

Vaikka meillä molemmilla on lapsia, hän kyllä tiesi, että puhun kirjasta.

– Ensi kerralla otan lomaa, kun kirja tulee ulos. Otan ja hengitän kaikessa rauhassa, jatkoin.

Olen jamassa, jossa olen aina päättänyt olla olematta. Minä hysterisoin. Hysterisoin kuin oppikirjasta lukisin. Joo, olen kirjoittanut hirvittävän kirjan. Joo, olen mokannut. Joo, siellä on lyöntivirheitä. Joo, elämäni on pilalla. Joo, minä en voi enää ikinä kirjoittaa mitään.

Oikeasti. Tyynen rauhallisesti minä ilmoitan, että olen sairastunut julkaisemishulluuteen. Hoitokeino pitäisi löytää ja vähän äkkiä. Kohta teen pöpiksi kaikki muutkin.

Kokeilen nyt lääkkeeksi Downdon Abbeyä. Samalla, kun olen vielä suht fiksuna, kiitän kaikkia ystäviäni siitä, että he sietävät minua normaalina ja sietävät minua julkaisemishulluna. Kyllä kai tämä tästä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s